Nyt kun olen opiskellut intensiivisesti yhteen pötköön, tuli viikkotomaattitavoite jo eilen keskiviikkona täyteen. Tänään on herätty kukonlaulun aikaan jatkamaan. Mutta vieläkö tarvitsee jatkaa, kun viikon tomaatitkin ovat jo kasassa?
Aamuun sopivasti, ensimmäinen asia mitä luin, oli 1500-1600-luvun kasvatusajattelijan Amos Comeniuksen ajatus: "Ihmiselle ei anneta muita elämän päämääriä kuin opiskelun päämääriä."
Tämä selvä.
Opiskelu jatkuu.
torstai 21. helmikuuta 2013
tiistai 19. helmikuuta 2013
Tasainen puurtaminen ja luovat kaudet
Kuten entisestä eduskunnan puhemiehestä Sauli Niinistöstä muotokuvan maalannut Marjatta Tapiola asian ilmaisi Arto Nybergin sunnuntain ohjelmassa, hän tekee taidetta jatkuvasti, jokapäiväisenä työnään. Silti intensiiviset kaudet ovat asia erikseen.
Juuri näin. Tomaattejakin tehdään kyllä tasaiseen tahtiin, jokapäiväisenä työnä, mutta kyllä luovat, intensiiviset kaudet ovat erikseen. Molempia tarvitaan. Ei voi jäädä vain odottamaan luovaa uppoutumisen kautta ja opiskella vasta sitten. Kuitenkin ilman uppoutumisen kausia syntyy paljon vähemmän ja paljon intohimottomampaa. Intensiiviset kaudet ovat kuitenkin loppujenlopuksi ne, jolloin asiat todella nytkähtävät eteenpäin, uutta oivalletaan ja opittu jäsentyy suuriksi kokonaisuuksiksi. Ja asioita saadaan valmiiksi asti. Intensiivisinä kausina arkisista asioista ei jaksa eikä tarvitse välittää. Siksi tasaisen puurtamisen kautena on tärkeää huolehtia itsestään, jotta voimavarat sitten riittävät ympärivuorokautiseen uppoutumiseen.
Ei tällä kertaa enempää, opiskelun pyörteet kutsuvat!
Juuri näin. Tomaattejakin tehdään kyllä tasaiseen tahtiin, jokapäiväisenä työnä, mutta kyllä luovat, intensiiviset kaudet ovat erikseen. Molempia tarvitaan. Ei voi jäädä vain odottamaan luovaa uppoutumisen kautta ja opiskella vasta sitten. Kuitenkin ilman uppoutumisen kausia syntyy paljon vähemmän ja paljon intohimottomampaa. Intensiiviset kaudet ovat kuitenkin loppujenlopuksi ne, jolloin asiat todella nytkähtävät eteenpäin, uutta oivalletaan ja opittu jäsentyy suuriksi kokonaisuuksiksi. Ja asioita saadaan valmiiksi asti. Intensiivisinä kausina arkisista asioista ei jaksa eikä tarvitse välittää. Siksi tasaisen puurtamisen kautena on tärkeää huolehtia itsestään, jotta voimavarat sitten riittävät ympärivuorokautiseen uppoutumiseen.
Ei tällä kertaa enempää, opiskelun pyörteet kutsuvat!
perjantai 15. helmikuuta 2013
Tarinoita kellosta
Minä olen niitä ihmisiä, jotka käyttävät säännöllisesti rannekelloa. Isäni opetti minulle alle kouluikäisenä kellon, että osaan lähteä oikeaan aikaan harrastuksiini. Silloin sain ensimmäisen ikioman rannekellon ja siitä lähtien olen sellaista päivittäin käyttänyt, mitä nyt joskus unohdin kelloni barbie-leikkeihin seinäkelloksi ystävän luo.
Töissä varsinkin kello on välttämättön. Muuallakin olen tottunut olemaan aina ajan tasalla. Nyt, kun olen jäänyt uudelleen opiskelemaan, on kellon ja kellottomuuden kanssa tapahtunut useita kommelluksia.
Syksyllä rannekellostani loppui patteri. Kotona opiskellessa tuolla ei olekaan niin väliä, mihin aikaan mitäkin tekee. Sitten tuli reissu opiskelupaikkakunnalle, juna-aikataluineen ja täyteen ahdettuine päivineen: ensin kurssille klo 9-12, sitten parin kanssa käydään syömässä ja tehdään ryhmätyötä klo 12-13.30, klo 13.30 gradunohjaus ja klo 15 ryhmätyön palautetilaisuus. Sen jälkeen vielä parityön raportin tekoa ja juna takaisin lähtee klo 18.15. Ok. Hyvin kellotettu päivä. Mutta mitäs teen, kun kellosta on patteri loppu? Otin lainaan mieheni juhlakellon. Vähän isolta näytti ranteessa, mutta kello kuin kello, kunhan ajan näyttää!
Matkustin opiskelupaikkakunnalleni ja hoidin siellä tehokkaasti asioita ja kuljin tapaamisesta toiseen. Jossain vaiheessa hetkeksi hämmennyin. Katsoin kelloa ja kysyin ääneen, että joko minun pitäisikin olla gradunohjauksessa. Ei, kun tehdään nyt tätä parityötä, pari vastasi. Loppupäivä meni myös hyvin aikataulussa. Vielä iltapäivän päätteeksi jatkoimme parityön raportin kirjoittamista, kunnes minulle tuli kiire. Nythän pitääkin jo lähteä, että ehdin junaan! Huikkasin parille nopeasti heipat ja lähdin kiitämään junalle päin. Etten nyt vain myöhästyisi! Rautatieasemalle tullessa huomasin, ettei juna olekaan vielä tullut, vaikka muutaman minuutin päästä sen pitäisi lähteä. Huomasin myös, että aseman kellot näyttivät 17.10, ja junani lähtöaika oli 18.15. Ajattelin, että ahaa, täällä onkin kellot vielä kesäajassa! Silloin oli juuri muutama päivä (tai viikko?) sitten siirrytty talviaikaan.
Tovin odottelin junaa, kunnes ymmärsin, että tulinkin ihan oikeasti tunnin etuajassa kiireellä junalle. Laitoin parille viestiä, että sori kun niin kiireellä lähdin, keksin jostain, että olisi ollut jo tunnin myöhempi! Pari vastasi, että olikin ihmetellyt, mihin minulla äkkiä tuli kiire, kun olimme yhdessä keskustelleet lopettavamme 17.30 mennessä.
Viimein pääsin junaan. Katsoin rannekelloani. 19.15. Hetkinen...? Silloin hoksasin! Minulla oli koko kiireisen päivän ollut mukanani kesäaikaa näyttävä kello, joka onkin tunnin edellä, eikä tunnin jäljessä, niin kuin aseman kelloja epäilin. Hienosti meni silti!
Jonkin aikaa sen jälkeen vein oman rannekelloni kelloliikkeeseen, jotta siihen vaihdettaisiin patteri. Että voisin elää taas ajassa kiinni. Kello seikkaili patterinvaihdossa reilut kaksi kuukautta. Silloin tällöin soitin kelloliikkeeseen ja kyselin kellostani. Sieltä sain aina saman vastauksen. Siis mikä kello? Ei löydy mistään. Ei sellaista kelloa ole olemassakaan! Ja sitten, ahaa, se kello. Kyllä, asia hoidetaan. Seuraavan kerran soittaessa sama rumba. Siis mikä kello? Ei löydy! Ahaa, löytyi. Mitäs sille tehdään? Vaihdetaan paristo, kiitos, aivan kuten viimeksi jo tämän asian keskustelimme. Kerroin myös, etten ole tyytyväinen saamaani palveluun. Vielä tämän jälkeen tapahtui muutamia sekasotkuisia käänteitä. Kuitenkin tiistaina sain tekstiviestin, että kello on noudettavissa. Hyvä. Vihdoin! En tosin ehtinyt sitä käydä vielä hakemassa. Eilen, torstaina minulle sitten soitettiin, että voit tulla hakemaan kellon huomenna. Mitä?!
Etsin käsiini liikkeen toimitusjohtajan tiedot ja soitin suoraan hänelle. Kerroin koko pitkän, reilun kahden kuukauden pituisen tarinan rannekellon pariston vaihdosta ja huonosta palvelusta.
Nyt kirjoitan tätä, rannekello kädessäni. Se näyttää oudolta ranteessa. Ehdin elää uutta ihanaa, aikatauluista ja pakoista vapaata opiskelijaelämääni jo niin kauan. Tämä kelloton ajanjakso kuvastaa hyvin sitä antia, mitä omaan tahtiin tehtävät opiskelut ovat minulle hektisten työssäolovuosien jälkeen antaneet. Vapauden elää oman rytmin mukaan. Paras kello ja aikataulutus on löytynyt itseä kuuntelemalla.
Soitto toimitusjohtajalle puolestaan kuvaa hyvin sitä työtä, mitä olen tunteideni parissa tehnyt. Ihmiset ovat helposti kilttejä ja kääntävät aggression itseensä päin, sen sijaan, että käyttäisivät sitä käyttövoimana. Tunteen takana on aina jokin tarve. Nyt suuttumukseni takana oli tarve puolustaa oikeuksiani ja saada kello vihdoin takaisin kotiin! Toimitusjohtajalta sain pahoittelut ja kiitokset palautteesta. Kun kävin kelloni hakemassa, minua kohdeltiin yhtäkkiä ja aiemmasta poiketen kuin silkkihansikkain! Tässä tämä kello, ei tarvitse maksaa mitään. Pahoittelut. Viesti oli toimitusjohtajalta kiirinyt jo liikkeeseen asti.
Töissä varsinkin kello on välttämättön. Muuallakin olen tottunut olemaan aina ajan tasalla. Nyt, kun olen jäänyt uudelleen opiskelemaan, on kellon ja kellottomuuden kanssa tapahtunut useita kommelluksia.
Syksyllä rannekellostani loppui patteri. Kotona opiskellessa tuolla ei olekaan niin väliä, mihin aikaan mitäkin tekee. Sitten tuli reissu opiskelupaikkakunnalle, juna-aikataluineen ja täyteen ahdettuine päivineen: ensin kurssille klo 9-12, sitten parin kanssa käydään syömässä ja tehdään ryhmätyötä klo 12-13.30, klo 13.30 gradunohjaus ja klo 15 ryhmätyön palautetilaisuus. Sen jälkeen vielä parityön raportin tekoa ja juna takaisin lähtee klo 18.15. Ok. Hyvin kellotettu päivä. Mutta mitäs teen, kun kellosta on patteri loppu? Otin lainaan mieheni juhlakellon. Vähän isolta näytti ranteessa, mutta kello kuin kello, kunhan ajan näyttää!
Matkustin opiskelupaikkakunnalleni ja hoidin siellä tehokkaasti asioita ja kuljin tapaamisesta toiseen. Jossain vaiheessa hetkeksi hämmennyin. Katsoin kelloa ja kysyin ääneen, että joko minun pitäisikin olla gradunohjauksessa. Ei, kun tehdään nyt tätä parityötä, pari vastasi. Loppupäivä meni myös hyvin aikataulussa. Vielä iltapäivän päätteeksi jatkoimme parityön raportin kirjoittamista, kunnes minulle tuli kiire. Nythän pitääkin jo lähteä, että ehdin junaan! Huikkasin parille nopeasti heipat ja lähdin kiitämään junalle päin. Etten nyt vain myöhästyisi! Rautatieasemalle tullessa huomasin, ettei juna olekaan vielä tullut, vaikka muutaman minuutin päästä sen pitäisi lähteä. Huomasin myös, että aseman kellot näyttivät 17.10, ja junani lähtöaika oli 18.15. Ajattelin, että ahaa, täällä onkin kellot vielä kesäajassa! Silloin oli juuri muutama päivä (tai viikko?) sitten siirrytty talviaikaan.
Tovin odottelin junaa, kunnes ymmärsin, että tulinkin ihan oikeasti tunnin etuajassa kiireellä junalle. Laitoin parille viestiä, että sori kun niin kiireellä lähdin, keksin jostain, että olisi ollut jo tunnin myöhempi! Pari vastasi, että olikin ihmetellyt, mihin minulla äkkiä tuli kiire, kun olimme yhdessä keskustelleet lopettavamme 17.30 mennessä.
Viimein pääsin junaan. Katsoin rannekelloani. 19.15. Hetkinen...? Silloin hoksasin! Minulla oli koko kiireisen päivän ollut mukanani kesäaikaa näyttävä kello, joka onkin tunnin edellä, eikä tunnin jäljessä, niin kuin aseman kelloja epäilin. Hienosti meni silti!
Jonkin aikaa sen jälkeen vein oman rannekelloni kelloliikkeeseen, jotta siihen vaihdettaisiin patteri. Että voisin elää taas ajassa kiinni. Kello seikkaili patterinvaihdossa reilut kaksi kuukautta. Silloin tällöin soitin kelloliikkeeseen ja kyselin kellostani. Sieltä sain aina saman vastauksen. Siis mikä kello? Ei löydy mistään. Ei sellaista kelloa ole olemassakaan! Ja sitten, ahaa, se kello. Kyllä, asia hoidetaan. Seuraavan kerran soittaessa sama rumba. Siis mikä kello? Ei löydy! Ahaa, löytyi. Mitäs sille tehdään? Vaihdetaan paristo, kiitos, aivan kuten viimeksi jo tämän asian keskustelimme. Kerroin myös, etten ole tyytyväinen saamaani palveluun. Vielä tämän jälkeen tapahtui muutamia sekasotkuisia käänteitä. Kuitenkin tiistaina sain tekstiviestin, että kello on noudettavissa. Hyvä. Vihdoin! En tosin ehtinyt sitä käydä vielä hakemassa. Eilen, torstaina minulle sitten soitettiin, että voit tulla hakemaan kellon huomenna. Mitä?!
Etsin käsiini liikkeen toimitusjohtajan tiedot ja soitin suoraan hänelle. Kerroin koko pitkän, reilun kahden kuukauden pituisen tarinan rannekellon pariston vaihdosta ja huonosta palvelusta.
Nyt kirjoitan tätä, rannekello kädessäni. Se näyttää oudolta ranteessa. Ehdin elää uutta ihanaa, aikatauluista ja pakoista vapaata opiskelijaelämääni jo niin kauan. Tämä kelloton ajanjakso kuvastaa hyvin sitä antia, mitä omaan tahtiin tehtävät opiskelut ovat minulle hektisten työssäolovuosien jälkeen antaneet. Vapauden elää oman rytmin mukaan. Paras kello ja aikataulutus on löytynyt itseä kuuntelemalla.
Soitto toimitusjohtajalle puolestaan kuvaa hyvin sitä työtä, mitä olen tunteideni parissa tehnyt. Ihmiset ovat helposti kilttejä ja kääntävät aggression itseensä päin, sen sijaan, että käyttäisivät sitä käyttövoimana. Tunteen takana on aina jokin tarve. Nyt suuttumukseni takana oli tarve puolustaa oikeuksiani ja saada kello vihdoin takaisin kotiin! Toimitusjohtajalta sain pahoittelut ja kiitokset palautteesta. Kun kävin kelloni hakemassa, minua kohdeltiin yhtäkkiä ja aiemmasta poiketen kuin silkkihansikkain! Tässä tämä kello, ei tarvitse maksaa mitään. Pahoittelut. Viesti oli toimitusjohtajalta kiirinyt jo liikkeeseen asti.
torstai 14. helmikuuta 2013
Suorituksen pakkoa vai oppimisen iloa?
Suorittamista suorituksen vuoksi vai opiskelua oppimisen vuoksi? Niin kuin edellisessä tekstissäni pohdin, oppiminen ja opiskelu takkuaa silloin, kun siihen suhtautuu kuin välineeseen. Tähän ajattelutapaan kuuluu se, että opiskelen, jotta saan opinnot valmiiksi ja paperit ulos. Siihen kuuluu myös ajatus opinnoista suoritteina ja suorituksina. Toisaalta yliopisto-opintojen alussa ajattelin opintoja vielä enemmän suorituksina. En siksi, että halusin tehdä ne nopeasti alta pois, vaan siksi, että olin koulussa ja lukiossa niin hyvin oppinut, että suorittamalla pääsee parhaiten tavoitteisiin. Se toimii!
Nyt ei muuten toimikaan. Edellisessä tekstissä kirjoitin siitä, että sisäinen motivaatio hyppää kehiin silloin, kun ulkoiset motivaattorit unohtaa. Ja silloin, kun unohtaa, että on pakko tai ainakin pitäisi.
Viime päivinä olen edelleen keskittynyt sivuaineopintoihin. Tai keskittynyt ja keskittynyt... Vaihtelevalla menestyksellä olen tälläkin viikolla tarttunut esseisiin. Välillä mieleen on hiipinyt sekä epätoivo että pelko. Lannistuminenkin. Nämä esseet vievätkin näin kauan aikaa, saankohan niitä ikinä valmiiksi. Menevätköhän edes läpi? Eihän minulla ole mitään tietoa, olenko oikealla polulla, tekemässä oikein.
Opiskelen sivuaineenani työ- ja organisaatiopsykologiaa. Aloitin sivuaineopinnot pian yliopistossa aloittamisen jälkeen. Olen useita näitä esseistä aloittanut tekemään jo vuosia aiemmin ja muutaman kerran aina uudestaan vuosien mittaan, kuitenkaan saamatta enää mitään valmiiksi asti. Toisinaan tämä turhauttaa. Huomaan, että olen voinut saada aikaan paljonkin hyvää tekstiä aikoinaan, mutta nyt joudun silti lukemaan lähdeteokset uudelleen ja tekemään päällekkäistä työtä, koska vaatii taas aikaa ja perehtymistä päästä kärryille mukaan.
Viimeisin palauttamani sivuaine-essee on vuodelta 2009. Hylätty. Ainoa ja ensimmäinen hylätty. Sen jälkeen en ole koskenut kyseiseen esseeseen pitkällä tikullakaan. Ja sen jälkeen on paljon vettä virrannut.
Pian tuon jälkeen aloitin ensimmäisessä kokopäivätyössäni ja työn merkeissä kuluivat seuraavat kolme vuotta. Työn ohessa olen opiskellut muita tärkeitä kursseja ja oppinut muita tärkeitä asioita.
Nyt olen tarttunut esseisiin uudelleen. Ei auta muu kuin tehdä ne nyt pois alta. Nyt olen varannut aikaa, koska enää en usko siihen, että kovinkaan laajamittainen opiskelu työn ohessa onnistuu. Varsinkaan, kun työt ovat uusia ja vaativia. Tai varsinkaan, jos haluaa pitää myös itsestään huolta.
Eilen kun olin päivän esseiden lähteitä etsien jo haahuillut ja valmis lopettamaan siltä päivältä, kuului sähköpostin merkkiääni. Avasin viestin, jossa luki, että olen saanut lauantaina palauttamalleni esseelle palautetta! Juuri sille, josta aiemmin sain hylätyn. Sydän pamppaillen avasin palautteen ja silmäilin läpi. Tuossa lukee jotain positiivista, mutta missä täällä lukee se, että valitettavasti tehtävä on kuitenkin hylätty. Missä!? Hei, tuollahan lukeekin hyväksytty! Ja palaute olikin melkoisin positiivista!
Palautteessa kehutaan, kuinka hyvin teoreettiset käsitteet ovat hyppysissäni ja kuinka sujuvasti niitä käytän. Omia työelämäkokemuksia kuitenkin toivottiin lisää, kun minulla niitä nyt kerran on.
Taas mieleeni hiipii ajatus: asiat tapahtuvat silloin, kun on niiden aika. On varmasti hyödyllisempää opiskella työpsykologiaa nyt, kun on työskennellyt itsekin useissa eri organisaatioissa, kuin silloin tuoreena ylioppilaana ja yliopistolaisena.
Palautteessa kerrotaan myös, että työstäni näkee, että olen perehtynyt lähteisiin ja todella oppinut niiden sisältöjä. Niin. Asia, jonka äärelle minun on täytynyt palata. Ei suorittaa suorituksen vuoksi, vaan opiskella oppimisen vuoksi.
Nyt ei muuten toimikaan. Edellisessä tekstissä kirjoitin siitä, että sisäinen motivaatio hyppää kehiin silloin, kun ulkoiset motivaattorit unohtaa. Ja silloin, kun unohtaa, että on pakko tai ainakin pitäisi.
Viime päivinä olen edelleen keskittynyt sivuaineopintoihin. Tai keskittynyt ja keskittynyt... Vaihtelevalla menestyksellä olen tälläkin viikolla tarttunut esseisiin. Välillä mieleen on hiipinyt sekä epätoivo että pelko. Lannistuminenkin. Nämä esseet vievätkin näin kauan aikaa, saankohan niitä ikinä valmiiksi. Menevätköhän edes läpi? Eihän minulla ole mitään tietoa, olenko oikealla polulla, tekemässä oikein.
Opiskelen sivuaineenani työ- ja organisaatiopsykologiaa. Aloitin sivuaineopinnot pian yliopistossa aloittamisen jälkeen. Olen useita näitä esseistä aloittanut tekemään jo vuosia aiemmin ja muutaman kerran aina uudestaan vuosien mittaan, kuitenkaan saamatta enää mitään valmiiksi asti. Toisinaan tämä turhauttaa. Huomaan, että olen voinut saada aikaan paljonkin hyvää tekstiä aikoinaan, mutta nyt joudun silti lukemaan lähdeteokset uudelleen ja tekemään päällekkäistä työtä, koska vaatii taas aikaa ja perehtymistä päästä kärryille mukaan.
Viimeisin palauttamani sivuaine-essee on vuodelta 2009. Hylätty. Ainoa ja ensimmäinen hylätty. Sen jälkeen en ole koskenut kyseiseen esseeseen pitkällä tikullakaan. Ja sen jälkeen on paljon vettä virrannut.
Pian tuon jälkeen aloitin ensimmäisessä kokopäivätyössäni ja työn merkeissä kuluivat seuraavat kolme vuotta. Työn ohessa olen opiskellut muita tärkeitä kursseja ja oppinut muita tärkeitä asioita.
Nyt olen tarttunut esseisiin uudelleen. Ei auta muu kuin tehdä ne nyt pois alta. Nyt olen varannut aikaa, koska enää en usko siihen, että kovinkaan laajamittainen opiskelu työn ohessa onnistuu. Varsinkaan, kun työt ovat uusia ja vaativia. Tai varsinkaan, jos haluaa pitää myös itsestään huolta.
Eilen kun olin päivän esseiden lähteitä etsien jo haahuillut ja valmis lopettamaan siltä päivältä, kuului sähköpostin merkkiääni. Avasin viestin, jossa luki, että olen saanut lauantaina palauttamalleni esseelle palautetta! Juuri sille, josta aiemmin sain hylätyn. Sydän pamppaillen avasin palautteen ja silmäilin läpi. Tuossa lukee jotain positiivista, mutta missä täällä lukee se, että valitettavasti tehtävä on kuitenkin hylätty. Missä!? Hei, tuollahan lukeekin hyväksytty! Ja palaute olikin melkoisin positiivista!
Palautteessa kehutaan, kuinka hyvin teoreettiset käsitteet ovat hyppysissäni ja kuinka sujuvasti niitä käytän. Omia työelämäkokemuksia kuitenkin toivottiin lisää, kun minulla niitä nyt kerran on.
Taas mieleeni hiipii ajatus: asiat tapahtuvat silloin, kun on niiden aika. On varmasti hyödyllisempää opiskella työpsykologiaa nyt, kun on työskennellyt itsekin useissa eri organisaatioissa, kuin silloin tuoreena ylioppilaana ja yliopistolaisena.
Palautteessa kerrotaan myös, että työstäni näkee, että olen perehtynyt lähteisiin ja todella oppinut niiden sisältöjä. Niin. Asia, jonka äärelle minun on täytynyt palata. Ei suorittaa suorituksen vuoksi, vaan opiskella oppimisen vuoksi.
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Tuhannen tuhatta!
Nyt se tapahtui! 1000 tomaattia tuli täyteen, näin sunnuntaisena iltana!
Tällä viikolla opiskelut eivät tuntuneet oikein edistyvän, ainakaan loppuviikosta. Mielessä oli monenmoista muuta ja tärkeää, joka vei huomiota. Nyt kuitenkin viikonloppuna ahkeroin senkin edestä. Palautin taas yhden esseen sivuainetta varten.
Tänään meillä kävi myös laskiaspullakahvilla vieras. Keskustelimme hänen kanssaan flow'sta ja sen taolaisesta vastineesta wuweista. Hän kertoi, että tällaisen wuwei- tai flow-tilan voi saavuttaa silloin, kun teoillaan ei tavoittele päämäärää, menestystä, mainetta, kunniaa, tulosta tai titteleita. Olin hänen kanssaan samaa mieltä. Olen huomannut, miten takkuisaa tekeminen on silloin, kun ajattelen, että minun täytyy tehdä tämä kurssi ja tämä sivuaine, jotta saan sen tutkinnon valmiiksi. Täynnä aggressiota ja inhoa käyn esseiden kimppuun samalla vaikeroiden, ettei tästä tule yhtään mitään ja miten kovasti minä tätä vihaan. Kuitenkin toistuvasti on käynyt niin, että aikani vastaan räpiköidessäni ja silti tehtävään syventyessäni jossain vaiheessa aidosti kiinnostun tutkimastani aiheesta. Innostun, haluan oppia lisää! Refletkoin omia kokemuksia ja huomaan, että onpa loistava lähdeteos! Ja onpa upea lähteiden välinen vuoropuhelu! Silloin tavoitan flown ja unohdan sen, että opiskelen nyt vain siksi, että saisin tutkinnon viimeinkin valmiiksi. Silloin unohdan myös kaikki aikarajoitukset ja sen, että mielestäni nämä pitäisi saada vain mahdollisimman pian pois alta.
Wuwei-ajatukseen kuuluu myös ei-tekeminen. Sen sijaan flow'hun olen nyt toistuvasti päässyt saman kaavan kautta: tekemisen kautta. Aluksi tehtävää syvästi inhoten, lopulta oppimisen riemulle antautuen. Aluksi tekeminen vaatii suurta tahdonvoimaa, koska täytyy tehdä, vaikka ei huvittaisi. Tämä jatkuu yhtä kauan, kuin mielessä on se päämäärä, miksi tätä oppimistehtävää teen. Se päämäärä, joka asettaa oppimistehtävän välineelliseen asemaan itseisarvon sijasta. Niin kauan, kun päämäärä on mielessä, se lamauttaa. Sitten, kun keskityn käsillä olevaan tehtävään, asiat alkavat edetä. Jatkaessani tekemistä päämäärä unohtuu ja flow löytyy. Samalla ulkoinen motivaattori vaihtuu sisäiseen motivaatioon.
Mutta mitä nyt, kun 1000 tomaattia tuli täyteen? Sehän tarkoittaa yhteensä 25 000 minuuttia, jotka olen viime syksystä lähtien viettänyt graduni ja sivuaineopintojeni parissa. 416 tuntia ja 40 minuuttia! Hatunnoston paikka! Hyvä minä!
Palkinnoksi söin salmiakin! Aion myös hemmotella itseäni ja ostaa erittäin hyväksi ja hintavaksi todettua etana-voidetta. Toivotaan vain, ettei sen myötä tomaattitahtikin muutu etanan vauhdiksi...
Tällä viikolla opiskelut eivät tuntuneet oikein edistyvän, ainakaan loppuviikosta. Mielessä oli monenmoista muuta ja tärkeää, joka vei huomiota. Nyt kuitenkin viikonloppuna ahkeroin senkin edestä. Palautin taas yhden esseen sivuainetta varten.
Tänään meillä kävi myös laskiaspullakahvilla vieras. Keskustelimme hänen kanssaan flow'sta ja sen taolaisesta vastineesta wuweista. Hän kertoi, että tällaisen wuwei- tai flow-tilan voi saavuttaa silloin, kun teoillaan ei tavoittele päämäärää, menestystä, mainetta, kunniaa, tulosta tai titteleita. Olin hänen kanssaan samaa mieltä. Olen huomannut, miten takkuisaa tekeminen on silloin, kun ajattelen, että minun täytyy tehdä tämä kurssi ja tämä sivuaine, jotta saan sen tutkinnon valmiiksi. Täynnä aggressiota ja inhoa käyn esseiden kimppuun samalla vaikeroiden, ettei tästä tule yhtään mitään ja miten kovasti minä tätä vihaan. Kuitenkin toistuvasti on käynyt niin, että aikani vastaan räpiköidessäni ja silti tehtävään syventyessäni jossain vaiheessa aidosti kiinnostun tutkimastani aiheesta. Innostun, haluan oppia lisää! Refletkoin omia kokemuksia ja huomaan, että onpa loistava lähdeteos! Ja onpa upea lähteiden välinen vuoropuhelu! Silloin tavoitan flown ja unohdan sen, että opiskelen nyt vain siksi, että saisin tutkinnon viimeinkin valmiiksi. Silloin unohdan myös kaikki aikarajoitukset ja sen, että mielestäni nämä pitäisi saada vain mahdollisimman pian pois alta.
Wuwei-ajatukseen kuuluu myös ei-tekeminen. Sen sijaan flow'hun olen nyt toistuvasti päässyt saman kaavan kautta: tekemisen kautta. Aluksi tehtävää syvästi inhoten, lopulta oppimisen riemulle antautuen. Aluksi tekeminen vaatii suurta tahdonvoimaa, koska täytyy tehdä, vaikka ei huvittaisi. Tämä jatkuu yhtä kauan, kuin mielessä on se päämäärä, miksi tätä oppimistehtävää teen. Se päämäärä, joka asettaa oppimistehtävän välineelliseen asemaan itseisarvon sijasta. Niin kauan, kun päämäärä on mielessä, se lamauttaa. Sitten, kun keskityn käsillä olevaan tehtävään, asiat alkavat edetä. Jatkaessani tekemistä päämäärä unohtuu ja flow löytyy. Samalla ulkoinen motivaattori vaihtuu sisäiseen motivaatioon.
Mutta mitä nyt, kun 1000 tomaattia tuli täyteen? Sehän tarkoittaa yhteensä 25 000 minuuttia, jotka olen viime syksystä lähtien viettänyt graduni ja sivuaineopintojeni parissa. 416 tuntia ja 40 minuuttia! Hatunnoston paikka! Hyvä minä!
Palkinnoksi söin salmiakin! Aion myös hemmotella itseäni ja ostaa erittäin hyväksi ja hintavaksi todettua etana-voidetta. Toivotaan vain, ettei sen myötä tomaattitahtikin muutu etanan vauhdiksi...
torstai 7. helmikuuta 2013
tiistai 5. helmikuuta 2013
Tasan sata?
Gradutakuu.fi-sivustolla on hyviä vinkkejä graduntekoon, graduahdistukseen ja -jumituksiin. Viimeisin postaus oli mielenkiintoinen. Se käsitteli sitä, miksi gradut eivät tule valmiiksi. Erityisesti minuun kolahti kohta perfektionismista. Gradu ei jääkään valmistumatta laiskoilta ja tyhmiltä, vaan juuri niiltä (meiltä?) perfektionisteilta, jotka asettavat gradulleen liian suuret vaatimukset.
Postauksessa suositeltiin myös Annamari Heikkilän kirjoitusta Kollega.fi-sivustolta. Tämäkin teksti oli mielestäni loistava ja ajatuksia herättävä. Siinä jaotellan perfektionismi hyödylliseen (korkeat, mutta saavutettavissa olevat tavoitteet) ja haitalliseen (omat odotukset huomattavasti omaa toimintaa ja resursseja suuremmat, mutta silti koetaan, että paineet tulisivat itsen ulkopuolelta).
Jutussa viitataan naisten uralla etenemisen esteeseen, lasikattoon. Kirjoituksessa epäillään myös, josko tämä lasikatto sijaitsisi korvien välissä, ja sieltä sitten toteutuu todeksi. Ratkaisukeinoksi vihjataan sitä, että naiset antaisivat itsestään vähemmän, tekisivät vähemmän täydellistä ja perfektionistista jälkeä. Hyväksyisivät tuotokset, kun ne ovat riittävän hyviä.
Sanotaan, että naisten asemat olisivat nyt vaikka 80% miesten asemista. Tätä kompensoidakseen naiset antavat itsestään 120%, tai ainakin sen 100%. Paradoksaalisesti, jutussa viitataan siihen, että jos naiset antaisivatkin itsestään ja panostuksestaan 80%, voitaisiin ehkä saavuttaakin se mäkkärinkin mainostama tasan sata, jota miehet (ja karhut) jo nyt mättävät!
Luettuani huudahdin, että ainakin viimeisin palauttamani essee oli 95-prosenttinen suoritus, en panostanut siihen aivan täysillä, enkä jaksanut viilata enää viimeisiä pilkkuja. Tämä on hyvä alku! (Samalla mielessäni kävi, että jos essee ei mene läpi, eihän se voi ollakaan 95% panostuksella tehty, vaan olisiko ollutkin vaikkapa 20%.) Yleensä 80% voi antaa itsestään vain silloin, jos on kipeä (nyt olen), jos on viikonloppu (toissapäivänä oli) tai jos haaste on ylivoimaisen vaikea (silloinkin ehkä annan sen 100%, vaikka itse arvioin, ettei tuo nyt voinut yli 80% olla) tai silloin, jos resurssit (aika) loppuu ja deadline tulee väkisin päälle. (Jaksamista ei tässä yhteydessä ole perinteisesti mielletty resurssiksi.) Olenkin usein kerännyt niin paljon tekemistä yhtä aikaa ja niin vaativia haasteita, että vasta ne pakottavat antamaan itsestään vähemmän yhteen asiaan. Tämä on ollut hyödyllistä siinä mielessä, että olen oppinut jättämään hiukan keskeneräisiä tuotoksia käsistäni, kun aikaa ei kerta kaikkiaan ole muuhun. Jaksamisen kannalta tämä ei ole niinkään hyvä strategia. Voisiko 80% antaa itsestään silloinkin, kun aikaa ja mahdollisuuksia olisi enempään? Silloinkin, kun yöunille ja vapaa-ajalle jää vielä aikaa?
Mieleeni hiipi varovainen ajatus: mitä jos koettaisinkin tehdä 80 prosenttisen gradun? Jo ajatuksena tämä tuo minulle lisää liikkumatilaa, olipa toteutus sitten mikä tahansa!
P.S. Miltä kuulostaisi esim. 80% kroppa? Siihen mahtuisivat vallan mainiosti ne muutamat epävarmuuskohdat, joihin katse hakeutuu aina peilailleissa, tai joita koittaa salilla rääkätä itsestään pois. Näin on jo hyvä!
Postauksessa suositeltiin myös Annamari Heikkilän kirjoitusta Kollega.fi-sivustolta. Tämäkin teksti oli mielestäni loistava ja ajatuksia herättävä. Siinä jaotellan perfektionismi hyödylliseen (korkeat, mutta saavutettavissa olevat tavoitteet) ja haitalliseen (omat odotukset huomattavasti omaa toimintaa ja resursseja suuremmat, mutta silti koetaan, että paineet tulisivat itsen ulkopuolelta).
Jutussa viitataan naisten uralla etenemisen esteeseen, lasikattoon. Kirjoituksessa epäillään myös, josko tämä lasikatto sijaitsisi korvien välissä, ja sieltä sitten toteutuu todeksi. Ratkaisukeinoksi vihjataan sitä, että naiset antaisivat itsestään vähemmän, tekisivät vähemmän täydellistä ja perfektionistista jälkeä. Hyväksyisivät tuotokset, kun ne ovat riittävän hyviä.
Sanotaan, että naisten asemat olisivat nyt vaikka 80% miesten asemista. Tätä kompensoidakseen naiset antavat itsestään 120%, tai ainakin sen 100%. Paradoksaalisesti, jutussa viitataan siihen, että jos naiset antaisivatkin itsestään ja panostuksestaan 80%, voitaisiin ehkä saavuttaakin se mäkkärinkin mainostama tasan sata, jota miehet (ja karhut) jo nyt mättävät!
Luettuani huudahdin, että ainakin viimeisin palauttamani essee oli 95-prosenttinen suoritus, en panostanut siihen aivan täysillä, enkä jaksanut viilata enää viimeisiä pilkkuja. Tämä on hyvä alku! (Samalla mielessäni kävi, että jos essee ei mene läpi, eihän se voi ollakaan 95% panostuksella tehty, vaan olisiko ollutkin vaikkapa 20%.) Yleensä 80% voi antaa itsestään vain silloin, jos on kipeä (nyt olen), jos on viikonloppu (toissapäivänä oli) tai jos haaste on ylivoimaisen vaikea (silloinkin ehkä annan sen 100%, vaikka itse arvioin, ettei tuo nyt voinut yli 80% olla) tai silloin, jos resurssit (aika) loppuu ja deadline tulee väkisin päälle. (Jaksamista ei tässä yhteydessä ole perinteisesti mielletty resurssiksi.) Olenkin usein kerännyt niin paljon tekemistä yhtä aikaa ja niin vaativia haasteita, että vasta ne pakottavat antamaan itsestään vähemmän yhteen asiaan. Tämä on ollut hyödyllistä siinä mielessä, että olen oppinut jättämään hiukan keskeneräisiä tuotoksia käsistäni, kun aikaa ei kerta kaikkiaan ole muuhun. Jaksamisen kannalta tämä ei ole niinkään hyvä strategia. Voisiko 80% antaa itsestään silloinkin, kun aikaa ja mahdollisuuksia olisi enempään? Silloinkin, kun yöunille ja vapaa-ajalle jää vielä aikaa?
Mieleeni hiipi varovainen ajatus: mitä jos koettaisinkin tehdä 80 prosenttisen gradun? Jo ajatuksena tämä tuo minulle lisää liikkumatilaa, olipa toteutus sitten mikä tahansa!
P.S. Miltä kuulostaisi esim. 80% kroppa? Siihen mahtuisivat vallan mainiosti ne muutamat epävarmuuskohdat, joihin katse hakeutuu aina peilailleissa, tai joita koittaa salilla rääkätä itsestään pois. Näin on jo hyvä!
maanantai 4. helmikuuta 2013
Vesi tulee ja kalat elävät
Minulta pyydettiin, että kirjoitathan onnistumisistakin.
Nyt saattaisi olla yksi käsillä. Vaikka olen flunssan kourissa, olen saanut tehtyä sivuaineopintoja eteenpäin viime viikolla ja viikonloppuna, kokien flow'ta tai työn imua. (Kirjoitin ja palautin esseen aiheesta työn imu, seköhän säteili omaankin kokemukseeni?)
Olen päättänyt luottaa siihen, että asiat tapahtuvat silloin, kun on niiden aika. Aiemmin minua ärsytti, jos ihmiset sanoivat, että asiat kyllä järjestyvät. Minä ajattelin, että asiat järjestyy, kun ne laittaa järjestymään. Uskon, että minulle on elämäni aikana ollut paljon hyötyä tästä asenteesta. Olen saanut asioita järjestettyä, kun olen ryhtynyt niitä tekemään ja järjestelemään. Olen siis oivaltanut olevani oman elämäni subjekti ja toimija, joka voi todellakin vaikuttaa siihen, miten asiat menevät. Silti ajatus on myös melko ankara. Etteivätkö asiat järjestyisi silloinkin, kun niitä ei ole suuna päänä järjestelemässä? Koen luottavani nyt enemmän siihen, että kyllä elämä kantaa. Elämä siis kantaa silloinkin, vaikka en ottaisi sitä itse kantaakseeni. Asiat tapahtuvat silloin, kun on niiden aika.
Jutellessani näistä ajatuksistani sain vastaukseksi pohdintaani sanonnan, jonka olen kuullut aiemminkin, ymmärtämättä sitä silloin yhtä omakohtaisesti. Vastaus oli vanha japanilainen sananlasku: vesi tulee ja kalat elävät.
Sanonnassa on pääpiirteissään kyse siitä, että japanilaisten talot rakennettiin joen yläpuolelle ja lattiassa oli luukku, josta pystyi suoraan pyytämään tuoretta kalaa. Talveksi joki aina jäätyi. Joka kevät, talven jälkeen toistui sama ilmiö. Aina vesi taas virtasi, ja kalat elivät. Ruokaa oli taas. Ilman, että ihminen teki mitään. Ilman, että yritti jäähakun kanssa hakata jäisestä joesta kaloja irti silloin, kun ei ollut sen aika. Ilman, että ihminen murehti, tuleekohan kalaa enää koskaan. Tai siitä huolimatta, että ihminen murehti. Korkeintaan hän on voinut odottaa ja luottaa siihen, että vesi taas tulee ja kalat elävät.
En ole paljoakaan palannut graduuni edellisen graduseminaarin jälkeen eli kahteen ja puoleen viikkoon. (Jo nyt kun kirjoitin tämän, ajattelen, että katastrofi! Onko siitä jo noin pitkä aika! En ehdi, aika loppuu!) Kuitenkin olen siis opiskellut sivuaineopintoja. Tänä aamuna minua ei huvittanut enää palata esseeseen, joka minulla on sivuaineessa kesken. Avasinkin suuren ja mahtavan gradutiedostoni. Sormet innosta syyhyten aloin kirjoittaa graduuni teoriaosuutta siitä, mihin viimeksi sen kanssa jäin. Samalla vilkuilin tekstiäni, ja ajattelin hyväksyvästi, ettei tämä ollenkaan pahalta näytä, kyllä tästä varmasti jotain hyvää saa aikaiseksi. Tekstin ja ajatusten lepuuttamisen jälkeen näen tekstini hyvinkin eri valossa, kuin aiemmin. Nyt minulla on taas kaikki se into käytössäni, ja gradua tulee kuin itsestään.
Vesi tulee ja kalat elävät!
Nyt saattaisi olla yksi käsillä. Vaikka olen flunssan kourissa, olen saanut tehtyä sivuaineopintoja eteenpäin viime viikolla ja viikonloppuna, kokien flow'ta tai työn imua. (Kirjoitin ja palautin esseen aiheesta työn imu, seköhän säteili omaankin kokemukseeni?)
Olen päättänyt luottaa siihen, että asiat tapahtuvat silloin, kun on niiden aika. Aiemmin minua ärsytti, jos ihmiset sanoivat, että asiat kyllä järjestyvät. Minä ajattelin, että asiat järjestyy, kun ne laittaa järjestymään. Uskon, että minulle on elämäni aikana ollut paljon hyötyä tästä asenteesta. Olen saanut asioita järjestettyä, kun olen ryhtynyt niitä tekemään ja järjestelemään. Olen siis oivaltanut olevani oman elämäni subjekti ja toimija, joka voi todellakin vaikuttaa siihen, miten asiat menevät. Silti ajatus on myös melko ankara. Etteivätkö asiat järjestyisi silloinkin, kun niitä ei ole suuna päänä järjestelemässä? Koen luottavani nyt enemmän siihen, että kyllä elämä kantaa. Elämä siis kantaa silloinkin, vaikka en ottaisi sitä itse kantaakseeni. Asiat tapahtuvat silloin, kun on niiden aika.
Jutellessani näistä ajatuksistani sain vastaukseksi pohdintaani sanonnan, jonka olen kuullut aiemminkin, ymmärtämättä sitä silloin yhtä omakohtaisesti. Vastaus oli vanha japanilainen sananlasku: vesi tulee ja kalat elävät.
Sanonnassa on pääpiirteissään kyse siitä, että japanilaisten talot rakennettiin joen yläpuolelle ja lattiassa oli luukku, josta pystyi suoraan pyytämään tuoretta kalaa. Talveksi joki aina jäätyi. Joka kevät, talven jälkeen toistui sama ilmiö. Aina vesi taas virtasi, ja kalat elivät. Ruokaa oli taas. Ilman, että ihminen teki mitään. Ilman, että yritti jäähakun kanssa hakata jäisestä joesta kaloja irti silloin, kun ei ollut sen aika. Ilman, että ihminen murehti, tuleekohan kalaa enää koskaan. Tai siitä huolimatta, että ihminen murehti. Korkeintaan hän on voinut odottaa ja luottaa siihen, että vesi taas tulee ja kalat elävät.
En ole paljoakaan palannut graduuni edellisen graduseminaarin jälkeen eli kahteen ja puoleen viikkoon. (Jo nyt kun kirjoitin tämän, ajattelen, että katastrofi! Onko siitä jo noin pitkä aika! En ehdi, aika loppuu!) Kuitenkin olen siis opiskellut sivuaineopintoja. Tänä aamuna minua ei huvittanut enää palata esseeseen, joka minulla on sivuaineessa kesken. Avasinkin suuren ja mahtavan gradutiedostoni. Sormet innosta syyhyten aloin kirjoittaa graduuni teoriaosuutta siitä, mihin viimeksi sen kanssa jäin. Samalla vilkuilin tekstiäni, ja ajattelin hyväksyvästi, ettei tämä ollenkaan pahalta näytä, kyllä tästä varmasti jotain hyvää saa aikaiseksi. Tekstin ja ajatusten lepuuttamisen jälkeen näen tekstini hyvinkin eri valossa, kuin aiemmin. Nyt minulla on taas kaikki se into käytössäni, ja gradua tulee kuin itsestään.
Vesi tulee ja kalat elävät!
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Sunnuntai-chillailua
On mukavaa viettää sunnuntaita.
Lukea ja kirjoittaa, omaan tahtiin, rauhassa. Kuunnella Drum and Bass Lounge -radiota. Katsella ulos, miten hiljalleen hämärtyy ja piemenee. (Nyt vasta, vaikka kello on jo yli viiden! Hip hei!) Juoda Carmolis-tipoilla höystettyä kuumaa kurkkukipuun ja nuhaan. Kuunnella, kun työläinen tuhisee, kun saa nukkua viikonloppuna päiväunia.
Välillä tulee ajatus, että pitäisi lukea nopeammin, tehdä tehokkaammin.
Ehkä sunnuntaina opiskelusta saa nauttia ja fiilistellä. Tehdä ihan omaan tahtiin, ilman tulospaineita.
Ja hei, tuloksena on kuitenkin yhtäkkiä jo 4 sivua esseen raakatekstiä ja yksi pitkälle edennyt, huolellisesti luettu lähdekirja.
Viikonloppuna opiskelussa pidän juuri eniten siitä, kun saa tehdä vailla paineita, ja kokea, että kaikki mitä saa aikaan, on vain extraa! Viikonloppuna kun opiskelee, niin se on kuin laittaisi rahaa pankkiin! (Vai oliko se lepo ja nukkuminen sitä rahaa pankissa?)
Ehkä tästä voi ottaa opiksi rentoa tekemisen meininkiä niihinkin viikolla vallitseviin sisäisiin rajoituksiin ja paineisiin.
Lukea ja kirjoittaa, omaan tahtiin, rauhassa. Kuunnella Drum and Bass Lounge -radiota. Katsella ulos, miten hiljalleen hämärtyy ja piemenee. (Nyt vasta, vaikka kello on jo yli viiden! Hip hei!) Juoda Carmolis-tipoilla höystettyä kuumaa kurkkukipuun ja nuhaan. Kuunnella, kun työläinen tuhisee, kun saa nukkua viikonloppuna päiväunia.
Välillä tulee ajatus, että pitäisi lukea nopeammin, tehdä tehokkaammin.
Ehkä sunnuntaina opiskelusta saa nauttia ja fiilistellä. Tehdä ihan omaan tahtiin, ilman tulospaineita.
Ja hei, tuloksena on kuitenkin yhtäkkiä jo 4 sivua esseen raakatekstiä ja yksi pitkälle edennyt, huolellisesti luettu lähdekirja.
Viikonloppuna opiskelussa pidän juuri eniten siitä, kun saa tehdä vailla paineita, ja kokea, että kaikki mitä saa aikaan, on vain extraa! Viikonloppuna kun opiskelee, niin se on kuin laittaisi rahaa pankkiin! (Vai oliko se lepo ja nukkuminen sitä rahaa pankissa?)
Ehkä tästä voi ottaa opiksi rentoa tekemisen meininkiä niihinkin viikolla vallitseviin sisäisiin rajoituksiin ja paineisiin.
lauantai 2. helmikuuta 2013
Hyvinvointisuoritusote
Tänään kirjoitan osittain eiliselle jatkoksi, lisää hyvinvoinnista ja itsen kuuntelusta.
Viimeksi kirjoitin siitä, että opiskelussakin kannattaa kuunnella itseä, omia tarpeita ja sitä, mikä milloinkin tuntuu kutsuvimmalta. Silti, jos puhutaan opintojen suorittamisesta, se kuulostaa kuitenkin melko järkevältä. Opintojahan suoritetaan. Opinnoista saa suorituksia tai suoritteita, jotka näkyvät opintosuoritusotteessa.
Entä sitten hyvinvoinnin suorittaminen? Ei kuulosta yhtä järkevältä, vai mitä? Minä olen aina tykännyt tehdä aikatauluja, listoja ja suunnitelmia. Usein ajattelen, että nyt ryhdistäydyn ja kiinnitän hyvinvointiini huomiota! Teenpä siis aikataulun, jossa on aamulenkki ja muut urheilut, syömiset ja opiskelut ja rentoutumisharjoitteet.
Toisaalta aikatauluttaminen voi olla hyvä asia. Jos on kiireinen, liikunnalle tilan raivaaminen kalenteriin, tai hengitysharjoitteelle tietyn ajan ja tilan osoittaminen voi olla hyvinkin tärkeä keino saada aikaa arvostamiensa asioiden toteuttamiseen. Kuitenkin aikataulutus voi myös jäykistää ja tehdä näistä tärkeistä hyvinvointia tavoittelevista teoista suorittamista. Kuinka voin etukäteen määritellä ja aikatauluttaa sen, mitä huomenna mihinkin aikaan tarvitsen?
Kun vuosi gradun parissa alkoi, ajattelin todellakin, että nyt on aikaa myös hyvinvoinnille. Nyt pitää voida hyvin. Joko voit hyvin, tai itket ja voit hyvin! Yritin suorittaa hyvinvointia. Melko paradoksaalista, vai mitä?
Nyt osaan enemmän luottaa siihen, että kullakin hetkellä tiedän, mitä tarvitsen, kun pysähdyn hetkeksi tarpeitani kuuntelemaan. Samoin opiskelussa, uskon, että teen oikeita asioita, jos kuuntelen itseäni ja sitä, minkä tekeminen tuntuu kutsuvimmalta.
Viimeksi kirjoitin siitä, että opiskelussakin kannattaa kuunnella itseä, omia tarpeita ja sitä, mikä milloinkin tuntuu kutsuvimmalta. Silti, jos puhutaan opintojen suorittamisesta, se kuulostaa kuitenkin melko järkevältä. Opintojahan suoritetaan. Opinnoista saa suorituksia tai suoritteita, jotka näkyvät opintosuoritusotteessa.
Entä sitten hyvinvoinnin suorittaminen? Ei kuulosta yhtä järkevältä, vai mitä? Minä olen aina tykännyt tehdä aikatauluja, listoja ja suunnitelmia. Usein ajattelen, että nyt ryhdistäydyn ja kiinnitän hyvinvointiini huomiota! Teenpä siis aikataulun, jossa on aamulenkki ja muut urheilut, syömiset ja opiskelut ja rentoutumisharjoitteet.
Toisaalta aikatauluttaminen voi olla hyvä asia. Jos on kiireinen, liikunnalle tilan raivaaminen kalenteriin, tai hengitysharjoitteelle tietyn ajan ja tilan osoittaminen voi olla hyvinkin tärkeä keino saada aikaa arvostamiensa asioiden toteuttamiseen. Kuitenkin aikataulutus voi myös jäykistää ja tehdä näistä tärkeistä hyvinvointia tavoittelevista teoista suorittamista. Kuinka voin etukäteen määritellä ja aikatauluttaa sen, mitä huomenna mihinkin aikaan tarvitsen?
Kun vuosi gradun parissa alkoi, ajattelin todellakin, että nyt on aikaa myös hyvinvoinnille. Nyt pitää voida hyvin. Joko voit hyvin, tai itket ja voit hyvin! Yritin suorittaa hyvinvointia. Melko paradoksaalista, vai mitä?
Nyt osaan enemmän luottaa siihen, että kullakin hetkellä tiedän, mitä tarvitsen, kun pysähdyn hetkeksi tarpeitani kuuntelemaan. Samoin opiskelussa, uskon, että teen oikeita asioita, jos kuuntelen itseäni ja sitä, minkä tekeminen tuntuu kutsuvimmalta.
perjantai 1. helmikuuta 2013
Kutsun kuulen
Hetki sitten tulin koneen ääreen ja ajattelin, että nyt voisin kirjoittaa blogia. Nyt olisi aikaa kirjoittaa blogiin. Nyt olisi hyvä saada jotain kirjoitettua, enhän eilenkään kirjoittanut mitään. Koitin kirjoittaa jotakin.
Ääh. Ei tästä tule mitään. Aiheita olisi, mutta yksikään ei nyt erityisesti sytytä.
Laitoin koneen kiinni. Kerroin, että meinasin kirjoittaa blogiin, mutta eihän siitä mitään tullut. "Ei ole pakko", kuului vastaus. Eikö! Helpotuin ja samassa inspiraario iski! Kone uudelleen päälle!
Olen viime aikoina pyörittänyt mielessäni ohjetta: tee sitä, mikä tuntuu kutsuvalta. Vanhana suorittajana tämä todellakin on jotakin uutta. Olen kysynyt itseltäni uudestaan ja uudestaan, mikä minusta tuntuu nyt kutsuvalta. Menenkö jumppaan vai jäänkö kotiin vielä vähän opiskelemaan? Hakisinko tätä työpaikkaa? Syönkö salaattia vai appelsiinin? Koen, että kutsuvan vaihtoehdon kuulostelu on jo nyt avannut minulle joitakin yllättäviä reittejä, joita en ehkä olisi muuten kohdannut.
Muutama päivä meni lähinnä lepoon, kun opiskelu ei tuntunut kutsuvalta. Nyt olen keskittynyt sivuaineopintojen tekoon gradun sijaan. Kalenteriini olin aikatauluttanut sivuaineopiskelut jo ennen joulua, mutta silloin gradu tuntui kutsuvammalta. Aikataulut eivät ole välttämättä kovin toimivia, jos ne eivät anna tilaa sille, minkä tekeminen tuntuu millonkin hyvältä. Uskon, että kaikki tulee tehtyä omalla ajallaan ja pakottamatta.
Tee sitä, mikä juuri tällä hetkellä tuntuu kutsuvimmalta -ohjetta saa kuitenkin soveltaa omalla vastuullaan. Ensi kuulemalta se ei nimittäin kuulosta kovin hyvältä gradunteko-ohjeelta. Jos elokuvan katselu, tietokoneella pelaaminen, kaverin kanssa kahville lähtö ja siivoaminen tuntuu opiskelua kutsuvammalta, tarkoittaako se sitä, että sen saa tehdä? Voi olla, että tarkoittaa.
Minustakin ajatus tuntuu vähän pelottavalta. Jos teen sitä, mikä millonkin kutsuu, jääkö opiskelut kokonaan tekemättä? Eikö niiden teko nimenomaan vaadi tiukkaa itsekuria ja itsen pakottamista kirjojen ja koneen ääreen? Oma tuntumani tällä hetkellä on, että ei. Onko järkeä pakottaa itsensä tekemään jotakin juuri sillä hetkellä, jos toisena hetkenä sama asia tulisi vaivatta ja kuin luonnostaan? Onko järkeä vastustaa sitä, mikä tuntuu kulloinkin hyvältä? Kuinka paljon energiaa itsen, omien tarpeiden ja inspiraation vastustaminen vie? Tietävätkö keho ja mieli kuitenkin paremmin, mitä kulloinkin tarvitsevat, jos niiltä uskaltaa kysyä?
Ehkä kutsuvuuden kuunteluun kuuluu myös se, että on rehellinen itselleen. Jos todella haluaa saada gradun tehtyä, on luultavaa, että se tuntuu, vastustuksesta huolimatta, kutsuvammalta vaihtoehdolta kuin elokuvan katselu. Kun tietää omat päämääränsä ja on rehellinen itselleen, uskon, että itsen kuuntelu vie oikeaan ratkaisuun.
Ääh. Ei tästä tule mitään. Aiheita olisi, mutta yksikään ei nyt erityisesti sytytä.
Laitoin koneen kiinni. Kerroin, että meinasin kirjoittaa blogiin, mutta eihän siitä mitään tullut. "Ei ole pakko", kuului vastaus. Eikö! Helpotuin ja samassa inspiraario iski! Kone uudelleen päälle!
Olen viime aikoina pyörittänyt mielessäni ohjetta: tee sitä, mikä tuntuu kutsuvalta. Vanhana suorittajana tämä todellakin on jotakin uutta. Olen kysynyt itseltäni uudestaan ja uudestaan, mikä minusta tuntuu nyt kutsuvalta. Menenkö jumppaan vai jäänkö kotiin vielä vähän opiskelemaan? Hakisinko tätä työpaikkaa? Syönkö salaattia vai appelsiinin? Koen, että kutsuvan vaihtoehdon kuulostelu on jo nyt avannut minulle joitakin yllättäviä reittejä, joita en ehkä olisi muuten kohdannut.
Muutama päivä meni lähinnä lepoon, kun opiskelu ei tuntunut kutsuvalta. Nyt olen keskittynyt sivuaineopintojen tekoon gradun sijaan. Kalenteriini olin aikatauluttanut sivuaineopiskelut jo ennen joulua, mutta silloin gradu tuntui kutsuvammalta. Aikataulut eivät ole välttämättä kovin toimivia, jos ne eivät anna tilaa sille, minkä tekeminen tuntuu millonkin hyvältä. Uskon, että kaikki tulee tehtyä omalla ajallaan ja pakottamatta.
Tee sitä, mikä juuri tällä hetkellä tuntuu kutsuvimmalta -ohjetta saa kuitenkin soveltaa omalla vastuullaan. Ensi kuulemalta se ei nimittäin kuulosta kovin hyvältä gradunteko-ohjeelta. Jos elokuvan katselu, tietokoneella pelaaminen, kaverin kanssa kahville lähtö ja siivoaminen tuntuu opiskelua kutsuvammalta, tarkoittaako se sitä, että sen saa tehdä? Voi olla, että tarkoittaa.
Minustakin ajatus tuntuu vähän pelottavalta. Jos teen sitä, mikä millonkin kutsuu, jääkö opiskelut kokonaan tekemättä? Eikö niiden teko nimenomaan vaadi tiukkaa itsekuria ja itsen pakottamista kirjojen ja koneen ääreen? Oma tuntumani tällä hetkellä on, että ei. Onko järkeä pakottaa itsensä tekemään jotakin juuri sillä hetkellä, jos toisena hetkenä sama asia tulisi vaivatta ja kuin luonnostaan? Onko järkeä vastustaa sitä, mikä tuntuu kulloinkin hyvältä? Kuinka paljon energiaa itsen, omien tarpeiden ja inspiraation vastustaminen vie? Tietävätkö keho ja mieli kuitenkin paremmin, mitä kulloinkin tarvitsevat, jos niiltä uskaltaa kysyä?
Ehkä kutsuvuuden kuunteluun kuuluu myös se, että on rehellinen itselleen. Jos todella haluaa saada gradun tehtyä, on luultavaa, että se tuntuu, vastustuksesta huolimatta, kutsuvammalta vaihtoehdolta kuin elokuvan katselu. Kun tietää omat päämääränsä ja on rehellinen itselleen, uskon, että itsen kuuntelu vie oikeaan ratkaisuun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)