tiistai 29. tammikuuta 2013

Mama said there'll be days like this

Välillä on sitten niitä päiviä, kun ei vaan tule mitään.

Päivä on mennyt pökkyrässä, en meinannut herätä ollenkaan tänään. Nyt, kun illalla vihdoin virkistyin, ja kokeilin aloittaa opiskelua, niin ei tule mitään. Avaan tiedoston ja samassa silmissä sumenee ja väsymys  iskee takaisin.

Ja samalla sitten kasvaa stressi. Onhan tässä nyt jo mennyt päiviä, ettei ole oikein edistystä tapahtunut. Joku syy niille on ollut, muistaakseni ihan hyväksyttäväkin. Mutta kun päiviä kuluu ja turhautuminen kasvaa, on enää vaikeaa olla itselleen lempeä.

Kun tulee pelko, silloin tulevat itsesyytökset. Kun tulee helpotus, silloin tulee lempeys itseä kohtaan. Ilmeisesti nyt sitten iski pelko. Milloin jaksan taas keskittyä? Mitä jos en jaksakaan? Kohta en enää ehdikään kaikkea. En ehdi, en ehdi.

Kun stressi tulee, se värittää ajatukset. Miten voi olla, etten ole niin pitkään aikaan saanut mitään aikaiseksi? Stressi saa minut usein näin ihmettelemään ja unohtamaan sen kaiken, mitä olen saanut aikaan. Koska se nyt ei ollut mitään tärkeää. Miksi en ole saanut aikaan mitään oikeaa?

Toimisiko se toisinkin päin? Kun on lempeä itselleen, tulee helpotus? Onko ansainnut lempeyttä ja helpotusta, jos ei ole saanut aikaan mitään oikeaa? Pitääkö lempeys tosiaankin ansaita? Kenellä on valtuus päättää siitä, onko se ansaittu?

Ei, ei. Silloin lempeys on ainakin ansaittu, tai ainakin tarvittu, kun pelko, stressi ja itsesyytökset hyökkäävät. Valitsen lempeyden.

Lempeää viikkoa jokaiselle. Erityisesti jokaiselle, joka ei koe sitä ansainneensa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti