Aivan mahtavaa, kun on kesä. Minä ajattelen näin, enkä varmasti ole ainoa. Kesällä on ihanaa, voi ottaa vähän rennommin ja vapautuneemmin. On paljon kesätapahtumia ja kavereitakin voi nähdä enemmän ex tempore, mennä piknikille, vaikka tänään.
Ja sitten on se opiskelu. Miten sen kanssa pitäisi menetellä? On esseitä, on gradu. On tuskaisen kuuma kämppä. On työpöydälleni tuleva ilmastointilaite. Se vie tilaa, pitää ääntä ja vilustutta. Ja viilentää, lähes inhimilliselle tasolle.
Viime viikolla kokeilin yhdistää kesän ja opiskelun. Menin ulos lukemaan. Muistin aurinkolasit, hellehatun, vesipullon. Luin ehkä puoli tuntia ja sain luettua ehkä yhden sivun. Sain pään kipeäksi, kun aurinko heijastui kirjan sivuilta. Kokeilin olla varjossa, mutta siellä oli vähän viileää ja miksi toisaalta tulla ulos asti, jos aikoo kuitenkin olla varjossa. Kokeilin aurinkoa ja se häikäisi liikaa. Päätin sitten keskittyä auringonottoon hetkeksi ja sitten tulla sisälle potemaan päänsärkyä.
Talvella kotiin viltin alle jääminen ja opiskeluun uppoutuminen ei tunnu ollenkaan niin vaikealta. Kukaan ei kysele perään, jos katoaa kuukaudeksi tai pariksi kirjojen ääreen. On ihan ok talvehtia gradun parissa. Kesällä sama peli ei vetele. Haluan myös nauttia kesästä, ettei se mene täysin ohi. Aion vietää vapaa-iltoja, viikonloppuja, hurjimmissa haaveissani myös vähän lomailla! Aion silti myös aidosti saada aikaan ja merkittävästi edetä opinnoissa.
Olen joskus ennenkin opiskellut kesällä. Mitenhän se menikään? Miten se ihan fyysisesti oli mahdollista? Opiskelinko ulkona vai sisällä? Kotona vai kirjastossa? Entä sitten, kun kirjastot olivat kiinni? Osasinko tauottaa ja rytmittää opiskelua, pitää myös lomaa ja vapaa-aikaa? Saada myös opiskeltua?
Miten tämä yhtälö menikään?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskelu. Näytä kaikki tekstit
maanantai 20. toukokuuta 2013
sunnuntai 12. toukokuuta 2013
Lopun alkua
Tänään koittaa viimeinen matka opiskelupaikkakunnalle näissä opinnoissa. Viimeistä kertaa yön selkään. Viimeinen tapaaminen yliopistolla.
Jes! Aivan mahtavaa! Ha, siitäs saatte, kaikki! Viimeinen ikinä!
Ja yhtä aikaa mielessäni alkaa soida taustalla Nelly Furtadon kaunis ja haikea kappale, Why Do All Good Things Come to an End. Ajatusten ilakoivan ja uhmakkaan ilmiasun alla tunnelma on haikea.
Kirjoitan omassa gradussani, miten siirtymävaihe elämässä nostaa elämän aiemmat vaiheet pohdinnan kohteeksi. Elämää pohditaan tästä hetkestä käsin taaksepäin. Siirtymävaihe vaatii työstämään omaa elämäntarinaa.
Olen lähdössä viimeistä kertaa opiskelupaikkakunnalleni ja mieleeni kihoavatkin yllättäen pääsykokeet. Auton hajoaminen matkalla. Luovuttaminen pääsykokeisiin ehtimisen kanssa ja luovuttamisesta seuraava kylmän rauhallinen stressitön vire, jolla lopulta hoidettiin voitto kotiin.
Soitto yliopistolta, "sinut on valittu meille opiskelemaan"! Epäuskoinen olo, joka vaihtuu voitonriemuun!
Ensimmäinen päivä yliopistolla ja se kaiken kasteleva vesisade. Ensimmäinen uusi ystävä, johon kiinnittyä uudessa ympäristössä. Ai hei, aloitatko sinäkin täällä tänään nämä opinnot? Mennäänkö yhdessä?
Ensimmäinen oma kämppä. Itsenäisyyden harjoittelun askeleet. Epäonnistunut soijaruoka, jota riitti pariksi viikoksi. Pyöräily säässä kuin säässä. Pyörän nastarenkaat. Lopulta ensimmäinen bussikortti.
Kaikki ne matkat opiskelupaikkakunnalle. Junamatkat, yöbussit. Etäsuhde.
Tänään koittaa viimeinen matka opiskelupaikkakunnalle näissä opinnoissa.
Jes! Aivan mahtavaa! Ha, siitäs saatte, kaikki! Viimeinen ikinä!
Ja yhtä aikaa mielessäni alkaa soida taustalla Nelly Furtadon kaunis ja haikea kappale, Why Do All Good Things Come to an End. Ajatusten ilakoivan ja uhmakkaan ilmiasun alla tunnelma on haikea.
Kirjoitan omassa gradussani, miten siirtymävaihe elämässä nostaa elämän aiemmat vaiheet pohdinnan kohteeksi. Elämää pohditaan tästä hetkestä käsin taaksepäin. Siirtymävaihe vaatii työstämään omaa elämäntarinaa.
Olen lähdössä viimeistä kertaa opiskelupaikkakunnalleni ja mieleeni kihoavatkin yllättäen pääsykokeet. Auton hajoaminen matkalla. Luovuttaminen pääsykokeisiin ehtimisen kanssa ja luovuttamisesta seuraava kylmän rauhallinen stressitön vire, jolla lopulta hoidettiin voitto kotiin.
Soitto yliopistolta, "sinut on valittu meille opiskelemaan"! Epäuskoinen olo, joka vaihtuu voitonriemuun!
Ensimmäinen päivä yliopistolla ja se kaiken kasteleva vesisade. Ensimmäinen uusi ystävä, johon kiinnittyä uudessa ympäristössä. Ai hei, aloitatko sinäkin täällä tänään nämä opinnot? Mennäänkö yhdessä?
Ensimmäinen oma kämppä. Itsenäisyyden harjoittelun askeleet. Epäonnistunut soijaruoka, jota riitti pariksi viikoksi. Pyöräily säässä kuin säässä. Pyörän nastarenkaat. Lopulta ensimmäinen bussikortti.
Kaikki ne matkat opiskelupaikkakunnalle. Junamatkat, yöbussit. Etäsuhde.
Tänään koittaa viimeinen matka opiskelupaikkakunnalle näissä opinnoissa.
torstai 11. huhtikuuta 2013
Muodon hahmottumista
On gradukuukauden 11. päivä. Gradutakuu-sivuston keskustelufoorumista on tullut minulle tärkeä paikka pitää opinnoista kirjaa, pohdiskella omaa oppimisprosessia ja samalla se on mahtava paikka saada ja antaa vertaistukea.
Luin, mitä olin näiden yhdentoista päivän aikana kirjoittanut foorumille omasta gradustani ja suhteestani siihen. Huomaan, että graduprojektini on edennyt jo näiden päivien aikana paljon! On ollut mukavaa seurata, miten projektit etenevät myös kollektiivisesti. Olen ollut havaitsevani sekä itselläni että muilla pieniä punertavan langan pilkahduksia, jossain siellä muodottomien möhkäleiden seassa. Tuntuu hyvältä myös huomata, ettei se punainen lanka ole muillakaan välttämättä koko ajan ollut täysin näkyvillä, vaan sen esiin muokkaileminen on osa prosessia. Ohjaajanikin taisi olla oikeassa, kun sanoi, että gradussa ollaan silloin jo pitkällä, kun tietää mitä tekee. Ajatukset siitä, että minä en vain osaa enkä tajua ja kaikki muut tajuavat, voi siis ainakin hylätä. "Osaamattomuus" on ennemminkin siis osa prosessia, hetki ennen kuin asiat alkavat saada hahmoaan, kuin osa minun olemustani tai määritelmääni.
Tuntuu mahtavalta, että olen saanut järkälemäiseen, muodottomaan möhkäleeseen ensimmäiset oikeasti järkevät, ihmisten kieleltä kuulostavat kappaleet muotoiltua! Muoto ei ole kuitenkaan hahmottunut itsestään. Gradukuukauden aikana olen tomatoinut ahkerasti. Olen oikein sitkeästi ja sisukkaasti vain jatkanut, tomaatin toisen perään, niin kuin eilinen postauskin antaa ymmärtää. Sitkeydessä on sekä hyvät että huonot puolensa. Juuri nyt olen iloinen, että minulla on tuo sitkeä puoli itsessäni, vaikka aina ylenmääräinen sitkeä ponnistelu ei välttämättä tuekaan hyvinvointia. Tässä vaiheessa graduprojektia uskon, että siitä on kuitenkin minulle enemmän hyötyä kuin haittaa.
Sinnikkyyden lisäksi suuret tomaattimääräni sopivat hyvin yhteen oman oppijakäsitykseni kanssa. Olen aina pitänyt itseäni perusteellisena tiedon pureskelijana, mikä toki vie aikaa. Foorumia seuratessani huomaan, että monet saavat paljon tuloksia aikaan, paljon vähemmissäkin tomaattimäärissä. Jokaisella onkin oma rytmi oppimiseen ja tärkeintä on, että jokainen voi tehdä sen mukaan. (Okei, kaikista tärkeintä on, että jokainen tekee, ylipäänsä, olipa rytmi mikä tahansa!) Olen tyytyväinen, että olen järjestänyt itselleni mahdollisuuden opiskella vielä täyspäiväisesti, rauhassa ja kunnolla keskittyen, kun kuitenkin teidän sen olevan minulle luontaisin tapa oppia. On tärkeää, että olen ottanut itseni ja arvoni tosissaan ja laittanut käytännön asiat järjestymään niiden mukaan.
Omanmuotoista oppimista siis kaikille!
Luin, mitä olin näiden yhdentoista päivän aikana kirjoittanut foorumille omasta gradustani ja suhteestani siihen. Huomaan, että graduprojektini on edennyt jo näiden päivien aikana paljon! On ollut mukavaa seurata, miten projektit etenevät myös kollektiivisesti. Olen ollut havaitsevani sekä itselläni että muilla pieniä punertavan langan pilkahduksia, jossain siellä muodottomien möhkäleiden seassa. Tuntuu hyvältä myös huomata, ettei se punainen lanka ole muillakaan välttämättä koko ajan ollut täysin näkyvillä, vaan sen esiin muokkaileminen on osa prosessia. Ohjaajanikin taisi olla oikeassa, kun sanoi, että gradussa ollaan silloin jo pitkällä, kun tietää mitä tekee. Ajatukset siitä, että minä en vain osaa enkä tajua ja kaikki muut tajuavat, voi siis ainakin hylätä. "Osaamattomuus" on ennemminkin siis osa prosessia, hetki ennen kuin asiat alkavat saada hahmoaan, kuin osa minun olemustani tai määritelmääni.
Tuntuu mahtavalta, että olen saanut järkälemäiseen, muodottomaan möhkäleeseen ensimmäiset oikeasti järkevät, ihmisten kieleltä kuulostavat kappaleet muotoiltua! Muoto ei ole kuitenkaan hahmottunut itsestään. Gradukuukauden aikana olen tomatoinut ahkerasti. Olen oikein sitkeästi ja sisukkaasti vain jatkanut, tomaatin toisen perään, niin kuin eilinen postauskin antaa ymmärtää. Sitkeydessä on sekä hyvät että huonot puolensa. Juuri nyt olen iloinen, että minulla on tuo sitkeä puoli itsessäni, vaikka aina ylenmääräinen sitkeä ponnistelu ei välttämättä tuekaan hyvinvointia. Tässä vaiheessa graduprojektia uskon, että siitä on kuitenkin minulle enemmän hyötyä kuin haittaa.
Sinnikkyyden lisäksi suuret tomaattimääräni sopivat hyvin yhteen oman oppijakäsitykseni kanssa. Olen aina pitänyt itseäni perusteellisena tiedon pureskelijana, mikä toki vie aikaa. Foorumia seuratessani huomaan, että monet saavat paljon tuloksia aikaan, paljon vähemmissäkin tomaattimäärissä. Jokaisella onkin oma rytmi oppimiseen ja tärkeintä on, että jokainen voi tehdä sen mukaan. (Okei, kaikista tärkeintä on, että jokainen tekee, ylipäänsä, olipa rytmi mikä tahansa!) Olen tyytyväinen, että olen järjestänyt itselleni mahdollisuuden opiskella vielä täyspäiväisesti, rauhassa ja kunnolla keskittyen, kun kuitenkin teidän sen olevan minulle luontaisin tapa oppia. On tärkeää, että olen ottanut itseni ja arvoni tosissaan ja laittanut käytännön asiat järjestymään niiden mukaan.
Omanmuotoista oppimista siis kaikille!
sunnuntai 10. maaliskuuta 2013
Viesti vastaanotettu
Olen kuulostellut kyllästymisen tunnetta nyt jo useamman päivän ajan. Mistä tunne on viesti, ja mitä se tarvitsee? Mitä minä siis tarvitsen?
Ainakin aion saada tänään tehtyä yhden sivuaine-esseistäni loppuun asti. Sen keskeneräisyys kyllästyttää, turhauttaa ja lannistuttaa. Valmiiksi saaminen luultavasti taas voimistaa ainakin hetkeksi omaa pystyvyyden tunnetta. Huomasin myös, että vaikka olen palauttanut jo useita sivuaineeseen kuuluvia oppimistehtäviä, olen saanut palautteen ja opintopisteet vasta yhdestä. Tämä varmasti myös vaikuttaa epämotivoivalla tavalla. Palaute tehtävästä on tärkeää flow'n saavuttamisenkin kannalta. Palautetta ei nyt kuitenkaan ole tarjolla, joten sitä ei voi jäädä odottelemaan.
Kyllästyminen huokuu osin myös pelkoa ja huolta siitä, että kesä on tulossa, kevät loppuu kohta kesken. Tunnistan tämän, tämä on se tuttu ajatus: aika loppuu kesken. Onneksi se on vain ajatus.
Olen myös edelleen tehnyt sivuainetta ja gradu on ollut enemmän tauolla. Myös se tuottaa huolta ja epämääräistä ahdistusta. Mitähän gradulle kuuluu? Eteneeköhän se koskaan? Pitäisikö jo palata sen pariin, jos meinaan senkin ehtiä saada valmiiksi?
Entäs sitten sivuaineen opinnot? Vaikka olen keskittynyt nyt niihin, niitäkin on edelleen paljon jäljellä. Milloin sitten saan ne valmiiksi? Vieläkö jatkan niitä, vai joko palaan gradun pariin? Entä jos en jatka? Loppuunkaan niitä ei voi jättää, kun yhden tehtävän arviointiaika on kuukausi. En halua, että valmistuminen jää roikkumaan hitaiden arviointien vuoksi. Entäs se yksi kurssi, josta kandin tutkintokin on vielä kiinni! Milloin sen teen? Se pitää varmasti tehdä ajoissa, että kandin paperit ehtii saada ennen gradua.
Aion siis käydä läpi kalenteria ja käydä läpi realiteetteja ja aikatauluja epämääräisten ahdistusten sijaan. Tehdä päässä kevätsiivous ja pyyhkiä ahdistuksen hämähäkkiverkot pois ja tuulettaa tilalle raikasta kevätilmaa, selkeyttä, järjestystä ja valoa. Enkä aio tehdä sitä yksin, vaan kalenterin läpikäyminen saa varmastikin paljon realistisemmat lopputulokset, kun sen tekee yhdessä kaverin kanssa. Samalla toinen auttaa sietämään sitä kertynyttä ahdistusta.
Kyllästyminen kertoo minulle myös taukojen, vapaa-ajan ja virkistyksen tärkeydestä. Huomasin, etten ole sopinut itseni kanssa seuraavasta tomaattipalkinnosta. Enkä keksinyt paljoa muutakaan virkistävää. Huomasin myös ajattelevani, että jos nyt palaan taas opiskelun ääreen, en saa enää ikinä pitää taukoa tai tehdä mitään mukavaa. Ensiavuksi tähän on pidetty mukavia ja rentouttavia iltoja, katsottu telkkaria, käyty liikkumassa, sovittu kahvihetkiä ystävien ja tuttavien kanssa, juotu skumppaa ja käyty Go Expo -messuilla haistelemassa uusia tuulia liikuntatapahtumista ja retkistä. Haaveiltu kesälomasta, lakattu kynsiä, suunniteltu hemmotteluhoidon ja kampaajan varaamista. Ja ennen kaikkea vietetty yksi (1) päivä kokonaan opiskeluja miettimättä ja stressaamatta. Nyt on aika tehdä "kurinpalautus" vapaa-ajan suhteen. Minulla on oikeus vapaa-aikaan! Aion siirtyä opiskelemaan kirjastoon ja pyhittää kotia ainakin enemmän vapaa-ajalle. Ja aion pitää aiempaa tarkemmin kiinni työajoista ja vapaa-ajalla viettää huonosta omastatunnosta vapaata aikaa. Toisin sanoen, aion toteuttaa sitä, mitä olen tänne itsekin kirjoittanut. Muistattehan: tomaatit, tauot, palkinnot, rajattu työaika, -paikka ja -matka, erillinen vapaa-aika.
Katsotaan, mitä tämä kevätsiivous saa aikaan opinnoille ja virinneelle kyllästymisen tunteelle.
Ainakin aion saada tänään tehtyä yhden sivuaine-esseistäni loppuun asti. Sen keskeneräisyys kyllästyttää, turhauttaa ja lannistuttaa. Valmiiksi saaminen luultavasti taas voimistaa ainakin hetkeksi omaa pystyvyyden tunnetta. Huomasin myös, että vaikka olen palauttanut jo useita sivuaineeseen kuuluvia oppimistehtäviä, olen saanut palautteen ja opintopisteet vasta yhdestä. Tämä varmasti myös vaikuttaa epämotivoivalla tavalla. Palaute tehtävästä on tärkeää flow'n saavuttamisenkin kannalta. Palautetta ei nyt kuitenkaan ole tarjolla, joten sitä ei voi jäädä odottelemaan.
Kyllästyminen huokuu osin myös pelkoa ja huolta siitä, että kesä on tulossa, kevät loppuu kohta kesken. Tunnistan tämän, tämä on se tuttu ajatus: aika loppuu kesken. Onneksi se on vain ajatus.
Olen myös edelleen tehnyt sivuainetta ja gradu on ollut enemmän tauolla. Myös se tuottaa huolta ja epämääräistä ahdistusta. Mitähän gradulle kuuluu? Eteneeköhän se koskaan? Pitäisikö jo palata sen pariin, jos meinaan senkin ehtiä saada valmiiksi?
Entäs sitten sivuaineen opinnot? Vaikka olen keskittynyt nyt niihin, niitäkin on edelleen paljon jäljellä. Milloin sitten saan ne valmiiksi? Vieläkö jatkan niitä, vai joko palaan gradun pariin? Entä jos en jatka? Loppuunkaan niitä ei voi jättää, kun yhden tehtävän arviointiaika on kuukausi. En halua, että valmistuminen jää roikkumaan hitaiden arviointien vuoksi. Entäs se yksi kurssi, josta kandin tutkintokin on vielä kiinni! Milloin sen teen? Se pitää varmasti tehdä ajoissa, että kandin paperit ehtii saada ennen gradua.
Aion siis käydä läpi kalenteria ja käydä läpi realiteetteja ja aikatauluja epämääräisten ahdistusten sijaan. Tehdä päässä kevätsiivous ja pyyhkiä ahdistuksen hämähäkkiverkot pois ja tuulettaa tilalle raikasta kevätilmaa, selkeyttä, järjestystä ja valoa. Enkä aio tehdä sitä yksin, vaan kalenterin läpikäyminen saa varmastikin paljon realistisemmat lopputulokset, kun sen tekee yhdessä kaverin kanssa. Samalla toinen auttaa sietämään sitä kertynyttä ahdistusta.
Kyllästyminen kertoo minulle myös taukojen, vapaa-ajan ja virkistyksen tärkeydestä. Huomasin, etten ole sopinut itseni kanssa seuraavasta tomaattipalkinnosta. Enkä keksinyt paljoa muutakaan virkistävää. Huomasin myös ajattelevani, että jos nyt palaan taas opiskelun ääreen, en saa enää ikinä pitää taukoa tai tehdä mitään mukavaa. Ensiavuksi tähän on pidetty mukavia ja rentouttavia iltoja, katsottu telkkaria, käyty liikkumassa, sovittu kahvihetkiä ystävien ja tuttavien kanssa, juotu skumppaa ja käyty Go Expo -messuilla haistelemassa uusia tuulia liikuntatapahtumista ja retkistä. Haaveiltu kesälomasta, lakattu kynsiä, suunniteltu hemmotteluhoidon ja kampaajan varaamista. Ja ennen kaikkea vietetty yksi (1) päivä kokonaan opiskeluja miettimättä ja stressaamatta. Nyt on aika tehdä "kurinpalautus" vapaa-ajan suhteen. Minulla on oikeus vapaa-aikaan! Aion siirtyä opiskelemaan kirjastoon ja pyhittää kotia ainakin enemmän vapaa-ajalle. Ja aion pitää aiempaa tarkemmin kiinni työajoista ja vapaa-ajalla viettää huonosta omastatunnosta vapaata aikaa. Toisin sanoen, aion toteuttaa sitä, mitä olen tänne itsekin kirjoittanut. Muistattehan: tomaatit, tauot, palkinnot, rajattu työaika, -paikka ja -matka, erillinen vapaa-aika.
Katsotaan, mitä tämä kevätsiivous saa aikaan opinnoille ja virinneelle kyllästymisen tunteelle.
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
Kyllästymisen voima
Olen nauttinut siitä, että olen saanut keskittyä opiskeluun. Olen nauttinut siitä, että olen voinut opiskella kotoa käsin, ja kotona olen pääosin ollutkin. Kirjastoon asti lukemaan olen päässyt kerran. Opiskelu alkoi rullata hyvin kotoa käsin, vaikka olen kertonut työskentelypaikan tärkeydestä. On ollut ihanaa, kun voi opiskella iltapäivään asti pyjamassa tai vaikka tarvittaessa heräillä omaan tahtiin. Rakentaa päivät ihan omaan tahtiin ja itsenäisesti.
Mutta nyt. Nyt alkaa tökkiä. Ensimmäistä kertaa syyskuun jälkeen tulee tunne, että nyt alkaa kyllästyttää. Stressiä toki on ollut tässä matkan varrella ja siihen liittyvää kyllästymisen ja turhautumisen tunteita. Mutta silti olen pohjimmiltani nauttinut elämäntilanteestani, oikein täysin siemauksin.
Otan tämän kyllästymisen tunteen mielenkiinnolla ja avosylin vastaan. Mikä sen viesti mahtaakaan olla? Sekö, että jo on tarpeeksi kökötetty yksin kirjojen ja koneen ääressä? Että voimia on kerätty ja yksinäisyydestä nautittu jo tarpeeksi? Että nyt alkaisi kaivata taas suuntautumista uusia haasteita kohti ja ulos elämään? Työpäiviin, jotka ovat täynnä ihmisten kohtaamisia!
Olen miettinyt sitäkin, että millaista mahtaa olla palata taas töihin sen jälkeen, kun on ensin opiskellut kauan kotona. Entä jos en haluaisi luopua vapaudestani? Entä jos onkin vaikeaa olla taas päivät menossa? Nyt ymmärrän paremmin: aika aikaansa kutakin. Olen kuullut joskus, että elämä on sulkeutumista ja avautumista. Olen sulkeutunut kirjojen ääreen ja nauttinut siitä rauhallisesta maailmasta. Olisiko nyt avautumisen aika käsillä? Olen huomannut, että myös luonto on alkanut avutua. Olen nähnyt silmuja ja sulista kohdista maasta puskevia versoja. Auringonpaistetta.
Voisiko tämä kyllästyminen olla minulle se voima, jonka avulla saan opintoni päätökseen? Tai ainakin eteenpäin. Olen nauttinut opiskelusta ja imeytynyt sen maailmaan. Ehkä kyllästyminen auttaa minut irrottautumaan tästä maailmasta ja suuntautumaan uutta kohti. Vielä on tosin paljon tehtävää, eikä niitä pelkällä kyllästymisellä varmastikaan loppuun asti saada tehtyä. Vielä tarvitaan paljon sitkeyttäkin istua kirjojen ja koneen ääressä, eikä vielä ole aika rynnätä ulos kirmaamaan. Joka tapauksessa, tämän tunteen siivittämänä mennään eteenpäin ainakin seuraavat askeleet.
Mutta nyt. Nyt alkaa tökkiä. Ensimmäistä kertaa syyskuun jälkeen tulee tunne, että nyt alkaa kyllästyttää. Stressiä toki on ollut tässä matkan varrella ja siihen liittyvää kyllästymisen ja turhautumisen tunteita. Mutta silti olen pohjimmiltani nauttinut elämäntilanteestani, oikein täysin siemauksin.
Otan tämän kyllästymisen tunteen mielenkiinnolla ja avosylin vastaan. Mikä sen viesti mahtaakaan olla? Sekö, että jo on tarpeeksi kökötetty yksin kirjojen ja koneen ääressä? Että voimia on kerätty ja yksinäisyydestä nautittu jo tarpeeksi? Että nyt alkaisi kaivata taas suuntautumista uusia haasteita kohti ja ulos elämään? Työpäiviin, jotka ovat täynnä ihmisten kohtaamisia!
Olen miettinyt sitäkin, että millaista mahtaa olla palata taas töihin sen jälkeen, kun on ensin opiskellut kauan kotona. Entä jos en haluaisi luopua vapaudestani? Entä jos onkin vaikeaa olla taas päivät menossa? Nyt ymmärrän paremmin: aika aikaansa kutakin. Olen kuullut joskus, että elämä on sulkeutumista ja avautumista. Olen sulkeutunut kirjojen ääreen ja nauttinut siitä rauhallisesta maailmasta. Olisiko nyt avautumisen aika käsillä? Olen huomannut, että myös luonto on alkanut avutua. Olen nähnyt silmuja ja sulista kohdista maasta puskevia versoja. Auringonpaistetta.
Voisiko tämä kyllästyminen olla minulle se voima, jonka avulla saan opintoni päätökseen? Tai ainakin eteenpäin. Olen nauttinut opiskelusta ja imeytynyt sen maailmaan. Ehkä kyllästyminen auttaa minut irrottautumaan tästä maailmasta ja suuntautumaan uutta kohti. Vielä on tosin paljon tehtävää, eikä niitä pelkällä kyllästymisellä varmastikaan loppuun asti saada tehtyä. Vielä tarvitaan paljon sitkeyttäkin istua kirjojen ja koneen ääressä, eikä vielä ole aika rynnätä ulos kirmaamaan. Joka tapauksessa, tämän tunteen siivittämänä mennään eteenpäin ainakin seuraavat askeleet.
torstai 21. helmikuuta 2013
Päämääränä opiskelu
Nyt kun olen opiskellut intensiivisesti yhteen pötköön, tuli viikkotomaattitavoite jo eilen keskiviikkona täyteen. Tänään on herätty kukonlaulun aikaan jatkamaan. Mutta vieläkö tarvitsee jatkaa, kun viikon tomaatitkin ovat jo kasassa?
Aamuun sopivasti, ensimmäinen asia mitä luin, oli 1500-1600-luvun kasvatusajattelijan Amos Comeniuksen ajatus: "Ihmiselle ei anneta muita elämän päämääriä kuin opiskelun päämääriä."
Tämä selvä.
Opiskelu jatkuu.
Aamuun sopivasti, ensimmäinen asia mitä luin, oli 1500-1600-luvun kasvatusajattelijan Amos Comeniuksen ajatus: "Ihmiselle ei anneta muita elämän päämääriä kuin opiskelun päämääriä."
Tämä selvä.
Opiskelu jatkuu.
tiistai 19. helmikuuta 2013
Tasainen puurtaminen ja luovat kaudet
Kuten entisestä eduskunnan puhemiehestä Sauli Niinistöstä muotokuvan maalannut Marjatta Tapiola asian ilmaisi Arto Nybergin sunnuntain ohjelmassa, hän tekee taidetta jatkuvasti, jokapäiväisenä työnään. Silti intensiiviset kaudet ovat asia erikseen.
Juuri näin. Tomaattejakin tehdään kyllä tasaiseen tahtiin, jokapäiväisenä työnä, mutta kyllä luovat, intensiiviset kaudet ovat erikseen. Molempia tarvitaan. Ei voi jäädä vain odottamaan luovaa uppoutumisen kautta ja opiskella vasta sitten. Kuitenkin ilman uppoutumisen kausia syntyy paljon vähemmän ja paljon intohimottomampaa. Intensiiviset kaudet ovat kuitenkin loppujenlopuksi ne, jolloin asiat todella nytkähtävät eteenpäin, uutta oivalletaan ja opittu jäsentyy suuriksi kokonaisuuksiksi. Ja asioita saadaan valmiiksi asti. Intensiivisinä kausina arkisista asioista ei jaksa eikä tarvitse välittää. Siksi tasaisen puurtamisen kautena on tärkeää huolehtia itsestään, jotta voimavarat sitten riittävät ympärivuorokautiseen uppoutumiseen.
Ei tällä kertaa enempää, opiskelun pyörteet kutsuvat!
Juuri näin. Tomaattejakin tehdään kyllä tasaiseen tahtiin, jokapäiväisenä työnä, mutta kyllä luovat, intensiiviset kaudet ovat erikseen. Molempia tarvitaan. Ei voi jäädä vain odottamaan luovaa uppoutumisen kautta ja opiskella vasta sitten. Kuitenkin ilman uppoutumisen kausia syntyy paljon vähemmän ja paljon intohimottomampaa. Intensiiviset kaudet ovat kuitenkin loppujenlopuksi ne, jolloin asiat todella nytkähtävät eteenpäin, uutta oivalletaan ja opittu jäsentyy suuriksi kokonaisuuksiksi. Ja asioita saadaan valmiiksi asti. Intensiivisinä kausina arkisista asioista ei jaksa eikä tarvitse välittää. Siksi tasaisen puurtamisen kautena on tärkeää huolehtia itsestään, jotta voimavarat sitten riittävät ympärivuorokautiseen uppoutumiseen.
Ei tällä kertaa enempää, opiskelun pyörteet kutsuvat!
torstai 14. helmikuuta 2013
Suorituksen pakkoa vai oppimisen iloa?
Suorittamista suorituksen vuoksi vai opiskelua oppimisen vuoksi? Niin kuin edellisessä tekstissäni pohdin, oppiminen ja opiskelu takkuaa silloin, kun siihen suhtautuu kuin välineeseen. Tähän ajattelutapaan kuuluu se, että opiskelen, jotta saan opinnot valmiiksi ja paperit ulos. Siihen kuuluu myös ajatus opinnoista suoritteina ja suorituksina. Toisaalta yliopisto-opintojen alussa ajattelin opintoja vielä enemmän suorituksina. En siksi, että halusin tehdä ne nopeasti alta pois, vaan siksi, että olin koulussa ja lukiossa niin hyvin oppinut, että suorittamalla pääsee parhaiten tavoitteisiin. Se toimii!
Nyt ei muuten toimikaan. Edellisessä tekstissä kirjoitin siitä, että sisäinen motivaatio hyppää kehiin silloin, kun ulkoiset motivaattorit unohtaa. Ja silloin, kun unohtaa, että on pakko tai ainakin pitäisi.
Viime päivinä olen edelleen keskittynyt sivuaineopintoihin. Tai keskittynyt ja keskittynyt... Vaihtelevalla menestyksellä olen tälläkin viikolla tarttunut esseisiin. Välillä mieleen on hiipinyt sekä epätoivo että pelko. Lannistuminenkin. Nämä esseet vievätkin näin kauan aikaa, saankohan niitä ikinä valmiiksi. Menevätköhän edes läpi? Eihän minulla ole mitään tietoa, olenko oikealla polulla, tekemässä oikein.
Opiskelen sivuaineenani työ- ja organisaatiopsykologiaa. Aloitin sivuaineopinnot pian yliopistossa aloittamisen jälkeen. Olen useita näitä esseistä aloittanut tekemään jo vuosia aiemmin ja muutaman kerran aina uudestaan vuosien mittaan, kuitenkaan saamatta enää mitään valmiiksi asti. Toisinaan tämä turhauttaa. Huomaan, että olen voinut saada aikaan paljonkin hyvää tekstiä aikoinaan, mutta nyt joudun silti lukemaan lähdeteokset uudelleen ja tekemään päällekkäistä työtä, koska vaatii taas aikaa ja perehtymistä päästä kärryille mukaan.
Viimeisin palauttamani sivuaine-essee on vuodelta 2009. Hylätty. Ainoa ja ensimmäinen hylätty. Sen jälkeen en ole koskenut kyseiseen esseeseen pitkällä tikullakaan. Ja sen jälkeen on paljon vettä virrannut.
Pian tuon jälkeen aloitin ensimmäisessä kokopäivätyössäni ja työn merkeissä kuluivat seuraavat kolme vuotta. Työn ohessa olen opiskellut muita tärkeitä kursseja ja oppinut muita tärkeitä asioita.
Nyt olen tarttunut esseisiin uudelleen. Ei auta muu kuin tehdä ne nyt pois alta. Nyt olen varannut aikaa, koska enää en usko siihen, että kovinkaan laajamittainen opiskelu työn ohessa onnistuu. Varsinkaan, kun työt ovat uusia ja vaativia. Tai varsinkaan, jos haluaa pitää myös itsestään huolta.
Eilen kun olin päivän esseiden lähteitä etsien jo haahuillut ja valmis lopettamaan siltä päivältä, kuului sähköpostin merkkiääni. Avasin viestin, jossa luki, että olen saanut lauantaina palauttamalleni esseelle palautetta! Juuri sille, josta aiemmin sain hylätyn. Sydän pamppaillen avasin palautteen ja silmäilin läpi. Tuossa lukee jotain positiivista, mutta missä täällä lukee se, että valitettavasti tehtävä on kuitenkin hylätty. Missä!? Hei, tuollahan lukeekin hyväksytty! Ja palaute olikin melkoisin positiivista!
Palautteessa kehutaan, kuinka hyvin teoreettiset käsitteet ovat hyppysissäni ja kuinka sujuvasti niitä käytän. Omia työelämäkokemuksia kuitenkin toivottiin lisää, kun minulla niitä nyt kerran on.
Taas mieleeni hiipii ajatus: asiat tapahtuvat silloin, kun on niiden aika. On varmasti hyödyllisempää opiskella työpsykologiaa nyt, kun on työskennellyt itsekin useissa eri organisaatioissa, kuin silloin tuoreena ylioppilaana ja yliopistolaisena.
Palautteessa kerrotaan myös, että työstäni näkee, että olen perehtynyt lähteisiin ja todella oppinut niiden sisältöjä. Niin. Asia, jonka äärelle minun on täytynyt palata. Ei suorittaa suorituksen vuoksi, vaan opiskella oppimisen vuoksi.
Nyt ei muuten toimikaan. Edellisessä tekstissä kirjoitin siitä, että sisäinen motivaatio hyppää kehiin silloin, kun ulkoiset motivaattorit unohtaa. Ja silloin, kun unohtaa, että on pakko tai ainakin pitäisi.
Viime päivinä olen edelleen keskittynyt sivuaineopintoihin. Tai keskittynyt ja keskittynyt... Vaihtelevalla menestyksellä olen tälläkin viikolla tarttunut esseisiin. Välillä mieleen on hiipinyt sekä epätoivo että pelko. Lannistuminenkin. Nämä esseet vievätkin näin kauan aikaa, saankohan niitä ikinä valmiiksi. Menevätköhän edes läpi? Eihän minulla ole mitään tietoa, olenko oikealla polulla, tekemässä oikein.
Opiskelen sivuaineenani työ- ja organisaatiopsykologiaa. Aloitin sivuaineopinnot pian yliopistossa aloittamisen jälkeen. Olen useita näitä esseistä aloittanut tekemään jo vuosia aiemmin ja muutaman kerran aina uudestaan vuosien mittaan, kuitenkaan saamatta enää mitään valmiiksi asti. Toisinaan tämä turhauttaa. Huomaan, että olen voinut saada aikaan paljonkin hyvää tekstiä aikoinaan, mutta nyt joudun silti lukemaan lähdeteokset uudelleen ja tekemään päällekkäistä työtä, koska vaatii taas aikaa ja perehtymistä päästä kärryille mukaan.
Viimeisin palauttamani sivuaine-essee on vuodelta 2009. Hylätty. Ainoa ja ensimmäinen hylätty. Sen jälkeen en ole koskenut kyseiseen esseeseen pitkällä tikullakaan. Ja sen jälkeen on paljon vettä virrannut.
Pian tuon jälkeen aloitin ensimmäisessä kokopäivätyössäni ja työn merkeissä kuluivat seuraavat kolme vuotta. Työn ohessa olen opiskellut muita tärkeitä kursseja ja oppinut muita tärkeitä asioita.
Nyt olen tarttunut esseisiin uudelleen. Ei auta muu kuin tehdä ne nyt pois alta. Nyt olen varannut aikaa, koska enää en usko siihen, että kovinkaan laajamittainen opiskelu työn ohessa onnistuu. Varsinkaan, kun työt ovat uusia ja vaativia. Tai varsinkaan, jos haluaa pitää myös itsestään huolta.
Eilen kun olin päivän esseiden lähteitä etsien jo haahuillut ja valmis lopettamaan siltä päivältä, kuului sähköpostin merkkiääni. Avasin viestin, jossa luki, että olen saanut lauantaina palauttamalleni esseelle palautetta! Juuri sille, josta aiemmin sain hylätyn. Sydän pamppaillen avasin palautteen ja silmäilin läpi. Tuossa lukee jotain positiivista, mutta missä täällä lukee se, että valitettavasti tehtävä on kuitenkin hylätty. Missä!? Hei, tuollahan lukeekin hyväksytty! Ja palaute olikin melkoisin positiivista!
Palautteessa kehutaan, kuinka hyvin teoreettiset käsitteet ovat hyppysissäni ja kuinka sujuvasti niitä käytän. Omia työelämäkokemuksia kuitenkin toivottiin lisää, kun minulla niitä nyt kerran on.
Taas mieleeni hiipii ajatus: asiat tapahtuvat silloin, kun on niiden aika. On varmasti hyödyllisempää opiskella työpsykologiaa nyt, kun on työskennellyt itsekin useissa eri organisaatioissa, kuin silloin tuoreena ylioppilaana ja yliopistolaisena.
Palautteessa kerrotaan myös, että työstäni näkee, että olen perehtynyt lähteisiin ja todella oppinut niiden sisältöjä. Niin. Asia, jonka äärelle minun on täytynyt palata. Ei suorittaa suorituksen vuoksi, vaan opiskella oppimisen vuoksi.
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Tuhannen tuhatta!
Nyt se tapahtui! 1000 tomaattia tuli täyteen, näin sunnuntaisena iltana!
Tällä viikolla opiskelut eivät tuntuneet oikein edistyvän, ainakaan loppuviikosta. Mielessä oli monenmoista muuta ja tärkeää, joka vei huomiota. Nyt kuitenkin viikonloppuna ahkeroin senkin edestä. Palautin taas yhden esseen sivuainetta varten.
Tänään meillä kävi myös laskiaspullakahvilla vieras. Keskustelimme hänen kanssaan flow'sta ja sen taolaisesta vastineesta wuweista. Hän kertoi, että tällaisen wuwei- tai flow-tilan voi saavuttaa silloin, kun teoillaan ei tavoittele päämäärää, menestystä, mainetta, kunniaa, tulosta tai titteleita. Olin hänen kanssaan samaa mieltä. Olen huomannut, miten takkuisaa tekeminen on silloin, kun ajattelen, että minun täytyy tehdä tämä kurssi ja tämä sivuaine, jotta saan sen tutkinnon valmiiksi. Täynnä aggressiota ja inhoa käyn esseiden kimppuun samalla vaikeroiden, ettei tästä tule yhtään mitään ja miten kovasti minä tätä vihaan. Kuitenkin toistuvasti on käynyt niin, että aikani vastaan räpiköidessäni ja silti tehtävään syventyessäni jossain vaiheessa aidosti kiinnostun tutkimastani aiheesta. Innostun, haluan oppia lisää! Refletkoin omia kokemuksia ja huomaan, että onpa loistava lähdeteos! Ja onpa upea lähteiden välinen vuoropuhelu! Silloin tavoitan flown ja unohdan sen, että opiskelen nyt vain siksi, että saisin tutkinnon viimeinkin valmiiksi. Silloin unohdan myös kaikki aikarajoitukset ja sen, että mielestäni nämä pitäisi saada vain mahdollisimman pian pois alta.
Wuwei-ajatukseen kuuluu myös ei-tekeminen. Sen sijaan flow'hun olen nyt toistuvasti päässyt saman kaavan kautta: tekemisen kautta. Aluksi tehtävää syvästi inhoten, lopulta oppimisen riemulle antautuen. Aluksi tekeminen vaatii suurta tahdonvoimaa, koska täytyy tehdä, vaikka ei huvittaisi. Tämä jatkuu yhtä kauan, kuin mielessä on se päämäärä, miksi tätä oppimistehtävää teen. Se päämäärä, joka asettaa oppimistehtävän välineelliseen asemaan itseisarvon sijasta. Niin kauan, kun päämäärä on mielessä, se lamauttaa. Sitten, kun keskityn käsillä olevaan tehtävään, asiat alkavat edetä. Jatkaessani tekemistä päämäärä unohtuu ja flow löytyy. Samalla ulkoinen motivaattori vaihtuu sisäiseen motivaatioon.
Mutta mitä nyt, kun 1000 tomaattia tuli täyteen? Sehän tarkoittaa yhteensä 25 000 minuuttia, jotka olen viime syksystä lähtien viettänyt graduni ja sivuaineopintojeni parissa. 416 tuntia ja 40 minuuttia! Hatunnoston paikka! Hyvä minä!
Palkinnoksi söin salmiakin! Aion myös hemmotella itseäni ja ostaa erittäin hyväksi ja hintavaksi todettua etana-voidetta. Toivotaan vain, ettei sen myötä tomaattitahtikin muutu etanan vauhdiksi...
Tällä viikolla opiskelut eivät tuntuneet oikein edistyvän, ainakaan loppuviikosta. Mielessä oli monenmoista muuta ja tärkeää, joka vei huomiota. Nyt kuitenkin viikonloppuna ahkeroin senkin edestä. Palautin taas yhden esseen sivuainetta varten.
Tänään meillä kävi myös laskiaspullakahvilla vieras. Keskustelimme hänen kanssaan flow'sta ja sen taolaisesta vastineesta wuweista. Hän kertoi, että tällaisen wuwei- tai flow-tilan voi saavuttaa silloin, kun teoillaan ei tavoittele päämäärää, menestystä, mainetta, kunniaa, tulosta tai titteleita. Olin hänen kanssaan samaa mieltä. Olen huomannut, miten takkuisaa tekeminen on silloin, kun ajattelen, että minun täytyy tehdä tämä kurssi ja tämä sivuaine, jotta saan sen tutkinnon valmiiksi. Täynnä aggressiota ja inhoa käyn esseiden kimppuun samalla vaikeroiden, ettei tästä tule yhtään mitään ja miten kovasti minä tätä vihaan. Kuitenkin toistuvasti on käynyt niin, että aikani vastaan räpiköidessäni ja silti tehtävään syventyessäni jossain vaiheessa aidosti kiinnostun tutkimastani aiheesta. Innostun, haluan oppia lisää! Refletkoin omia kokemuksia ja huomaan, että onpa loistava lähdeteos! Ja onpa upea lähteiden välinen vuoropuhelu! Silloin tavoitan flown ja unohdan sen, että opiskelen nyt vain siksi, että saisin tutkinnon viimeinkin valmiiksi. Silloin unohdan myös kaikki aikarajoitukset ja sen, että mielestäni nämä pitäisi saada vain mahdollisimman pian pois alta.
Wuwei-ajatukseen kuuluu myös ei-tekeminen. Sen sijaan flow'hun olen nyt toistuvasti päässyt saman kaavan kautta: tekemisen kautta. Aluksi tehtävää syvästi inhoten, lopulta oppimisen riemulle antautuen. Aluksi tekeminen vaatii suurta tahdonvoimaa, koska täytyy tehdä, vaikka ei huvittaisi. Tämä jatkuu yhtä kauan, kuin mielessä on se päämäärä, miksi tätä oppimistehtävää teen. Se päämäärä, joka asettaa oppimistehtävän välineelliseen asemaan itseisarvon sijasta. Niin kauan, kun päämäärä on mielessä, se lamauttaa. Sitten, kun keskityn käsillä olevaan tehtävään, asiat alkavat edetä. Jatkaessani tekemistä päämäärä unohtuu ja flow löytyy. Samalla ulkoinen motivaattori vaihtuu sisäiseen motivaatioon.
Mutta mitä nyt, kun 1000 tomaattia tuli täyteen? Sehän tarkoittaa yhteensä 25 000 minuuttia, jotka olen viime syksystä lähtien viettänyt graduni ja sivuaineopintojeni parissa. 416 tuntia ja 40 minuuttia! Hatunnoston paikka! Hyvä minä!
Palkinnoksi söin salmiakin! Aion myös hemmotella itseäni ja ostaa erittäin hyväksi ja hintavaksi todettua etana-voidetta. Toivotaan vain, ettei sen myötä tomaattitahtikin muutu etanan vauhdiksi...
torstai 7. helmikuuta 2013
tiistai 5. helmikuuta 2013
Tasan sata?
Gradutakuu.fi-sivustolla on hyviä vinkkejä graduntekoon, graduahdistukseen ja -jumituksiin. Viimeisin postaus oli mielenkiintoinen. Se käsitteli sitä, miksi gradut eivät tule valmiiksi. Erityisesti minuun kolahti kohta perfektionismista. Gradu ei jääkään valmistumatta laiskoilta ja tyhmiltä, vaan juuri niiltä (meiltä?) perfektionisteilta, jotka asettavat gradulleen liian suuret vaatimukset.
Postauksessa suositeltiin myös Annamari Heikkilän kirjoitusta Kollega.fi-sivustolta. Tämäkin teksti oli mielestäni loistava ja ajatuksia herättävä. Siinä jaotellan perfektionismi hyödylliseen (korkeat, mutta saavutettavissa olevat tavoitteet) ja haitalliseen (omat odotukset huomattavasti omaa toimintaa ja resursseja suuremmat, mutta silti koetaan, että paineet tulisivat itsen ulkopuolelta).
Jutussa viitataan naisten uralla etenemisen esteeseen, lasikattoon. Kirjoituksessa epäillään myös, josko tämä lasikatto sijaitsisi korvien välissä, ja sieltä sitten toteutuu todeksi. Ratkaisukeinoksi vihjataan sitä, että naiset antaisivat itsestään vähemmän, tekisivät vähemmän täydellistä ja perfektionistista jälkeä. Hyväksyisivät tuotokset, kun ne ovat riittävän hyviä.
Sanotaan, että naisten asemat olisivat nyt vaikka 80% miesten asemista. Tätä kompensoidakseen naiset antavat itsestään 120%, tai ainakin sen 100%. Paradoksaalisesti, jutussa viitataan siihen, että jos naiset antaisivatkin itsestään ja panostuksestaan 80%, voitaisiin ehkä saavuttaakin se mäkkärinkin mainostama tasan sata, jota miehet (ja karhut) jo nyt mättävät!
Luettuani huudahdin, että ainakin viimeisin palauttamani essee oli 95-prosenttinen suoritus, en panostanut siihen aivan täysillä, enkä jaksanut viilata enää viimeisiä pilkkuja. Tämä on hyvä alku! (Samalla mielessäni kävi, että jos essee ei mene läpi, eihän se voi ollakaan 95% panostuksella tehty, vaan olisiko ollutkin vaikkapa 20%.) Yleensä 80% voi antaa itsestään vain silloin, jos on kipeä (nyt olen), jos on viikonloppu (toissapäivänä oli) tai jos haaste on ylivoimaisen vaikea (silloinkin ehkä annan sen 100%, vaikka itse arvioin, ettei tuo nyt voinut yli 80% olla) tai silloin, jos resurssit (aika) loppuu ja deadline tulee väkisin päälle. (Jaksamista ei tässä yhteydessä ole perinteisesti mielletty resurssiksi.) Olenkin usein kerännyt niin paljon tekemistä yhtä aikaa ja niin vaativia haasteita, että vasta ne pakottavat antamaan itsestään vähemmän yhteen asiaan. Tämä on ollut hyödyllistä siinä mielessä, että olen oppinut jättämään hiukan keskeneräisiä tuotoksia käsistäni, kun aikaa ei kerta kaikkiaan ole muuhun. Jaksamisen kannalta tämä ei ole niinkään hyvä strategia. Voisiko 80% antaa itsestään silloinkin, kun aikaa ja mahdollisuuksia olisi enempään? Silloinkin, kun yöunille ja vapaa-ajalle jää vielä aikaa?
Mieleeni hiipi varovainen ajatus: mitä jos koettaisinkin tehdä 80 prosenttisen gradun? Jo ajatuksena tämä tuo minulle lisää liikkumatilaa, olipa toteutus sitten mikä tahansa!
P.S. Miltä kuulostaisi esim. 80% kroppa? Siihen mahtuisivat vallan mainiosti ne muutamat epävarmuuskohdat, joihin katse hakeutuu aina peilailleissa, tai joita koittaa salilla rääkätä itsestään pois. Näin on jo hyvä!
Postauksessa suositeltiin myös Annamari Heikkilän kirjoitusta Kollega.fi-sivustolta. Tämäkin teksti oli mielestäni loistava ja ajatuksia herättävä. Siinä jaotellan perfektionismi hyödylliseen (korkeat, mutta saavutettavissa olevat tavoitteet) ja haitalliseen (omat odotukset huomattavasti omaa toimintaa ja resursseja suuremmat, mutta silti koetaan, että paineet tulisivat itsen ulkopuolelta).
Jutussa viitataan naisten uralla etenemisen esteeseen, lasikattoon. Kirjoituksessa epäillään myös, josko tämä lasikatto sijaitsisi korvien välissä, ja sieltä sitten toteutuu todeksi. Ratkaisukeinoksi vihjataan sitä, että naiset antaisivat itsestään vähemmän, tekisivät vähemmän täydellistä ja perfektionistista jälkeä. Hyväksyisivät tuotokset, kun ne ovat riittävän hyviä.
Sanotaan, että naisten asemat olisivat nyt vaikka 80% miesten asemista. Tätä kompensoidakseen naiset antavat itsestään 120%, tai ainakin sen 100%. Paradoksaalisesti, jutussa viitataan siihen, että jos naiset antaisivatkin itsestään ja panostuksestaan 80%, voitaisiin ehkä saavuttaakin se mäkkärinkin mainostama tasan sata, jota miehet (ja karhut) jo nyt mättävät!
Luettuani huudahdin, että ainakin viimeisin palauttamani essee oli 95-prosenttinen suoritus, en panostanut siihen aivan täysillä, enkä jaksanut viilata enää viimeisiä pilkkuja. Tämä on hyvä alku! (Samalla mielessäni kävi, että jos essee ei mene läpi, eihän se voi ollakaan 95% panostuksella tehty, vaan olisiko ollutkin vaikkapa 20%.) Yleensä 80% voi antaa itsestään vain silloin, jos on kipeä (nyt olen), jos on viikonloppu (toissapäivänä oli) tai jos haaste on ylivoimaisen vaikea (silloinkin ehkä annan sen 100%, vaikka itse arvioin, ettei tuo nyt voinut yli 80% olla) tai silloin, jos resurssit (aika) loppuu ja deadline tulee väkisin päälle. (Jaksamista ei tässä yhteydessä ole perinteisesti mielletty resurssiksi.) Olenkin usein kerännyt niin paljon tekemistä yhtä aikaa ja niin vaativia haasteita, että vasta ne pakottavat antamaan itsestään vähemmän yhteen asiaan. Tämä on ollut hyödyllistä siinä mielessä, että olen oppinut jättämään hiukan keskeneräisiä tuotoksia käsistäni, kun aikaa ei kerta kaikkiaan ole muuhun. Jaksamisen kannalta tämä ei ole niinkään hyvä strategia. Voisiko 80% antaa itsestään silloinkin, kun aikaa ja mahdollisuuksia olisi enempään? Silloinkin, kun yöunille ja vapaa-ajalle jää vielä aikaa?
Mieleeni hiipi varovainen ajatus: mitä jos koettaisinkin tehdä 80 prosenttisen gradun? Jo ajatuksena tämä tuo minulle lisää liikkumatilaa, olipa toteutus sitten mikä tahansa!
P.S. Miltä kuulostaisi esim. 80% kroppa? Siihen mahtuisivat vallan mainiosti ne muutamat epävarmuuskohdat, joihin katse hakeutuu aina peilailleissa, tai joita koittaa salilla rääkätä itsestään pois. Näin on jo hyvä!
maanantai 4. helmikuuta 2013
Vesi tulee ja kalat elävät
Minulta pyydettiin, että kirjoitathan onnistumisistakin.
Nyt saattaisi olla yksi käsillä. Vaikka olen flunssan kourissa, olen saanut tehtyä sivuaineopintoja eteenpäin viime viikolla ja viikonloppuna, kokien flow'ta tai työn imua. (Kirjoitin ja palautin esseen aiheesta työn imu, seköhän säteili omaankin kokemukseeni?)
Olen päättänyt luottaa siihen, että asiat tapahtuvat silloin, kun on niiden aika. Aiemmin minua ärsytti, jos ihmiset sanoivat, että asiat kyllä järjestyvät. Minä ajattelin, että asiat järjestyy, kun ne laittaa järjestymään. Uskon, että minulle on elämäni aikana ollut paljon hyötyä tästä asenteesta. Olen saanut asioita järjestettyä, kun olen ryhtynyt niitä tekemään ja järjestelemään. Olen siis oivaltanut olevani oman elämäni subjekti ja toimija, joka voi todellakin vaikuttaa siihen, miten asiat menevät. Silti ajatus on myös melko ankara. Etteivätkö asiat järjestyisi silloinkin, kun niitä ei ole suuna päänä järjestelemässä? Koen luottavani nyt enemmän siihen, että kyllä elämä kantaa. Elämä siis kantaa silloinkin, vaikka en ottaisi sitä itse kantaakseeni. Asiat tapahtuvat silloin, kun on niiden aika.
Jutellessani näistä ajatuksistani sain vastaukseksi pohdintaani sanonnan, jonka olen kuullut aiemminkin, ymmärtämättä sitä silloin yhtä omakohtaisesti. Vastaus oli vanha japanilainen sananlasku: vesi tulee ja kalat elävät.
Sanonnassa on pääpiirteissään kyse siitä, että japanilaisten talot rakennettiin joen yläpuolelle ja lattiassa oli luukku, josta pystyi suoraan pyytämään tuoretta kalaa. Talveksi joki aina jäätyi. Joka kevät, talven jälkeen toistui sama ilmiö. Aina vesi taas virtasi, ja kalat elivät. Ruokaa oli taas. Ilman, että ihminen teki mitään. Ilman, että yritti jäähakun kanssa hakata jäisestä joesta kaloja irti silloin, kun ei ollut sen aika. Ilman, että ihminen murehti, tuleekohan kalaa enää koskaan. Tai siitä huolimatta, että ihminen murehti. Korkeintaan hän on voinut odottaa ja luottaa siihen, että vesi taas tulee ja kalat elävät.
En ole paljoakaan palannut graduuni edellisen graduseminaarin jälkeen eli kahteen ja puoleen viikkoon. (Jo nyt kun kirjoitin tämän, ajattelen, että katastrofi! Onko siitä jo noin pitkä aika! En ehdi, aika loppuu!) Kuitenkin olen siis opiskellut sivuaineopintoja. Tänä aamuna minua ei huvittanut enää palata esseeseen, joka minulla on sivuaineessa kesken. Avasinkin suuren ja mahtavan gradutiedostoni. Sormet innosta syyhyten aloin kirjoittaa graduuni teoriaosuutta siitä, mihin viimeksi sen kanssa jäin. Samalla vilkuilin tekstiäni, ja ajattelin hyväksyvästi, ettei tämä ollenkaan pahalta näytä, kyllä tästä varmasti jotain hyvää saa aikaiseksi. Tekstin ja ajatusten lepuuttamisen jälkeen näen tekstini hyvinkin eri valossa, kuin aiemmin. Nyt minulla on taas kaikki se into käytössäni, ja gradua tulee kuin itsestään.
Vesi tulee ja kalat elävät!
Nyt saattaisi olla yksi käsillä. Vaikka olen flunssan kourissa, olen saanut tehtyä sivuaineopintoja eteenpäin viime viikolla ja viikonloppuna, kokien flow'ta tai työn imua. (Kirjoitin ja palautin esseen aiheesta työn imu, seköhän säteili omaankin kokemukseeni?)
Olen päättänyt luottaa siihen, että asiat tapahtuvat silloin, kun on niiden aika. Aiemmin minua ärsytti, jos ihmiset sanoivat, että asiat kyllä järjestyvät. Minä ajattelin, että asiat järjestyy, kun ne laittaa järjestymään. Uskon, että minulle on elämäni aikana ollut paljon hyötyä tästä asenteesta. Olen saanut asioita järjestettyä, kun olen ryhtynyt niitä tekemään ja järjestelemään. Olen siis oivaltanut olevani oman elämäni subjekti ja toimija, joka voi todellakin vaikuttaa siihen, miten asiat menevät. Silti ajatus on myös melko ankara. Etteivätkö asiat järjestyisi silloinkin, kun niitä ei ole suuna päänä järjestelemässä? Koen luottavani nyt enemmän siihen, että kyllä elämä kantaa. Elämä siis kantaa silloinkin, vaikka en ottaisi sitä itse kantaakseeni. Asiat tapahtuvat silloin, kun on niiden aika.
Jutellessani näistä ajatuksistani sain vastaukseksi pohdintaani sanonnan, jonka olen kuullut aiemminkin, ymmärtämättä sitä silloin yhtä omakohtaisesti. Vastaus oli vanha japanilainen sananlasku: vesi tulee ja kalat elävät.
Sanonnassa on pääpiirteissään kyse siitä, että japanilaisten talot rakennettiin joen yläpuolelle ja lattiassa oli luukku, josta pystyi suoraan pyytämään tuoretta kalaa. Talveksi joki aina jäätyi. Joka kevät, talven jälkeen toistui sama ilmiö. Aina vesi taas virtasi, ja kalat elivät. Ruokaa oli taas. Ilman, että ihminen teki mitään. Ilman, että yritti jäähakun kanssa hakata jäisestä joesta kaloja irti silloin, kun ei ollut sen aika. Ilman, että ihminen murehti, tuleekohan kalaa enää koskaan. Tai siitä huolimatta, että ihminen murehti. Korkeintaan hän on voinut odottaa ja luottaa siihen, että vesi taas tulee ja kalat elävät.
En ole paljoakaan palannut graduuni edellisen graduseminaarin jälkeen eli kahteen ja puoleen viikkoon. (Jo nyt kun kirjoitin tämän, ajattelen, että katastrofi! Onko siitä jo noin pitkä aika! En ehdi, aika loppuu!) Kuitenkin olen siis opiskellut sivuaineopintoja. Tänä aamuna minua ei huvittanut enää palata esseeseen, joka minulla on sivuaineessa kesken. Avasinkin suuren ja mahtavan gradutiedostoni. Sormet innosta syyhyten aloin kirjoittaa graduuni teoriaosuutta siitä, mihin viimeksi sen kanssa jäin. Samalla vilkuilin tekstiäni, ja ajattelin hyväksyvästi, ettei tämä ollenkaan pahalta näytä, kyllä tästä varmasti jotain hyvää saa aikaiseksi. Tekstin ja ajatusten lepuuttamisen jälkeen näen tekstini hyvinkin eri valossa, kuin aiemmin. Nyt minulla on taas kaikki se into käytössäni, ja gradua tulee kuin itsestään.
Vesi tulee ja kalat elävät!
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Sunnuntai-chillailua
On mukavaa viettää sunnuntaita.
Lukea ja kirjoittaa, omaan tahtiin, rauhassa. Kuunnella Drum and Bass Lounge -radiota. Katsella ulos, miten hiljalleen hämärtyy ja piemenee. (Nyt vasta, vaikka kello on jo yli viiden! Hip hei!) Juoda Carmolis-tipoilla höystettyä kuumaa kurkkukipuun ja nuhaan. Kuunnella, kun työläinen tuhisee, kun saa nukkua viikonloppuna päiväunia.
Välillä tulee ajatus, että pitäisi lukea nopeammin, tehdä tehokkaammin.
Ehkä sunnuntaina opiskelusta saa nauttia ja fiilistellä. Tehdä ihan omaan tahtiin, ilman tulospaineita.
Ja hei, tuloksena on kuitenkin yhtäkkiä jo 4 sivua esseen raakatekstiä ja yksi pitkälle edennyt, huolellisesti luettu lähdekirja.
Viikonloppuna opiskelussa pidän juuri eniten siitä, kun saa tehdä vailla paineita, ja kokea, että kaikki mitä saa aikaan, on vain extraa! Viikonloppuna kun opiskelee, niin se on kuin laittaisi rahaa pankkiin! (Vai oliko se lepo ja nukkuminen sitä rahaa pankissa?)
Ehkä tästä voi ottaa opiksi rentoa tekemisen meininkiä niihinkin viikolla vallitseviin sisäisiin rajoituksiin ja paineisiin.
Lukea ja kirjoittaa, omaan tahtiin, rauhassa. Kuunnella Drum and Bass Lounge -radiota. Katsella ulos, miten hiljalleen hämärtyy ja piemenee. (Nyt vasta, vaikka kello on jo yli viiden! Hip hei!) Juoda Carmolis-tipoilla höystettyä kuumaa kurkkukipuun ja nuhaan. Kuunnella, kun työläinen tuhisee, kun saa nukkua viikonloppuna päiväunia.
Välillä tulee ajatus, että pitäisi lukea nopeammin, tehdä tehokkaammin.
Ehkä sunnuntaina opiskelusta saa nauttia ja fiilistellä. Tehdä ihan omaan tahtiin, ilman tulospaineita.
Ja hei, tuloksena on kuitenkin yhtäkkiä jo 4 sivua esseen raakatekstiä ja yksi pitkälle edennyt, huolellisesti luettu lähdekirja.
Viikonloppuna opiskelussa pidän juuri eniten siitä, kun saa tehdä vailla paineita, ja kokea, että kaikki mitä saa aikaan, on vain extraa! Viikonloppuna kun opiskelee, niin se on kuin laittaisi rahaa pankkiin! (Vai oliko se lepo ja nukkuminen sitä rahaa pankissa?)
Ehkä tästä voi ottaa opiksi rentoa tekemisen meininkiä niihinkin viikolla vallitseviin sisäisiin rajoituksiin ja paineisiin.
lauantai 2. helmikuuta 2013
Hyvinvointisuoritusote
Tänään kirjoitan osittain eiliselle jatkoksi, lisää hyvinvoinnista ja itsen kuuntelusta.
Viimeksi kirjoitin siitä, että opiskelussakin kannattaa kuunnella itseä, omia tarpeita ja sitä, mikä milloinkin tuntuu kutsuvimmalta. Silti, jos puhutaan opintojen suorittamisesta, se kuulostaa kuitenkin melko järkevältä. Opintojahan suoritetaan. Opinnoista saa suorituksia tai suoritteita, jotka näkyvät opintosuoritusotteessa.
Entä sitten hyvinvoinnin suorittaminen? Ei kuulosta yhtä järkevältä, vai mitä? Minä olen aina tykännyt tehdä aikatauluja, listoja ja suunnitelmia. Usein ajattelen, että nyt ryhdistäydyn ja kiinnitän hyvinvointiini huomiota! Teenpä siis aikataulun, jossa on aamulenkki ja muut urheilut, syömiset ja opiskelut ja rentoutumisharjoitteet.
Toisaalta aikatauluttaminen voi olla hyvä asia. Jos on kiireinen, liikunnalle tilan raivaaminen kalenteriin, tai hengitysharjoitteelle tietyn ajan ja tilan osoittaminen voi olla hyvinkin tärkeä keino saada aikaa arvostamiensa asioiden toteuttamiseen. Kuitenkin aikataulutus voi myös jäykistää ja tehdä näistä tärkeistä hyvinvointia tavoittelevista teoista suorittamista. Kuinka voin etukäteen määritellä ja aikatauluttaa sen, mitä huomenna mihinkin aikaan tarvitsen?
Kun vuosi gradun parissa alkoi, ajattelin todellakin, että nyt on aikaa myös hyvinvoinnille. Nyt pitää voida hyvin. Joko voit hyvin, tai itket ja voit hyvin! Yritin suorittaa hyvinvointia. Melko paradoksaalista, vai mitä?
Nyt osaan enemmän luottaa siihen, että kullakin hetkellä tiedän, mitä tarvitsen, kun pysähdyn hetkeksi tarpeitani kuuntelemaan. Samoin opiskelussa, uskon, että teen oikeita asioita, jos kuuntelen itseäni ja sitä, minkä tekeminen tuntuu kutsuvimmalta.
Viimeksi kirjoitin siitä, että opiskelussakin kannattaa kuunnella itseä, omia tarpeita ja sitä, mikä milloinkin tuntuu kutsuvimmalta. Silti, jos puhutaan opintojen suorittamisesta, se kuulostaa kuitenkin melko järkevältä. Opintojahan suoritetaan. Opinnoista saa suorituksia tai suoritteita, jotka näkyvät opintosuoritusotteessa.
Entä sitten hyvinvoinnin suorittaminen? Ei kuulosta yhtä järkevältä, vai mitä? Minä olen aina tykännyt tehdä aikatauluja, listoja ja suunnitelmia. Usein ajattelen, että nyt ryhdistäydyn ja kiinnitän hyvinvointiini huomiota! Teenpä siis aikataulun, jossa on aamulenkki ja muut urheilut, syömiset ja opiskelut ja rentoutumisharjoitteet.
Toisaalta aikatauluttaminen voi olla hyvä asia. Jos on kiireinen, liikunnalle tilan raivaaminen kalenteriin, tai hengitysharjoitteelle tietyn ajan ja tilan osoittaminen voi olla hyvinkin tärkeä keino saada aikaa arvostamiensa asioiden toteuttamiseen. Kuitenkin aikataulutus voi myös jäykistää ja tehdä näistä tärkeistä hyvinvointia tavoittelevista teoista suorittamista. Kuinka voin etukäteen määritellä ja aikatauluttaa sen, mitä huomenna mihinkin aikaan tarvitsen?
Kun vuosi gradun parissa alkoi, ajattelin todellakin, että nyt on aikaa myös hyvinvoinnille. Nyt pitää voida hyvin. Joko voit hyvin, tai itket ja voit hyvin! Yritin suorittaa hyvinvointia. Melko paradoksaalista, vai mitä?
Nyt osaan enemmän luottaa siihen, että kullakin hetkellä tiedän, mitä tarvitsen, kun pysähdyn hetkeksi tarpeitani kuuntelemaan. Samoin opiskelussa, uskon, että teen oikeita asioita, jos kuuntelen itseäni ja sitä, minkä tekeminen tuntuu kutsuvimmalta.
perjantai 1. helmikuuta 2013
Kutsun kuulen
Hetki sitten tulin koneen ääreen ja ajattelin, että nyt voisin kirjoittaa blogia. Nyt olisi aikaa kirjoittaa blogiin. Nyt olisi hyvä saada jotain kirjoitettua, enhän eilenkään kirjoittanut mitään. Koitin kirjoittaa jotakin.
Ääh. Ei tästä tule mitään. Aiheita olisi, mutta yksikään ei nyt erityisesti sytytä.
Laitoin koneen kiinni. Kerroin, että meinasin kirjoittaa blogiin, mutta eihän siitä mitään tullut. "Ei ole pakko", kuului vastaus. Eikö! Helpotuin ja samassa inspiraario iski! Kone uudelleen päälle!
Olen viime aikoina pyörittänyt mielessäni ohjetta: tee sitä, mikä tuntuu kutsuvalta. Vanhana suorittajana tämä todellakin on jotakin uutta. Olen kysynyt itseltäni uudestaan ja uudestaan, mikä minusta tuntuu nyt kutsuvalta. Menenkö jumppaan vai jäänkö kotiin vielä vähän opiskelemaan? Hakisinko tätä työpaikkaa? Syönkö salaattia vai appelsiinin? Koen, että kutsuvan vaihtoehdon kuulostelu on jo nyt avannut minulle joitakin yllättäviä reittejä, joita en ehkä olisi muuten kohdannut.
Muutama päivä meni lähinnä lepoon, kun opiskelu ei tuntunut kutsuvalta. Nyt olen keskittynyt sivuaineopintojen tekoon gradun sijaan. Kalenteriini olin aikatauluttanut sivuaineopiskelut jo ennen joulua, mutta silloin gradu tuntui kutsuvammalta. Aikataulut eivät ole välttämättä kovin toimivia, jos ne eivät anna tilaa sille, minkä tekeminen tuntuu millonkin hyvältä. Uskon, että kaikki tulee tehtyä omalla ajallaan ja pakottamatta.
Tee sitä, mikä juuri tällä hetkellä tuntuu kutsuvimmalta -ohjetta saa kuitenkin soveltaa omalla vastuullaan. Ensi kuulemalta se ei nimittäin kuulosta kovin hyvältä gradunteko-ohjeelta. Jos elokuvan katselu, tietokoneella pelaaminen, kaverin kanssa kahville lähtö ja siivoaminen tuntuu opiskelua kutsuvammalta, tarkoittaako se sitä, että sen saa tehdä? Voi olla, että tarkoittaa.
Minustakin ajatus tuntuu vähän pelottavalta. Jos teen sitä, mikä millonkin kutsuu, jääkö opiskelut kokonaan tekemättä? Eikö niiden teko nimenomaan vaadi tiukkaa itsekuria ja itsen pakottamista kirjojen ja koneen ääreen? Oma tuntumani tällä hetkellä on, että ei. Onko järkeä pakottaa itsensä tekemään jotakin juuri sillä hetkellä, jos toisena hetkenä sama asia tulisi vaivatta ja kuin luonnostaan? Onko järkeä vastustaa sitä, mikä tuntuu kulloinkin hyvältä? Kuinka paljon energiaa itsen, omien tarpeiden ja inspiraation vastustaminen vie? Tietävätkö keho ja mieli kuitenkin paremmin, mitä kulloinkin tarvitsevat, jos niiltä uskaltaa kysyä?
Ehkä kutsuvuuden kuunteluun kuuluu myös se, että on rehellinen itselleen. Jos todella haluaa saada gradun tehtyä, on luultavaa, että se tuntuu, vastustuksesta huolimatta, kutsuvammalta vaihtoehdolta kuin elokuvan katselu. Kun tietää omat päämääränsä ja on rehellinen itselleen, uskon, että itsen kuuntelu vie oikeaan ratkaisuun.
Ääh. Ei tästä tule mitään. Aiheita olisi, mutta yksikään ei nyt erityisesti sytytä.
Laitoin koneen kiinni. Kerroin, että meinasin kirjoittaa blogiin, mutta eihän siitä mitään tullut. "Ei ole pakko", kuului vastaus. Eikö! Helpotuin ja samassa inspiraario iski! Kone uudelleen päälle!
Olen viime aikoina pyörittänyt mielessäni ohjetta: tee sitä, mikä tuntuu kutsuvalta. Vanhana suorittajana tämä todellakin on jotakin uutta. Olen kysynyt itseltäni uudestaan ja uudestaan, mikä minusta tuntuu nyt kutsuvalta. Menenkö jumppaan vai jäänkö kotiin vielä vähän opiskelemaan? Hakisinko tätä työpaikkaa? Syönkö salaattia vai appelsiinin? Koen, että kutsuvan vaihtoehdon kuulostelu on jo nyt avannut minulle joitakin yllättäviä reittejä, joita en ehkä olisi muuten kohdannut.
Muutama päivä meni lähinnä lepoon, kun opiskelu ei tuntunut kutsuvalta. Nyt olen keskittynyt sivuaineopintojen tekoon gradun sijaan. Kalenteriini olin aikatauluttanut sivuaineopiskelut jo ennen joulua, mutta silloin gradu tuntui kutsuvammalta. Aikataulut eivät ole välttämättä kovin toimivia, jos ne eivät anna tilaa sille, minkä tekeminen tuntuu millonkin hyvältä. Uskon, että kaikki tulee tehtyä omalla ajallaan ja pakottamatta.
Tee sitä, mikä juuri tällä hetkellä tuntuu kutsuvimmalta -ohjetta saa kuitenkin soveltaa omalla vastuullaan. Ensi kuulemalta se ei nimittäin kuulosta kovin hyvältä gradunteko-ohjeelta. Jos elokuvan katselu, tietokoneella pelaaminen, kaverin kanssa kahville lähtö ja siivoaminen tuntuu opiskelua kutsuvammalta, tarkoittaako se sitä, että sen saa tehdä? Voi olla, että tarkoittaa.
Minustakin ajatus tuntuu vähän pelottavalta. Jos teen sitä, mikä millonkin kutsuu, jääkö opiskelut kokonaan tekemättä? Eikö niiden teko nimenomaan vaadi tiukkaa itsekuria ja itsen pakottamista kirjojen ja koneen ääreen? Oma tuntumani tällä hetkellä on, että ei. Onko järkeä pakottaa itsensä tekemään jotakin juuri sillä hetkellä, jos toisena hetkenä sama asia tulisi vaivatta ja kuin luonnostaan? Onko järkeä vastustaa sitä, mikä tuntuu kulloinkin hyvältä? Kuinka paljon energiaa itsen, omien tarpeiden ja inspiraation vastustaminen vie? Tietävätkö keho ja mieli kuitenkin paremmin, mitä kulloinkin tarvitsevat, jos niiltä uskaltaa kysyä?
Ehkä kutsuvuuden kuunteluun kuuluu myös se, että on rehellinen itselleen. Jos todella haluaa saada gradun tehtyä, on luultavaa, että se tuntuu, vastustuksesta huolimatta, kutsuvammalta vaihtoehdolta kuin elokuvan katselu. Kun tietää omat päämääränsä ja on rehellinen itselleen, uskon, että itsen kuuntelu vie oikeaan ratkaisuun.
keskiviikko 30. tammikuuta 2013
Minun tomaattini
Niin niin, mutta mitkä ihmeen tomaatit? Eihän tämä ole kokkailublogi. Eikä tämä kerro edes puutarhan hoidosta tai parveketomaateista!
Opintopsykologityössä tutustuin Pomodoro-tekniikkaan. Virallinen sivusto löytyy täältä. Lyhyesti kyse on siitä, että työskennellään 25 minuutin pätkissä ja pidetään sen jälkeen tauko. Lisäksi kirjoitetaan joko etukäteen ylös, mitä aikoo tehdä tai jälkikäteen, mitä tuli tehtyä. Samalla tekeminen tulee näkyväksi. Tästä on hyötyä erityisesti silloin, kun uskoo, ettei ole saanut mitään aikaan. Ylöskirjatut tomaatit todistavat muuta. Itse käytän tätä ajastinta.
Oma viikkotomaattitavoitteni on 50 tomaattia/viikko. Tämä sama tahti on pysynyt syyskuun puolivälistä saakka. Välillä tavoite jää vajaaksi, välillä ylittyy. Jossakin vaiheessa koitin lisätä viikkotomaatimäärää, mikä johti tomaattiromahdukseen. Täytyy olla tahti, jota jaksaa painaa koko vuoden ajan, eikä ahnehtiminen auta. Pohdin, että sama ilmiö kävi silloin, kun ehdotettiin, jos työntekijöiden työtunteja lisättäisiin. Jos päivässä tekisi vaikka 20 minuuttia enemmän, viikossa tulisi jo niin paljon enemmän ja vuodessa koko valtion tasolla saataisiin jo huikeasti enemmän työtunteja! Vau! Sama ajatuksellinen kömmähdys kävi minullekin leikkiessäni laskimen kanssa.
Käytännössä 50 tomaattia/viikko tarkoittaa 10 tomaattia/arkipäivä. Jos viikolla saa tuon aikaiseksi, viikonloput voi puhtaan omantunnon siivittämänä pitää vapaana. Silti olen usein opiskellut iltaisin ja viikonloppuisin. Aina tomaatit eivät lähde toimistotyöaikana liikkeelle. Se onkin kokopäiväisen opiskelijan ihana vapaus, opiskella saa silloin, kun inspiraatio iskee. Vaikka yöllä, kun ei tarvitse miettiä, että huomenna pitäisi jaksaa töissä. Pääsääntöisesti kuitenkin herään aamuisin seitsemältä ja käytän arkipäivät tomatointiin, enkä jää odottelemaan, suvaitseeko inspiraatio tänään iskeä. Sitä paitsi inspiraatio usein löytyykin tekemisen kautta.
Miksi tomaatti toimii? Mitä hyötyä on työskennellä 25 minuttin pätkissä? Opiskelussa pätevät samat lainalaisuudet kuin työnteossakin. Tuosta ihanasta opiskelijan vapaudesta huolimatta on hyvä olla työaika, työmatka ja työpaikka. Tämä antaa arkeen rutiinia ja raameja. Opiskelu ja vapaa-aika eivät sekoitu. Varsinkin silloin, jos aikaansaamattomuus on ongelma, uhkaa ahdistus aikaansaamattomuudesta liukua vapaa-ajalle ja näin koko elämä muttuu yhdeksi ahdistavaksi mössöksi ilman päätä ja häntää. Nämä tapaukset olivat opintospykologityössä yleisiä, näyttivät johtavan jopa masentuneisuuteen, tai ainakin selvään inhimilliseen kärsimykseen ja saattoivat olla melko yksinkertaisilla rajauksilla ratkaistavissa. Tosin nyt, kun oma luottamukseni työtahtiini on syntynyt, harrastan paljon vähemmän näitä tiukkoja raameja, jotka kuitenkin olivat tärkeät alkuun pääsemisessä.
Aikataulutus tarjoaa siis raameja. On helpompi tarttua ajatukseen, että teen 5 tomaattia ja syön sitten lounaan. Tai ajatukseen, että nyt työskentelen 25 minuuttia, kuin ajatukseen, että no niin, nyt olisi edessä 8 tuntia opiskelua. 25 minuuttia on myös sellainen aika, jonka pystyy keskittymään. Facebookin jaksaa pitää sen verran aikaa kiinni, vesilasillisen hakemista voi lykätä vielä 10 minuuttia, että tomaatti loppuu. Kaikenlaisia ärsykkeitä on helpompi sietää ja siirtää niiden toteuttamista, kun tietää, milloin on niiden aika ja milloin on keskittymisen aika. Myös ajatus pitkin päivää pidetyistä lyhyistä tauoista (tomaatin jälkeen on 5 minuutin mittainen tauko, ja esim. neljän tomaatin jälkeen voi pitää pidemmän tauon) on hyvä, ja virkistystä tapahtuu päivän mittaan. Opiskeluaika tulee myös tehokkaasti käytettyä, kun aikaa ei mene haahuiluun. Itse olen tomaatteja tehnyt enemmän tai vähemmän kurinalaisesti. Alussa enemmän kurinalaisesti, nykyään vähemmän. Silti ne edelleen tuntuvat hyödylliseltä ja tarkoituksenmukaisilta.
Käytössäni ovat myös tomaattipalkinnot. Päätän jonkun tietyn tomaattimäärän, jonka jälkeen saan jonkun itselleni lupaaman lahjan. Myös arkipäivässä saatan siirtää tarpeet palkinnoksi. Teen ensin tämän tomaatin ja sitten palkinnoksi saan käydä vaikkapa kaupassa. Aiemmin tuli ensin mentyä sinne kauppaan, kun sinne on tänään joka tapauksessa mentävä, ja hoidettua muita tärkeitä asioita, ja sitten olikin jo ilta ja tekemättömyyden stressi.
Tähän tomaattien ylistykseen minut herätti äskeinen huomioni. 900 tomaattia tuli täyteen! Seuraava tomaattipalkintoni häämöttää tuhannessa tomaatissa. Kun 1000 tomaattia tulee täyteen, tapahtuu varmasti jotakin suurta! Vielä en tiedä, mitä!
Opintopsykologityössä tutustuin Pomodoro-tekniikkaan. Virallinen sivusto löytyy täältä. Lyhyesti kyse on siitä, että työskennellään 25 minuutin pätkissä ja pidetään sen jälkeen tauko. Lisäksi kirjoitetaan joko etukäteen ylös, mitä aikoo tehdä tai jälkikäteen, mitä tuli tehtyä. Samalla tekeminen tulee näkyväksi. Tästä on hyötyä erityisesti silloin, kun uskoo, ettei ole saanut mitään aikaan. Ylöskirjatut tomaatit todistavat muuta. Itse käytän tätä ajastinta.
Oma viikkotomaattitavoitteni on 50 tomaattia/viikko. Tämä sama tahti on pysynyt syyskuun puolivälistä saakka. Välillä tavoite jää vajaaksi, välillä ylittyy. Jossakin vaiheessa koitin lisätä viikkotomaatimäärää, mikä johti tomaattiromahdukseen. Täytyy olla tahti, jota jaksaa painaa koko vuoden ajan, eikä ahnehtiminen auta. Pohdin, että sama ilmiö kävi silloin, kun ehdotettiin, jos työntekijöiden työtunteja lisättäisiin. Jos päivässä tekisi vaikka 20 minuuttia enemmän, viikossa tulisi jo niin paljon enemmän ja vuodessa koko valtion tasolla saataisiin jo huikeasti enemmän työtunteja! Vau! Sama ajatuksellinen kömmähdys kävi minullekin leikkiessäni laskimen kanssa.
Käytännössä 50 tomaattia/viikko tarkoittaa 10 tomaattia/arkipäivä. Jos viikolla saa tuon aikaiseksi, viikonloput voi puhtaan omantunnon siivittämänä pitää vapaana. Silti olen usein opiskellut iltaisin ja viikonloppuisin. Aina tomaatit eivät lähde toimistotyöaikana liikkeelle. Se onkin kokopäiväisen opiskelijan ihana vapaus, opiskella saa silloin, kun inspiraatio iskee. Vaikka yöllä, kun ei tarvitse miettiä, että huomenna pitäisi jaksaa töissä. Pääsääntöisesti kuitenkin herään aamuisin seitsemältä ja käytän arkipäivät tomatointiin, enkä jää odottelemaan, suvaitseeko inspiraatio tänään iskeä. Sitä paitsi inspiraatio usein löytyykin tekemisen kautta.
Miksi tomaatti toimii? Mitä hyötyä on työskennellä 25 minuttin pätkissä? Opiskelussa pätevät samat lainalaisuudet kuin työnteossakin. Tuosta ihanasta opiskelijan vapaudesta huolimatta on hyvä olla työaika, työmatka ja työpaikka. Tämä antaa arkeen rutiinia ja raameja. Opiskelu ja vapaa-aika eivät sekoitu. Varsinkin silloin, jos aikaansaamattomuus on ongelma, uhkaa ahdistus aikaansaamattomuudesta liukua vapaa-ajalle ja näin koko elämä muttuu yhdeksi ahdistavaksi mössöksi ilman päätä ja häntää. Nämä tapaukset olivat opintospykologityössä yleisiä, näyttivät johtavan jopa masentuneisuuteen, tai ainakin selvään inhimilliseen kärsimykseen ja saattoivat olla melko yksinkertaisilla rajauksilla ratkaistavissa. Tosin nyt, kun oma luottamukseni työtahtiini on syntynyt, harrastan paljon vähemmän näitä tiukkoja raameja, jotka kuitenkin olivat tärkeät alkuun pääsemisessä.
Aikataulutus tarjoaa siis raameja. On helpompi tarttua ajatukseen, että teen 5 tomaattia ja syön sitten lounaan. Tai ajatukseen, että nyt työskentelen 25 minuuttia, kuin ajatukseen, että no niin, nyt olisi edessä 8 tuntia opiskelua. 25 minuuttia on myös sellainen aika, jonka pystyy keskittymään. Facebookin jaksaa pitää sen verran aikaa kiinni, vesilasillisen hakemista voi lykätä vielä 10 minuuttia, että tomaatti loppuu. Kaikenlaisia ärsykkeitä on helpompi sietää ja siirtää niiden toteuttamista, kun tietää, milloin on niiden aika ja milloin on keskittymisen aika. Myös ajatus pitkin päivää pidetyistä lyhyistä tauoista (tomaatin jälkeen on 5 minuutin mittainen tauko, ja esim. neljän tomaatin jälkeen voi pitää pidemmän tauon) on hyvä, ja virkistystä tapahtuu päivän mittaan. Opiskeluaika tulee myös tehokkaasti käytettyä, kun aikaa ei mene haahuiluun. Itse olen tomaatteja tehnyt enemmän tai vähemmän kurinalaisesti. Alussa enemmän kurinalaisesti, nykyään vähemmän. Silti ne edelleen tuntuvat hyödylliseltä ja tarkoituksenmukaisilta.
Käytössäni ovat myös tomaattipalkinnot. Päätän jonkun tietyn tomaattimäärän, jonka jälkeen saan jonkun itselleni lupaaman lahjan. Myös arkipäivässä saatan siirtää tarpeet palkinnoksi. Teen ensin tämän tomaatin ja sitten palkinnoksi saan käydä vaikkapa kaupassa. Aiemmin tuli ensin mentyä sinne kauppaan, kun sinne on tänään joka tapauksessa mentävä, ja hoidettua muita tärkeitä asioita, ja sitten olikin jo ilta ja tekemättömyyden stressi.
Tähän tomaattien ylistykseen minut herätti äskeinen huomioni. 900 tomaattia tuli täyteen! Seuraava tomaattipalkintoni häämöttää tuhannessa tomaatissa. Kun 1000 tomaattia tulee täyteen, tapahtuu varmasti jotakin suurta! Vielä en tiedä, mitä!
tiistai 29. tammikuuta 2013
Mama said there'll be days like this
Välillä on sitten niitä päiviä, kun ei vaan tule mitään.
Päivä on mennyt pökkyrässä, en meinannut herätä ollenkaan tänään. Nyt, kun illalla vihdoin virkistyin, ja kokeilin aloittaa opiskelua, niin ei tule mitään. Avaan tiedoston ja samassa silmissä sumenee ja väsymys iskee takaisin.
Ja samalla sitten kasvaa stressi. Onhan tässä nyt jo mennyt päiviä, ettei ole oikein edistystä tapahtunut. Joku syy niille on ollut, muistaakseni ihan hyväksyttäväkin. Mutta kun päiviä kuluu ja turhautuminen kasvaa, on enää vaikeaa olla itselleen lempeä.
Kun tulee pelko, silloin tulevat itsesyytökset. Kun tulee helpotus, silloin tulee lempeys itseä kohtaan. Ilmeisesti nyt sitten iski pelko. Milloin jaksan taas keskittyä? Mitä jos en jaksakaan? Kohta en enää ehdikään kaikkea. En ehdi, en ehdi.
Kun stressi tulee, se värittää ajatukset. Miten voi olla, etten ole niin pitkään aikaan saanut mitään aikaiseksi? Stressi saa minut usein näin ihmettelemään ja unohtamaan sen kaiken, mitä olen saanut aikaan. Koska se nyt ei ollut mitään tärkeää. Miksi en ole saanut aikaan mitään oikeaa?
Toimisiko se toisinkin päin? Kun on lempeä itselleen, tulee helpotus? Onko ansainnut lempeyttä ja helpotusta, jos ei ole saanut aikaan mitään oikeaa? Pitääkö lempeys tosiaankin ansaita? Kenellä on valtuus päättää siitä, onko se ansaittu?
Ei, ei. Silloin lempeys on ainakin ansaittu, tai ainakin tarvittu, kun pelko, stressi ja itsesyytökset hyökkäävät. Valitsen lempeyden.
Lempeää viikkoa jokaiselle. Erityisesti jokaiselle, joka ei koe sitä ansainneensa.
Päivä on mennyt pökkyrässä, en meinannut herätä ollenkaan tänään. Nyt, kun illalla vihdoin virkistyin, ja kokeilin aloittaa opiskelua, niin ei tule mitään. Avaan tiedoston ja samassa silmissä sumenee ja väsymys iskee takaisin.
Ja samalla sitten kasvaa stressi. Onhan tässä nyt jo mennyt päiviä, ettei ole oikein edistystä tapahtunut. Joku syy niille on ollut, muistaakseni ihan hyväksyttäväkin. Mutta kun päiviä kuluu ja turhautuminen kasvaa, on enää vaikeaa olla itselleen lempeä.
Kun tulee pelko, silloin tulevat itsesyytökset. Kun tulee helpotus, silloin tulee lempeys itseä kohtaan. Ilmeisesti nyt sitten iski pelko. Milloin jaksan taas keskittyä? Mitä jos en jaksakaan? Kohta en enää ehdikään kaikkea. En ehdi, en ehdi.
Kun stressi tulee, se värittää ajatukset. Miten voi olla, etten ole niin pitkään aikaan saanut mitään aikaiseksi? Stressi saa minut usein näin ihmettelemään ja unohtamaan sen kaiken, mitä olen saanut aikaan. Koska se nyt ei ollut mitään tärkeää. Miksi en ole saanut aikaan mitään oikeaa?
Toimisiko se toisinkin päin? Kun on lempeä itselleen, tulee helpotus? Onko ansainnut lempeyttä ja helpotusta, jos ei ole saanut aikaan mitään oikeaa? Pitääkö lempeys tosiaankin ansaita? Kenellä on valtuus päättää siitä, onko se ansaittu?
Ei, ei. Silloin lempeys on ainakin ansaittu, tai ainakin tarvittu, kun pelko, stressi ja itsesyytökset hyökkäävät. Valitsen lempeyden.
Lempeää viikkoa jokaiselle. Erityisesti jokaiselle, joka ei koe sitä ansainneensa.
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
Monta rautaa tulessa
Vähän aiemmin uhosin, että mitään kaappeja en ala
siivoamaan, ennen kuin gradu on valmis. Etten kulutakin koko kevättä
järjestelyyn ja siivoilemiseen. Silti meidän kodissamme on viime aikoina vähän
järjestelty tavaroita. Heitetty turhaa ja vanhaa pois, saatu uusille
ajatuksille tilaa.
Minulle huomautettiin lukuisista kosmetiikkapurkeista ja
vastasin, että minulla on paha tapa aloittaa aina seuraava, kun edellinen on
vielä kesken. Kuuntelin itseäni. Aivan, aivan.
Minulla on paha tapa aloittaa seuraava, kun edellinen on
vielä kesken.
Seuraavaa työpaikkaa haetaan, kun edellinen on vielä kesken.
Töihin mennään, vaikka opiskelut on vielä kesken. Työtä haetaan nytkin, kun
gradu on vielä kesken. Ja se aiheuttaa paineita valmistumisen ajankohdan
suhteen.
Muutama vuosi sitten kuuntelin Aivokunto-luentoa. Luennon
jälkeen menin juttelemaan hetkeksi luennoitsijan kanssa. Menin kysymään, mitä
hän ajattelee aikaansaamattomuudesta, prokrastinaatiosta. Luennoitsija oli sitä
mieltä, että eri ihmisillä on vaikeuksia toiminnanohjauksen eri vaiheissa.
Yhden on vaikeaa päästä alkuun, toisen jatkaa, kolmannen saattaa loppuun.
Itse olen huomannut, että minun on vaikeaa aloittaa.
Alkuvaiheessa on paljon kitkaa, ennen kuin reki nytkähtää liikkeelle ja
päästään ystäväni flow’n kanssa paiskimaan hommia. Tällä viikolla olen
kuitenkin myös ihmetellyt, miten minulla voi olla jo monta vuotta sitten
aloitettu essee vieläkin kesken. Aihe on aika helppo, kirjallisuus helposti
saatavilla. Minulla löytyy aiheesta useampi tiedosto, sitä on aloitettu vuosien
aikana kirjoittamaan useampaan otteeseen. Aloitin taas. Ajattelin saada sen
perjantaina valmiiksi. En opiskellut perjantaina.
Minulle vaikeaa on siis aloittaminen. Ja uudelleen
aloittaminen. Ja jatkaminen. Ja loppuunsaattaminen.
Kosmetiikkapurnukoiden kohdalla mietin seuraavasti. On
turvallisempaa ostaa jo uusi, kun vanha on vielä kesken. Ettei vain tule
välivaihetta, että kyseinen rasva tai kasvovesi on hetken kokonaan loppu! On
hyvä varautua aina etukäteen. Mutta kun minulla on jo uusi purkki ja vanhasta
pitäisi vaivalloisesti kaivella, niin aloitan uuden, enkä heitä vanhaa pois. En
tietenkään, siellähän on vielä hyvää rasvaa jäljellä! Kävin yöpöydän
laatikkoani läpi, ja löysin 12 lähes tyhjää purkkia samaa käsirasvaa. Ja kaksi
toisenmerkkistä. Koska joskushan löytää uudenkin merkin, jota haluaa kokeilla,
vaikka on juuri ostanut vanhaa taas varalle.
On turvallisempaa siirtyä seuraavaan, vaikka edellinen on
vielä kesken. Syödä jo varmuuden vuoksi, vaikka ei ole vielä nälkä. Hakea jo
töitä, vaikkei vielä tiedä tarkkaa valmistumisajankohtaa, ja vaikka
graduprojekti on kesken. Hakea edes jotain töitä, ettei vain tule tilannetta,
jolloin graduprojekti on saatu päätökseen ja on tyhjän päällä. Silloinhan olisi
tilaa miettiä, mitä haluan seuraavaksi tehdä. Ettei vain tule sitä pelottavaa
tilaa ajatella, mitä minä todella haluan.
Monta rautaa tulessa on turvallisempaa! Kunhan ei vaan polta
näppejään…
Matkalla valmistumiseen - olen jo valmis
Olen viime aikoina lukenut Sara K:n blogia ja saanut sieltä inspiraatiota.
Olen alkanut jo ajatella, miltä minusta tuntuisi nyt, jos tietäisin, että maailma olisi sellainen paikka, jossa kaikki olisi mahdollista. Tai miten olisin nyt ilman tätä ongelmaa? Miten kävelisin ilman hammaskipua? Miten katsoisin ilman gradustressiä?
Uusin kirjoitus vei minut taas uuden äärelle. Sara kehottaa arvostamaan itseään, kuin olisi jo uralla siinä kohdassa, johon tähtää. Niinpä minä nyt mietin, miltä minusta tuntuisi silloin, kun olen saanut gradun palautettua? Miten hengittäisin sitten, kun olen valmistunut? Miten arvostaisin itseäni sitten, kun olen saanut työpaikan? Ja päätän jo nyt ajatella itsestäni yhtä arvostavaan sävyyn, kuin aion tehdä sitten, kun saan gradun valmiiksi. Tuntuu helpottavalta, huojentavalta ja melko itsevarmalta! Vapaa-ajasta pystyy nauttimaan stressittömästi, koska juuri niin aion tehdä, sitten kun ei enää tarvitse opiskella.
Jos en arvosta itseäni jo nyt tavalla, jolla aion arvostaa sitten, kun olen valmistunut, ei sitä arvostusta ehkä tule koskaan. Kun saan gradun palautettua, en voi kuitenkaan vielä arvostaa itseäni, ennenkuin saan tietää arvosanan tai valmistun. Ja kun valmistun, en voi kuitenkaan vielä antaa itselleni arvostusta, koska eihän minulla ehkä ole vielä työtä. Tai kun saan työn, enhän vielä tiedä, tulenko pärjäämään siinä. En koskaan tulee saavuttamaan sitä itsearvostusta, jos en anna sitä itselleni jo nyt.
Ja myös, kun tiedän saavani gradun ja opinnot valmiiksi ja tiedän ainakin jollain aikataululla saavani ainakin jotakin töitä, niin mitä järkeä on nyt epäillä itseään. Tämän vääjämättömän matkan valmistumista kohti voi yhtä hyvin käyttää itseään luottaen, kuin toivottomia ajatuksia ajatellen.
Matkalla valmistumiseen - olen jo valmis.
Olen alkanut jo ajatella, miltä minusta tuntuisi nyt, jos tietäisin, että maailma olisi sellainen paikka, jossa kaikki olisi mahdollista. Tai miten olisin nyt ilman tätä ongelmaa? Miten kävelisin ilman hammaskipua? Miten katsoisin ilman gradustressiä?
Uusin kirjoitus vei minut taas uuden äärelle. Sara kehottaa arvostamaan itseään, kuin olisi jo uralla siinä kohdassa, johon tähtää. Niinpä minä nyt mietin, miltä minusta tuntuisi silloin, kun olen saanut gradun palautettua? Miten hengittäisin sitten, kun olen valmistunut? Miten arvostaisin itseäni sitten, kun olen saanut työpaikan? Ja päätän jo nyt ajatella itsestäni yhtä arvostavaan sävyyn, kuin aion tehdä sitten, kun saan gradun valmiiksi. Tuntuu helpottavalta, huojentavalta ja melko itsevarmalta! Vapaa-ajasta pystyy nauttimaan stressittömästi, koska juuri niin aion tehdä, sitten kun ei enää tarvitse opiskella.
Jos en arvosta itseäni jo nyt tavalla, jolla aion arvostaa sitten, kun olen valmistunut, ei sitä arvostusta ehkä tule koskaan. Kun saan gradun palautettua, en voi kuitenkaan vielä arvostaa itseäni, ennenkuin saan tietää arvosanan tai valmistun. Ja kun valmistun, en voi kuitenkaan vielä antaa itselleni arvostusta, koska eihän minulla ehkä ole vielä työtä. Tai kun saan työn, enhän vielä tiedä, tulenko pärjäämään siinä. En koskaan tulee saavuttamaan sitä itsearvostusta, jos en anna sitä itselleni jo nyt.
Ja myös, kun tiedän saavani gradun ja opinnot valmiiksi ja tiedän ainakin jollain aikataululla saavani ainakin jotakin töitä, niin mitä järkeä on nyt epäillä itseään. Tämän vääjämättömän matkan valmistumista kohti voi yhtä hyvin käyttää itseään luottaen, kuin toivottomia ajatuksia ajatellen.
Matkalla valmistumiseen - olen jo valmis.
maanantai 21. tammikuuta 2013
Missä jumittaa?
Tiedän, että pitäisi alkaa opiskelemaan. On maanantai, rento viikonloppu on vietetty jo. Ja pari ylimääräistä vapaapäivää ennen sitä. Olisi mukavaa jatkaa viikonlopun letkeää meininkiä. Ulkona paistaa aurinko. Sisällä on mukavaa heräillä rauhassa.
Tämän kaiken mukavan rentouden takana on se tunne, tänään minun jo pitäisi tehdä jotain. Niskat ovat jännittyneet, toisten blogien selailu ei anna enää inspiraatiota, vaan on pakonomaista pakoilua siitä tosiasiasta, että opiskeluun pitäisi taas palata.
Missä jumittaa? Keskiviikkona esittelin työtäni graduseminaarissa. Päivä oli rankka. Torstain varasin hyvinvoinnille, liikunnalle ja nauttimiselle. Perjantaina sain muutaman tomaatin opiskeltua, mutta lähinnä aika meni jutellessa. Harvinaista herkkua yksin kotona opiskelevalle. Tuntui hyvältä. Viikonloppuna päätin keskittyä viikonlopun viettoon.
Nyt minulla olisi edelleen luettavana graduseminaarissa työhön saadut kommentit. Vilkaisin niitä jo perjantaina, ja tunsin itseni täysin idiootiksi. "En olisi tehnyt tällaista paperia, jos olisin tiennyt, että graduseminaarin on sellainen." "Nyt se ohjaaja on kommentoinut näin, kyllä minä sen tiesin. Miten tyhmänä se minua pitää?" "Nyt se ohjaaja on kommenotinut näin. Tuota en tullut aiemmin ajatelleeksikaan! Miten tyhmä minä voinkaan olla?"
Palaaminen nyt opiskeluun tarkoittaa palaamista ohjaajan kommentteihin ja graduseminaarin hämmentäviin tunnelmiin. Keskeneräisyyden ja typeryyden tunteisiin, itsesyytöksiin, sisäisen kriitikon lannistaviin totuuksiin.
Paperista kiinni, nyt! Tomaatti päälle, nyt!
Tämän kaiken mukavan rentouden takana on se tunne, tänään minun jo pitäisi tehdä jotain. Niskat ovat jännittyneet, toisten blogien selailu ei anna enää inspiraatiota, vaan on pakonomaista pakoilua siitä tosiasiasta, että opiskeluun pitäisi taas palata.
Missä jumittaa? Keskiviikkona esittelin työtäni graduseminaarissa. Päivä oli rankka. Torstain varasin hyvinvoinnille, liikunnalle ja nauttimiselle. Perjantaina sain muutaman tomaatin opiskeltua, mutta lähinnä aika meni jutellessa. Harvinaista herkkua yksin kotona opiskelevalle. Tuntui hyvältä. Viikonloppuna päätin keskittyä viikonlopun viettoon.
Nyt minulla olisi edelleen luettavana graduseminaarissa työhön saadut kommentit. Vilkaisin niitä jo perjantaina, ja tunsin itseni täysin idiootiksi. "En olisi tehnyt tällaista paperia, jos olisin tiennyt, että graduseminaarin on sellainen." "Nyt se ohjaaja on kommentoinut näin, kyllä minä sen tiesin. Miten tyhmänä se minua pitää?" "Nyt se ohjaaja on kommenotinut näin. Tuota en tullut aiemmin ajatelleeksikaan! Miten tyhmä minä voinkaan olla?"
Palaaminen nyt opiskeluun tarkoittaa palaamista ohjaajan kommentteihin ja graduseminaarin hämmentäviin tunnelmiin. Keskeneräisyyden ja typeryyden tunteisiin, itsesyytöksiin, sisäisen kriitikon lannistaviin totuuksiin.
Paperista kiinni, nyt! Tomaatti päälle, nyt!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)