Minun tomaattini

Niin niin, mutta mitkä ihmeen tomaatit? Eihän tämä ole kokkailublogi. Eikä tämä kerro edes puutarhan hoidosta tai parveketomaateista!

Opintopsykologityössä tutustuin Pomodoro-tekniikkaan. Virallinen sivusto löytyy täältä. Lyhyesti kyse on siitä, että työskennellään 25 minuutin pätkissä ja pidetään sen jälkeen tauko. Lisäksi kirjoitetaan joko etukäteen ylös, mitä aikoo tehdä tai jälkikäteen, mitä tuli tehtyä. Samalla tekeminen tulee näkyväksi. Tästä on hyötyä erityisesti silloin, kun uskoo, ettei ole saanut mitään aikaan. Ylöskirjatut tomaatit todistavat muuta. Itse käytän tätä ajastinta.

Oma viikkotomaattitavoitteni on 50 tomaattia/viikko. Tämä sama tahti on pysynyt syyskuun puolivälistä saakka. Välillä tavoite jää vajaaksi, välillä ylittyy. Jossakin vaiheessa koitin lisätä viikkotomaatimäärää, mikä johti tomaattiromahdukseen. Täytyy olla tahti, jota jaksaa painaa koko vuoden ajan, eikä ahnehtiminen auta. Pohdin, että sama ilmiö kävi silloin, kun ehdotettiin, jos työntekijöiden työtunteja lisättäisiin. Jos päivässä tekisi vaikka 20 minuuttia enemmän, viikossa tulisi jo niin paljon enemmän ja vuodessa koko valtion tasolla saataisiin jo huikeasti enemmän työtunteja! Vau! Sama ajatuksellinen kömmähdys kävi minullekin leikkiessäni laskimen kanssa.

Käytännössä 50 tomaattia/viikko tarkoittaa 10 tomaattia/arkipäivä. Jos viikolla saa tuon aikaiseksi, viikonloput voi puhtaan omantunnon siivittämänä pitää vapaana. Silti olen usein opiskellut iltaisin ja viikonloppuisin. Aina tomaatit eivät lähde toimistotyöaikana liikkeelle. Se onkin kokopäiväisen opiskelijan ihana vapaus, opiskella saa silloin, kun inspiraatio iskee. Vaikka yöllä, kun ei tarvitse miettiä, että huomenna pitäisi jaksaa töissä. Pääsääntöisesti kuitenkin herään aamuisin seitsemältä ja käytän arkipäivät tomatointiin, enkä jää odottelemaan, suvaitseeko inspiraatio tänään iskeä. Sitä paitsi inspiraatio usein löytyykin tekemisen kautta.

Miksi tomaatti toimii? Mitä hyötyä on työskennellä 25 minuttin pätkissä? Opiskelussa pätevät samat lainalaisuudet kuin työnteossakin. Tuosta ihanasta opiskelijan vapaudesta huolimatta on hyvä olla työaika, työmatka ja työpaikka. Tämä antaa arkeen rutiinia ja raameja. Opiskelu ja vapaa-aika eivät sekoitu. Varsinkin silloin, jos aikaansaamattomuus on ongelma, uhkaa ahdistus aikaansaamattomuudesta liukua vapaa-ajalle ja näin koko elämä muttuu yhdeksi ahdistavaksi mössöksi ilman päätä ja häntää. Nämä tapaukset olivat opintospykologityössä yleisiä, näyttivät johtavan jopa masentuneisuuteen, tai ainakin selvään inhimilliseen kärsimykseen ja saattoivat olla melko yksinkertaisilla rajauksilla ratkaistavissa. Tosin nyt, kun oma luottamukseni työtahtiini on syntynyt, harrastan paljon vähemmän näitä tiukkoja raameja, jotka kuitenkin olivat tärkeät alkuun pääsemisessä.

Aikataulutus tarjoaa siis raameja. On helpompi tarttua ajatukseen, että teen 5 tomaattia ja syön sitten lounaan. Tai ajatukseen, että nyt työskentelen 25 minuuttia, kuin ajatukseen, että no niin, nyt olisi edessä 8 tuntia opiskelua. 25 minuuttia on myös sellainen aika, jonka pystyy keskittymään. Facebookin jaksaa pitää sen verran aikaa kiinni, vesilasillisen hakemista voi lykätä vielä 10 minuuttia, että tomaatti loppuu. Kaikenlaisia ärsykkeitä on helpompi sietää ja siirtää niiden toteuttamista, kun tietää, milloin on niiden aika ja milloin on keskittymisen aika. Myös ajatus pitkin päivää pidetyistä lyhyistä tauoista (tomaatin jälkeen on 5 minuutin mittainen tauko, ja esim. neljän tomaatin jälkeen voi pitää pidemmän tauon) on hyvä, ja virkistystä tapahtuu päivän mittaan. Opiskeluaika tulee myös tehokkaasti käytettyä, kun aikaa ei mene haahuiluun. Itse olen tomaatteja tehnyt enemmän tai vähemmän kurinalaisesti. Alussa enemmän kurinalaisesti, nykyään vähemmän. Silti ne edelleen tuntuvat hyödylliseltä ja tarkoituksenmukaisilta.

Käytössäni ovat myös tomaattipalkinnot. Päätän jonkun tietyn tomaattimäärän, jonka jälkeen saan jonkun itselleni lupaaman lahjan. Myös arkipäivässä saatan siirtää tarpeet palkinnoksi. Teen ensin tämän tomaatin ja sitten palkinnoksi saan käydä vaikkapa kaupassa. Aiemmin tuli ensin mentyä sinne kauppaan, kun sinne on tänään joka tapauksessa mentävä, ja hoidettua muita tärkeitä asioita, ja sitten olikin jo ilta ja tekemättömyyden stressi.

Tähän tomaattien ylistykseen minut herätti äskeinen huomioni. 900 tomaattia tuli täyteen! Seuraava tomaattipalkintoni häämöttää tuhannessa tomaatissa. Kun 1000 tomaattia tulee täyteen, tapahtuu varmasti jotakin suurta! Vielä en tiedä, mitä!

Mama said there'll be days like this

Välillä on sitten niitä päiviä, kun ei vaan tule mitään.

Päivä on mennyt pökkyrässä, en meinannut herätä ollenkaan tänään. Nyt, kun illalla vihdoin virkistyin, ja kokeilin aloittaa opiskelua, niin ei tule mitään. Avaan tiedoston ja samassa silmissä sumenee ja väsymys  iskee takaisin.

Ja samalla sitten kasvaa stressi. Onhan tässä nyt jo mennyt päiviä, ettei ole oikein edistystä tapahtunut. Joku syy niille on ollut, muistaakseni ihan hyväksyttäväkin. Mutta kun päiviä kuluu ja turhautuminen kasvaa, on enää vaikeaa olla itselleen lempeä.

Kun tulee pelko, silloin tulevat itsesyytökset. Kun tulee helpotus, silloin tulee lempeys itseä kohtaan. Ilmeisesti nyt sitten iski pelko. Milloin jaksan taas keskittyä? Mitä jos en jaksakaan? Kohta en enää ehdikään kaikkea. En ehdi, en ehdi.

Kun stressi tulee, se värittää ajatukset. Miten voi olla, etten ole niin pitkään aikaan saanut mitään aikaiseksi? Stressi saa minut usein näin ihmettelemään ja unohtamaan sen kaiken, mitä olen saanut aikaan. Koska se nyt ei ollut mitään tärkeää. Miksi en ole saanut aikaan mitään oikeaa?

Toimisiko se toisinkin päin? Kun on lempeä itselleen, tulee helpotus? Onko ansainnut lempeyttä ja helpotusta, jos ei ole saanut aikaan mitään oikeaa? Pitääkö lempeys tosiaankin ansaita? Kenellä on valtuus päättää siitä, onko se ansaittu?

Ei, ei. Silloin lempeys on ainakin ansaittu, tai ainakin tarvittu, kun pelko, stressi ja itsesyytökset hyökkäävät. Valitsen lempeyden.

Lempeää viikkoa jokaiselle. Erityisesti jokaiselle, joka ei koe sitä ansainneensa.

Monta rautaa tulessa

Vähän aiemmin uhosin, että mitään kaappeja en ala siivoamaan, ennen kuin gradu on valmis. Etten kulutakin koko kevättä järjestelyyn ja siivoilemiseen. Silti meidän kodissamme on viime aikoina vähän järjestelty tavaroita. Heitetty turhaa ja vanhaa pois, saatu uusille ajatuksille tilaa.

Minulle huomautettiin lukuisista kosmetiikkapurkeista ja vastasin, että minulla on paha tapa aloittaa aina seuraava, kun edellinen on vielä kesken. Kuuntelin itseäni. Aivan, aivan.

Minulla on paha tapa aloittaa seuraava, kun edellinen on vielä kesken.

Seuraavaa työpaikkaa haetaan, kun edellinen on vielä kesken. Töihin mennään, vaikka opiskelut on vielä kesken. Työtä haetaan nytkin, kun gradu on vielä kesken. Ja se aiheuttaa paineita valmistumisen ajankohdan suhteen.

Muutama vuosi sitten kuuntelin Aivokunto-luentoa. Luennon jälkeen menin juttelemaan hetkeksi luennoitsijan kanssa. Menin kysymään, mitä hän ajattelee aikaansaamattomuudesta, prokrastinaatiosta. Luennoitsija oli sitä mieltä, että eri ihmisillä on vaikeuksia toiminnanohjauksen eri vaiheissa. Yhden on vaikeaa päästä alkuun, toisen jatkaa, kolmannen saattaa loppuun.

Itse olen huomannut, että minun on vaikeaa aloittaa. Alkuvaiheessa on paljon kitkaa, ennen kuin reki nytkähtää liikkeelle ja päästään ystäväni flow’n kanssa paiskimaan hommia. Tällä viikolla olen kuitenkin myös ihmetellyt, miten minulla voi olla jo monta vuotta sitten aloitettu essee vieläkin kesken. Aihe on aika helppo, kirjallisuus helposti saatavilla. Minulla löytyy aiheesta useampi tiedosto, sitä on aloitettu vuosien aikana kirjoittamaan useampaan otteeseen. Aloitin taas. Ajattelin saada sen perjantaina valmiiksi. En opiskellut perjantaina.

Minulle vaikeaa on siis aloittaminen. Ja uudelleen aloittaminen. Ja jatkaminen. Ja loppuunsaattaminen.

Kosmetiikkapurnukoiden kohdalla mietin seuraavasti. On turvallisempaa ostaa jo uusi, kun vanha on vielä kesken. Ettei vain tule välivaihetta, että kyseinen rasva tai kasvovesi on hetken kokonaan loppu! On hyvä varautua aina etukäteen. Mutta kun minulla on jo uusi purkki ja vanhasta pitäisi vaivalloisesti kaivella, niin aloitan uuden, enkä heitä vanhaa pois. En tietenkään, siellähän on vielä hyvää rasvaa jäljellä! Kävin yöpöydän laatikkoani läpi, ja löysin 12 lähes tyhjää purkkia samaa käsirasvaa. Ja kaksi toisenmerkkistä. Koska joskushan löytää uudenkin merkin, jota haluaa kokeilla, vaikka on juuri ostanut vanhaa taas varalle.

On turvallisempaa siirtyä seuraavaan, vaikka edellinen on vielä kesken. Syödä jo varmuuden vuoksi, vaikka ei ole vielä nälkä. Hakea jo töitä, vaikkei vielä tiedä tarkkaa valmistumisajankohtaa, ja vaikka graduprojekti on kesken. Hakea edes jotain töitä, ettei vain tule tilannetta, jolloin graduprojekti on saatu päätökseen ja on tyhjän päällä. Silloinhan olisi tilaa miettiä, mitä haluan seuraavaksi tehdä. Ettei vain tule sitä pelottavaa tilaa ajatella, mitä minä todella haluan.

Monta rautaa tulessa on turvallisempaa! Kunhan ei vaan polta näppejään…

Matkalla valmistumiseen - olen jo valmis

Olen viime aikoina lukenut Sara K:n blogia ja saanut sieltä inspiraatiota.

Olen alkanut jo ajatella, miltä minusta tuntuisi nyt, jos tietäisin, että maailma olisi sellainen paikka, jossa kaikki olisi mahdollista. Tai miten olisin nyt ilman tätä ongelmaa? Miten kävelisin ilman hammaskipua? Miten katsoisin ilman gradustressiä?

Uusin kirjoitus vei minut taas uuden äärelle. Sara kehottaa arvostamaan itseään, kuin olisi jo uralla siinä kohdassa, johon tähtää. Niinpä minä nyt mietin, miltä minusta tuntuisi silloin, kun olen saanut gradun palautettua? Miten hengittäisin sitten, kun olen valmistunut? Miten arvostaisin itseäni sitten, kun olen saanut työpaikan? Ja päätän jo nyt ajatella itsestäni yhtä arvostavaan sävyyn, kuin aion tehdä sitten, kun saan gradun valmiiksi. Tuntuu helpottavalta, huojentavalta ja melko itsevarmalta! Vapaa-ajasta pystyy nauttimaan stressittömästi, koska juuri niin aion tehdä, sitten kun ei enää tarvitse opiskella.

Jos en arvosta itseäni jo nyt tavalla, jolla aion arvostaa sitten, kun olen valmistunut, ei sitä arvostusta ehkä tule koskaan. Kun saan gradun palautettua, en voi kuitenkaan vielä arvostaa itseäni, ennenkuin saan tietää arvosanan tai valmistun. Ja kun valmistun, en voi kuitenkaan vielä antaa itselleni arvostusta, koska eihän minulla ehkä ole vielä työtä. Tai kun saan työn, enhän vielä tiedä, tulenko pärjäämään siinä. En koskaan tulee saavuttamaan sitä itsearvostusta, jos en anna sitä itselleni jo nyt.

Ja myös, kun tiedän saavani gradun ja opinnot valmiiksi ja tiedän ainakin jollain aikataululla saavani ainakin jotakin töitä, niin mitä järkeä on nyt epäillä itseään. Tämän vääjämättömän matkan valmistumista kohti voi yhtä hyvin käyttää itseään luottaen, kuin toivottomia ajatuksia ajatellen.

Matkalla valmistumiseen - olen jo valmis.

Dam-di-dam

Viime päivinä olo on ollut kevyt.

Kevät.

Jos maailmassa kaikki olisi mahdollista, miten se vaikuttaisi minuun? Miten toimisin juuri nyt? Miten istuisin? Miten hengittäisin?

Kevyesti.

Gradu ei ole vieläkään merkittävästi edennyt viimeisimmän graduseminaarin jälkeen. Vuorostaan huomiota ovat saaneet työnhaku ja sivuaineopinnot. Tärkeitä asioita nekin. Ja aurinko, ilo, leikkisyys. Tärkeitä asioita nekin. Rauha, levollisuus.

Ehkä gradu vaatii vieläkin taustalla muhimista ja sulattelua? Olipa niin tai näin, energia tulee käyttöön joka tapauksessa hyödyllisesti. Enkä mitenkään jaksa olla nyt kovin huolestunut. Kaikki ajallaan.

Yona kiteyttää osuvasti viime päivien fiiliksen: "elämä on yllättävän sykähdyttävä setti".

http://www.youtube.com/watch?v=4gfNOnwBcpA

Graduntekijän ääni

Kiitos viesteistä ja palautteista, joita blogin "julkistaminen" facebook-seinälläni sai aikaan. Koen, että jo nyt tämä blogi on osaltaan täyttänyt tehtävänsä. Saanut ainakin yhden ihmisen tuntemaan, ettei ole näiden ajatusten kanssa yksin.

Yksi blogini tavoitteista harhapolkujen ja onnistumisten näkyväksi tekemisen lisäksi voisi olla juuri tämä: äänen antaminen sellaisille graduntekijän kokemuksille, joita uskon muidenkin opiskelijoiden kohtaavan ja kokevan. Puhumalla omalla äänelläni omista kokemuksistani tavoitan aina myös jotakin yhteistä. Kukaan ei ole lopulta ajatuksiensa kanssa yksin. Ei edes vaikeiden, häpeällisten tai yksinäisten ajatusten.

Olen huomannut tämän muuallakin. Kun yksi esimerkiksi uskaltaa sanoa ääneen oman vienon toiveensa tauon pitämisestä kesken pitkän luennon, muutkin ovat helpottuneita, että joku sanoi sen ääneen. Olen oppinut, että varsin omilta ja vähäpätöisiltäkin tuntuvat ajatukset kannattaa sanoa ääneen, koska usein ne tavoittavat muidenkin ääneensanomattoman kokemuksen. Ja vaikka ei tavoittaisi, olisiko se omakaan ajatus tai tarve silti niin vähäpätöinen, kuin se ensituntumalta tuntui?

Siis, kiitokset rohkaisevasta palautteesta. Kuulen jatkossakin mielelläni sinun ajatuksiasi ja kommenttejasi, niin luentosalissa kuin blogini kommenteissakin!

Missä jumittaa?

Tiedän, että pitäisi alkaa opiskelemaan. On maanantai, rento viikonloppu on vietetty jo. Ja pari ylimääräistä vapaapäivää ennen sitä. Olisi mukavaa jatkaa viikonlopun letkeää meininkiä. Ulkona paistaa aurinko. Sisällä on mukavaa heräillä rauhassa.

Tämän kaiken mukavan rentouden takana on se tunne, tänään minun jo pitäisi tehdä jotain. Niskat ovat jännittyneet, toisten blogien selailu ei anna enää inspiraatiota, vaan on pakonomaista pakoilua siitä tosiasiasta, että opiskeluun pitäisi taas palata.

Missä jumittaa? Keskiviikkona esittelin työtäni graduseminaarissa. Päivä oli rankka. Torstain varasin hyvinvoinnille, liikunnalle ja nauttimiselle. Perjantaina sain muutaman tomaatin opiskeltua, mutta lähinnä aika meni jutellessa. Harvinaista herkkua yksin kotona opiskelevalle. Tuntui hyvältä. Viikonloppuna päätin keskittyä viikonlopun viettoon.

Nyt minulla olisi edelleen luettavana graduseminaarissa työhön saadut kommentit. Vilkaisin niitä jo perjantaina, ja tunsin itseni täysin idiootiksi. "En olisi tehnyt tällaista paperia, jos olisin tiennyt, että graduseminaarin on sellainen." "Nyt se ohjaaja on kommentoinut näin, kyllä minä sen tiesin. Miten tyhmänä se minua pitää?" "Nyt se ohjaaja on kommenotinut näin. Tuota en tullut aiemmin ajatelleeksikaan! Miten tyhmä minä voinkaan olla?"

Palaaminen nyt opiskeluun tarkoittaa palaamista ohjaajan kommentteihin ja graduseminaarin hämmentäviin tunnelmiin. Keskeneräisyyden ja typeryyden tunteisiin, itsesyytöksiin, sisäisen kriitikon lannistaviin totuuksiin.

Paperista kiinni, nyt! Tomaatti päälle, nyt!

Vuosi vaihtui, missä mennään?

Blogin aloittamisen jälkeen tulin toisiin ajatuksiin. Ehkä en osaa kirjoittaa blogia. Ehkä en osaa rajata, mitä kirjoittaa blogiin ja mitä ei. Entä jos en jatkossa ole samaa mieltä siitä, mitä nyt kirjoitan? Ehkä se vie liikaa aikaa ja keskittymistä opiskelulta? Ehkä, ehkä, ehkä, entä jos?

Nyt olen alkanut seuraamaan muutamaa blogia ja ajatukseni on kääntynyt takaisin jo osittain haudattuun oman blogin pitämiseen liittyen. Tekemällä oppii.

Entä missä vaiheessa opiskelut ovat syyskuun jälkeen? Olenko haudannut gradunkin? Entä jos en osaa kirjoittaa, entä jos en osaa rajata? Ehkä se viekin liikaa aikaa?

Syksyn saldo on kaksi suoritettua kurssia, pitkästä aikaa opintopisteitä tilille ja viimeisimmän graduseminaarin palautteen perusteella hyvin vauhdissa oleva gradu.

Entä se hyvä elämä ja hyvinvointi? Se on ehkä välillä ollut osittain horroksessa, kun kaikki keskittyminen on laitettu graduun. Toisaalta eihän se niinkään ole. Paljon hyvinvointiakin arkeen joka tapauksessa on kuulunut. Nyt se on kuitenkin saanut uuden heräämisen. Viikko sitten liityin voimisteluseuraan ja olen nauttinut suunnattoman paljon jumpista. Kevät myös tekee tuloaan, ainakin sydämessäni. Aurinko paistaa ja linnut jo laulavat hiihtolenkillä.