Gradukuukauden päätös

Tänään on gradukuukauden toiseksi viimeinen päivä. Minulle se on viimeinen, koska huomenna pidän vapaapäivän. Kyllä, sen toisen vapaapäivän, mitä gradukuukauteeni mahtui. Ensimmäisen pidin, kun kävin juoksemassa reilut 17 kilometriä päähänpiston seurauksena juoksutapahtumassa.

Uhkarohkea tavoitteeni gradukuukaudelle oli saada raakileesta lähes valmis. Tämän illan aikana lähetin tämän hetkisen graduversioni muiden lähes valmiiden joukkoon päättöseminaaria varten. Tavoite on siis täytetty.

Vapun jälkeen palaan hommiin ja tekemistä piisaa vielä runsaasti, ainakin pariksi kuukaudeksi. Nyt kuitenkin tiedän, millainen pätkä kuukausi on ja miten paljon siinä voi saada aikaan. Paljon. Graduni on saanut kuukauden aikana hahmoa ja nyt vihdoin oletan tietäväni, mitä tutkin. Nyt osaisin tehdä aiheesta tutkimussuunnitelman. Nyt tiedän, mitä alan lukea ja mitä alan analysoida.

Matkaa on siis vielä edessä, mutta nyt on maltettava pysähtyä välietapille nauttimaan maisemista ja arvostaa sitä työtä, jonka avulla on tänne asti päästy. Viimeiset päivät olen tehnyt yötä-päivää, taukoja pitämättä, innostuksen vallassa. Ihminen ilmeisesti pystyy jopa kahteenkymmeneenseitsemään tomaattiin päivässä tiukan paikan tullen. On ollut myös turhautuneita aikoja, tuntikausia, jolloin olen itsepäisesti istunut materiaalien ääressä, kunnes lopulta tekeminen on alkanut sujua. Periksi en ole antanut missään välissä.

Käytin yhden vapaapäiväni viisaasti ylittämällä itseni pitkänmatkan juoksussa. Olen saanut siitä paljon voimaa. Pystyinhän siihenkin, niin miksi en tähän.

Tässä vaiheessa gradukuukautta haluan kiittää itseäni kaikesta sinnkkiyydestä! Kuitenkaan ilman Gradutakuun gradukuukausi-haastetta ja keskustelufoorumin mieletöntä vertaistukea en varmasti olisi näin pitkällä. Monet kerrat, kun olen ollut valmiina luovuttamaan, olen saanut uutta voimaa jatkaa lukemalla toisten sinnikkäitä tarinoita gradujensa parissa tai lukemalla itselle lähetettyjä kannustuksen sanoja. Tsemppiä ja kannustusta on ollut tarjolla kuukauden jokaiselle päivälle. Onneksi vertaistuki jatkuu gradukuukauden jälkeenkin.

Asiat ovat siis mahdollisia. Mikä tahansa on mahdollista, varsinkin hyvässä seurassa. Pidetään tämä mielessä, kun palataan jatkamaan gradunteon arkeen vapun jälkeen. Mutta nyt, hyvää vappua! Se olis minulle ensimmäiset kaksi päivää peräkkäin vapaata opiskelusta niin pitkään aikaan, etten edes voi muistaa niin kauaksi taaksepäin!

Kaikella sillä sitkeydellä, voimalla ja strategisella älykkyydellä

Eilen aamupäivällä oli erittäin kaunis aurinkoinen sää. Näin tielle piirretyn kalkkiviivan. Sanoin miehelleni, että olen niin kateellinen niille, jotka tänään juoksevat juoksutapahtumassa. Niin kateellinen. En ollut ilmoittautunut mukaan, koska tänä vuonna gradu on tavoitteeni, eivätkä mitkään juoksut. Mies kuitenkin sanoi, että miksi et mene, kun kerran mielesi tekee! Olin ajatellut käyttää päivän gradun tekemiseen (niin kuin olen käyttänyt jokaisen gradukuukauden päivän tähän asti). Toisaalta olen vaiheessa, jossa pitää priorisoida ja miettiä, mitä seuraavaksi. Ajattelin, että ehkä juoksu tekisi tässä välissä hyvää. Innostuin, pitikö lähteä, pitikö lähteä! Jälki-ilmoittautuminen päättyy puolentoista tunnin päästä, äkkiä kotiin vaihtamaan vaatteet, juomaan urheilujuomaa, haalimaan ilmoittautumismaksu käteisenä tasarahana.

Juoksu koitti. Olikohan älytöntä lähteä? Tämän kevään pisin lenkki on ollut 10 km, josta reilut 1/3 juoksua. Tämä matka olisi 17,4 km. Hmm. Edellisen kympin lenkin jälkeen vannoin, että tämä loppui tähän, pitäkää juoksunne. Aivan liian raskasta, en pysty.

Ensimmäiset kilometrit olivat kaikista vaikeimmat. Ensimmäisen seitsemän kilometrin aikana mietin paljon, jaksankohan loppuun asti, pitääköhän jossain vaiheessa kävellä. Tuleekohan eilen vaivannut lonkka taas kipeäksi, pitääköhän jopa keskeyttää? Yritin kuunnella omaa rytmiäni ja jouduin ohittelemaan paljon ihmisiä. Kostautuukohan se myöhemmin? Parasta kuitenkin juosta juuri nyt juuri sitä tahtia, joka tuntuu hyvältä. Seitsemän kilometrin kohdalla alkoi pyörryttää. Nytkö loppui kunto, oli ensimmäinen ajatus. Sen jälkeen en hirveästi enää ajatellut. Pyörrytys ja väsymys tuli kuin taivaan lahjana. Enää ei ollut energiaa ajatella, ihmetellä tai kyseenalaistaa. Sain armahduksen pään sisäiseltä pyöritykseltä ja keskityin vain olennaiseen, juoksemiseen. Älä ajattele, vaan tee.

Kymmenen kilometrin kohdalla voitonriemu tavoitti minut. Jäljellä enää seitsemän! Haha! Loppua kohti juoksuni vain piristyi sitä mukaa, kun alkoi näyttää yhä ilmeisemmältä, että selviän. Huomasin juoksevani huomattavasti kovakuntoisemmassa seurassa. Tiedän sen siitä, että muut jaksoivat juosta ylämäkeen selvästi kovempaa kuin minä olisin jaksanut. Miten sitten pysyin mukana? Helposti! Alamäissä annoin rullata vain, vapaalla vaihteella. Annoin fysiikan hoitaa työn puolestani. Ohitin paljon juoksijoita ja jalat saivat rentoutua ja toisaalta vertyä täysillä alamäkeen lasketellessa. Muille juoksijoille tuntuu iskostuneen korvien väliin jäykkä ajatusmalli tasaisesta tahdista. Samaa tasaista tahtiaan he jupittivat alamäkeen, niin että voima menee pääasiassa jarrutteluun. Sitten taas ylämäessä he jupittivat samaa tahtiaan minun ohi. Tietenkin ohi, eihän minulla ole niin hyvä kunto. Itse hölköttelin ylös päin hissun kissun, ennen kuin sain taas seuraavassa alamäessä päästellä vapaalla.

Vasta viimeisten kahden kilometrin kohdalla kovempikuntoiset alkoivat loitota. Huomasivat varmaan, että paukkuja on vielä käytettäväksi, kun olivat ilmeisesti säästelleet voimiaan. En minä vaan, käytin tasaisesti koko matkan ajalle kaiken kuntoni, ettei turhaan tarvitse maalissa huomata, että olisin voinut juosta kovempaa! Minä puolestaan jatkoin tasaista tahtiani ja vasta maaliviivan häämöttäessä juoksin aivan täysiä. Puristin kaikki viimeiset mehut, mitä ikinä irtoaa.

Jes! Tein sen! Pystyn ihan mihin vain! Siitäs saitte, kaikki!

Nyt minulla on tasan viikko aikaa deadlineen, jolloin "lähes valmis" gradu pitää lähettää. Olen edelleen ennemmin raakilevaiheessa. Ohjaaja ei ollut oikein varma, onko aikatauluni realistinen. Minäkään en oikein ole. Pelottaa. Niin pelotti eilenkin alkumatkasta.

Kun tänä aamuna kiitin miestäni kannustuksesta osallistua hetkellisen päähänpiston seurauksena juoksutapahtumaan, hän tunnusti, ettei ajatellutkaan, että osallistuisin pitkän matkan sarjaan. "Ajattelin, että menet tällä kertaa mukaan johonkin lyhyemmälle matkalle, kun olet tänä vuonna keskittynyt graduntekoon juoksuharjoittelun sijaan!"

Graduprosessin kulku aikajanalla

Graduntekijä saa usein kuulla kysymyksen, missä vaiheessa gradu on menossa. Usein siihen on vaikeaa vastata. Noo, yritän tehdä valmiiksi sillä ja sillä deadlinella, tosin voi hyvin mennä pidempäänkin. Noo, sivumäärällisesti, sivuja kyllä on, liikaakin, mutta asiaa ei oikein vielä. Noo, teoria hakee muotoaan. Ja siis mikä analyysi? Teen heti, kun ehdin.

Graduntekijälle kysymykset siitä, missä vaiheessa olet menossa, voivat olla painostavia. Itselle tulee heti selittelyn makua. Olen kyllä tehnyt tätä syksystä asti, mutta eihän sitä tekstin perusteella uskoisi. Noo, kyllä ne kakkukahvit joskus vielä keitellään, mutta älä nyt vielä ala leipomaan. Katsotaan, katsotaan! Mistä sitä voi tietää, kun on ainutlaatuisella matkalla, joka kestää määräämättömän ajan ja jossa jokaisen mutkan takaa tulee uusia ennakoimattomia käänteitä ja yllätyksiä. Kyllä kai gradu sitten minulle ilmoittaa, kun kokee olevansa valmis?

Paras arvaukseni kuitenkin on, että olen puolessa välissä. Siis sisällöllisesti puolessa välissä, mutta ajallisesti saman pituista pätkää en enää aio tähän käyttää. Ajallisesti siis loppusuoralla. Toivottavasti. Luulisin. Olenhan? Miksi olisin, jos kerran työstä on vielä ainakin puolet, ellei peräti suurin osa tekemättä?

Aion olla jo loppusuoralla, vaikka mikään gradussani ei siihen viittaakaan. Allaoleva jana kuitenkin kiteyttää kaiken. Olen kyllä työskennellyt ajallisesti jo kauan, mutta varsinainen työ on vasta edessä. Kyllä, pystyn saamaan kaiken valmiiksi deadlineen mennessä, vaikkei siltä näytä. Ihmiselle on nimittäin annettu kaksi mahdollisuutta. Mahdollisuus tehdä suosiolla tai mahdollisuus itkeä ja tehdä. Ensimmäisen voi valita, toinen aktivoituu väistämättä deadlinen lähetessä.

Missä vaiheessa siis olet menossa gradusi kanssa? Suurin osa työstä on tekemättä, mutta kyllä tämä kohta on valmis. Olen siis vaiheessa panic.

Kahvinkeitin porisee, sormet näppäimillä, kyynelkanavat täynnä. Olen valmis etenemään seuraavaan vaiheeseen!

Vain Gradua

Olen alkanut kuuntelemaan musiikkia gradukorvalla ja kuulen graduviitteitä joka puolella. Mielestäni Vain Elämää -levyt voisi aivan hyvin nimetä Vain Gradua -levyiksi. Miksi ei, gradustahan siinä joka tapauksessa lauletaan! Ja sitä paitsi, elämä = gradu, vai mitä! Näin ainakin minun kohdallani, ainakin toistaiseksi.

Erin ei enää suostu vetkuttelemaan, eikä rakenna gradulle kotiinsa huonetta. Erinin sydän on tiennyt jo kauan, että tää pako loppuun juostu on, vaikka koko urakka kasvoi päässä suuremmaksi vuoria ja merta. http://www.youtube.com/watch?v=MxvUeeIh4y8

Jonne puolestaan tuntee selvästi gradunteon tuskan. Ei voi kelaa, et se tulee noin vaan, pitää olla valmis uhrautumaan. Niille, joilla maistuu veri suussa, vaikka mennään vasta tammikuussa. Tää on rakkautta, hulluutta, draivii, melkein kaiken ton se vaati. http://www.youtube.com/watch?v=UdnjmN8zwDQ

Gradun palautuksen jälkeisestä ajasta laulaa Katri Helena. http://www.youtube.com/watch?v=DMJuYewo5No

Toisaalta, jokaisen suuren projektin jälkeen minulle on iskenyt blues. Eiköhän graduakin tule ikävä. Jonne tietää senkin. http://www.youtube.com/watch?v=ArhrDvg72f0

Vain Gradua -levyjen ulkopuolellakin on tsemppaavaa musiikkia. Yonan Kevätfiilis kiteyttää lopulta ehkä parhaiten sen, mikä fiilis tulee olemaan, kun on pinnistellyt läpi loskan ja pakkasien, läpi sydämen syvien paleltumien, lopulta päästen elämään takaisin kiinni. http://www.youtube.com/watch?v=kfHnTQklcpc

Koska lopultakin on niin, että vapaa kuin tuuli, se on elämän luonne. http://www.youtube.com/watch?v=81bfkJaCOU8

Tällaista tänään, mukavaa viikonloppua!

Muodon hahmottumista

On gradukuukauden 11. päivä. Gradutakuu-sivuston keskustelufoorumista on tullut minulle tärkeä paikka pitää opinnoista kirjaa, pohdiskella omaa oppimisprosessia ja samalla se on mahtava paikka saada ja antaa vertaistukea.

Luin, mitä olin näiden yhdentoista päivän aikana kirjoittanut foorumille omasta gradustani ja suhteestani siihen. Huomaan, että graduprojektini on edennyt jo näiden päivien aikana paljon! On ollut mukavaa seurata, miten projektit etenevät myös kollektiivisesti. Olen ollut havaitsevani sekä itselläni että muilla pieniä punertavan langan pilkahduksia, jossain siellä muodottomien möhkäleiden seassa. Tuntuu hyvältä myös huomata, ettei se punainen lanka ole muillakaan välttämättä koko ajan ollut täysin näkyvillä, vaan sen esiin muokkaileminen on osa prosessia. Ohjaajanikin taisi olla oikeassa, kun sanoi, että gradussa ollaan silloin jo pitkällä, kun tietää mitä tekee. Ajatukset siitä, että minä en vain osaa enkä tajua ja kaikki muut tajuavat, voi siis ainakin hylätä. "Osaamattomuus" on ennemminkin siis osa prosessia, hetki ennen kuin asiat alkavat saada hahmoaan, kuin osa minun olemustani tai määritelmääni.

Tuntuu mahtavalta, että olen saanut järkälemäiseen, muodottomaan möhkäleeseen ensimmäiset oikeasti järkevät, ihmisten kieleltä kuulostavat kappaleet muotoiltua! Muoto ei ole kuitenkaan hahmottunut itsestään. Gradukuukauden aikana olen tomatoinut ahkerasti. Olen oikein sitkeästi ja sisukkaasti vain jatkanut, tomaatin toisen perään, niin kuin eilinen postauskin antaa ymmärtää. Sitkeydessä on sekä hyvät että huonot puolensa. Juuri nyt olen iloinen, että minulla on tuo sitkeä puoli itsessäni, vaikka aina ylenmääräinen sitkeä ponnistelu ei välttämättä tuekaan hyvinvointia. Tässä vaiheessa graduprojektia uskon, että siitä on kuitenkin minulle enemmän hyötyä kuin haittaa.

Sinnikkyyden lisäksi suuret tomaattimääräni sopivat hyvin yhteen oman oppijakäsitykseni kanssa. Olen aina pitänyt itseäni perusteellisena tiedon pureskelijana, mikä toki vie aikaa. Foorumia seuratessani huomaan, että monet saavat paljon tuloksia aikaan, paljon vähemmissäkin tomaattimäärissä. Jokaisella onkin oma rytmi oppimiseen ja tärkeintä on, että jokainen voi tehdä sen mukaan. (Okei, kaikista tärkeintä on, että jokainen tekee, ylipäänsä, olipa rytmi mikä tahansa!) Olen tyytyväinen, että olen järjestänyt itselleni mahdollisuuden opiskella vielä täyspäiväisesti, rauhassa ja kunnolla keskittyen, kun kuitenkin teidän sen olevan minulle luontaisin tapa oppia. On tärkeää, että olen ottanut itseni ja arvoni tosissaan ja laittanut käytännön asiat järjestymään niiden mukaan.

Omanmuotoista oppimista siis kaikille!

Unless you faint, puke or die, keep working!

Gradukuukauden kymmenes päivä. Olen tehnyt gradukuukauden jokaisena päivänä tomaatteja. Suurimman osan päivistä olen opiskellut aamusta iltaan. Tällä hetkellä tekemisen meininki on kova ja hallinnan tunne on vuorossa. Koen paljon flow'ta, tekstiä muodostuu ja rakenne selkenee. Asiat tuntuvat ihan hallittavilta ja mahdollisilta. (Toistaiseksi tai näin vaihteeksi.)

Välillä tietenkin väsyttää, on nälkä, haluaisi ulos, vapauteen. Vaikka olen kirjoittanut siitä, että itsen ja omien tarpeiden kuunteleminen on tärkeää, minua on motivoinut viime päivien aikana tämä: http://seniorthesisproblems.tumblr.com/post/43348127453/the-thesis-philosophy#_=

Kyse on kai siitä, että lyhyen pätkän jaksaa tsempata itsensä tekemään mitä vain. Tiedän, että kulutan voimavarojani, mutta tiedän, että niin saan opinnot joskus valmiiksi ja pääsen taas elämään vähän tasapainoisemmin. Luvassa oleva palkkio on niin suuri, että hyväksyn hetkellisen epätasapainon.

Keep working!

Huomio kirjoitusasuun!

Joku saattaa ehkä jo ihmetellä, että hyydyinkö heti gradukuukauden lähtöviivalle, kun mitään ei kuulu! Ei, kyllä täällä vielä porskutetaan! Yksi viikko gradukuukautta takana, toinen alkanut.

Tekemistä on ollut paljon. Tekemistä on edessä vielä paljon. Olen tehnyt pitkää päivää ja gradun rakenne on alkanut hakea muotoaan värikynäkoodaus-käsittelyssäni. Aivot raksuttavat sen minkä ehtivät. Nään unia gradusta. Unissani väittelen käsitteistä, otanko sen ja sen graduun mukaan vai en. Prosessi on meneillään.

Eilen tein pitkän opiskelupäivän aamukuudesta iltakymmeneen. Armotonta opiskelua, gradun rakenteen etsimistä, tekstin tiivistämistä, fokuksen teroittamista. Välissä neljän kirjaston kierros. Illalla lähteeksi sopivan väitöskirjan lukemista ja muiden lähdekirjojen luokittelua.

Entä tänään? Fingerpori sen kiteyttää: http://www.hs.fi/fingerpori/s1305666411352. Olen ensin yrittänyt heräillä. Sitten yritin löytää ainakin tunnin verran sopivaa asua, jossa yhdistyisivät oikeat materiaalit, mittasuhteet ja värit. Niin, sehän onkin tärkeää, kun kirjoitan yksin kotona. Onneks Fingerporissa edes ymmärretään.

Löysin täydellisen asuni. Sitten tuli kuuma. Etsin toisen täydellisen, joka ei ollut liian kuuma. Mutta paita on liian hieno liattavaksi kotipäivänä. Vaihdoin takaisin kotiunivormuun, verkkarit, t-paita, villatakki. Luottokamat.

En ole pahoillani, että tämä päivä vasta etsii käynnistymistään. Eilisen superpäivän jälkeen se ei ole ihmekään. Ja uskon, että aivoni toden totta kaipaavat vastapainoa katsellen vaatteiden värejä ja materiaaleja. Ja kohta lukuvuoden kotona istumisen jälkeen ei ole toisaalta ihmekään, jos välillä haluaisi näyttää ihan mukiinmenevältä. Josko se sitten piristäisi graduiluakin! Uskon siis, että "aivot" ottavat sen, mitä tarvitsevat. Nyt ne tarvitsivat hengähdystä. Eilen ne tarvitsivat tekemistä. Nyt vasta alkaa tuntua, että menee vähän prokrastinaation puolelle. Nyt tarvitaan siis tomaatteja! Gradukuukausi jatkukoon!

Tunnelmat Gradukuukauden lähtöviivalla

Tänään se sitten alkoi, Kansallinen Gradukuukausi. Ja tämä ei ole aprilli-pilaa, vaan totisinta totta lukuisille gradun kanssa painiskeleville. Gradukuukauden ideana on saada gradu valmiiksi huhtikuun loppuun mennessä. Minun tavoitteeni on saada valmiiksi jotakin lähetettävää gradun päättöseminaaria varten huhtikuun lopussa. Tämä on hyvin suuri tavoite.

Gradukuukauden alkuun olen valmistautunut opiskelemalla koko pääsiäisen ahkerasti. Olen käynyt läpi paljon graduun kertynyttä ahdistusta ja vapauttanut sitä menemään. Koen, että gradunteko on hyvin paljon juuri tunnetyötä. Kun mietin, miten gradun tunnepitoisuutta kuvailisin, minulle tulee mieleen se, mitä Big Brother -talon asukkaat toistuvasti sanovat. Talossa tunteet voimistuvat moninkertaisiksi. Samalta tuntuu gradun kanssa. Kun onnistuu, ilo on ylitsevuotavaa. Kun ahdistaa, ahdistuksella ei näytä olevan mitään rajoja tai ääriä. Gradusta maksettava tunnehinta on siis suuri.

Tunnelmat vaihtelevat jatkuvasti toivon ja epätoivon välillä. Jossakin vaiheessa syksyllä huomasin, että gradussa on kaiken kaikkiaan kyse hallinan tunteen ja hallitsemattomuuden tunteen vaihtelusta. Tämän vääjäämättömän aaltoliikkeen tiedostaminen on tehnyt urakkaani hieman helpommaksi. Tiedän, että huiput ja aallonpohjat kuuluvat molemmat asiaan. Tiedän myös, että epätoivon hetkinä hiipivä tunne siitä, että en koskaan tule saamaan mitään valmiiksi ei olekaan totuus, vaikka se niin kovasti siltä tuntuu. Tiedän, että toiveikkuutta seuraava epätoivo ei osoitakaan, että toiveikkuuden hetkellä olisin ollut väärässä.

Antaa siis tunteiden pauhata, se kuuluu asiaan. Silti en yritä jättää tunteitani huomiotta, sulkea työhuoneen ulkopuolelle. Päinvastoin, haluan ottaa ne avosylin vastaan ja toivottaa tervetulleeksi. Mukavampaahan gradua on tehdä seurassa kuin yksin. Me, minä ja kaikki monenkirjavat tunteeni teemme yhteistyötä. Tunteet ovat tärkeitä ja antavat minulle paljon informaatiota. Ne vaativat myös huomiota ja kun saavat sitä, tulevat tyytyväisiksi ja rauhoittuvat.

Olen huomannut myös, että graduntekoon kuuluu stressiä. Kokemani stressin voi jakaa kahteen osa-alueeseen: on tekemisen stressiä ja tekemättömyyden stressiä. Tekemättömyyden stressiin kuuluu huono omatunto ja ajatukset, "en ikinä ehdi saada valmiiksi, pitäisi olla jo tekemässä". Tekemisen stressiin kuuluu, no, aika pitkälle samat ajatukset: "vaikka olen tehnyt jo näin paljon, pitää vain jatkaa. En ikinä ehdi saada kaikkea valmiiksi. En varmaan ikinä enää saa levätä." Se, että stressi lähtee tekemällä, ei juurikaan pidä paikkaansa, koska tekeminen ei lopu tekemällä (ainakaan vielä tässä vaiheessa) ja tekeminen on kuitenkin raskasta, kuluttavaa ja stressaavaa toimintaa, toisin kuin esimerkiksi lepääminen tai palauttava puuhastelu.

Jos siis stressin määrä on vakio, käytän stressini mieluummin tekemisen stressiin kuin tekemättömyyden stressiin. Ja kaikista näistä ajatuksista ja tunteista huolimatta otan motokseni hiljattain lukemani lausahduksen: älä ajattele, vaan tee.