Edellinen postaukseni neuvoi: keep calm and graduate. Aina ei kuitenkaan ole niin helppoa noudattaa tätä ohjetta ja pysyä rauhallisena. Gradunteko vaatii paineensietoa. Itse olen saanut hyötyä, iloa ja rauhaa tietoisuustaidoista, toisin sanoen hyväksyvästä tietoisesta läsnäolosta eli mindfulnessista. Harjoitteiden tarkoituksena on ihan vain olla läsnä kaikessa siinä, mitä juuri tällä hetkellä ilmenee. Ajatuksia, tunteita ja kehontuntemuksia voi tarkkailla, lempeällä ja hyväksyvällä otteella. Jos olo on ahdistunut ja tukala, voi sitä hetkeksi pysähtyä kuulostelemaan ja vetää muutaman hengenvedon syvään ilmaa. Jos olo on iloinen ja tyytyväinen, sitä suuremmalla syyllä siihen haluaa pysähtyä pieneksi hetkeksi.
Kokeile ja pysähdy kuulostelemaan hetkeksi, mitä sinussa on juuri nyt meneillään.
Alkuun pääsee esimerkiksi kuuntelemalla näitä psykologi ja mindfulness-ohjaaja Mari Rauhalan äänitteitä YouTubesta: http://www.youtube.com/channel/UCs-cQLAWxEi4DAun-r_cfnw
Jos luulee olevansa kiireinen, kuten minä usein luulen, on tästä helppo aloittaa: http://www.youtube.com/watch?v=SzYD_dnhpms
Eli ei muuta kuin, keep calm and graduate!
tiistai 3. syyskuuta 2013
torstai 25. heinäkuuta 2013
tiistai 23. heinäkuuta 2013
Gradun ja loman yhteensovittaminen
Minun tomaattini -blogi on viettänyt hiljaiseloa, mikä sinänsä sopii hyvin kesään. Ihmiset lomailevat ja blogitkin saattavat lomailla. Osa kuitenkin jatkaa hommien paiskimista, olipa kesä tai ei. Hiljaiselo tässä blogissa on aiemmin tarkoittanut herkeämätöntä keskittymistä opiskeluun. Niin on nytkin. Olen käyttänyt kaiken liikenevän energiani opiskeluun. Virkistäviä lomareissujakin on tullut tehtyä. Automatkoilla on hyvä lukea jo kirjoitettua gradutekstiä ja mökkeilyn lomassa kirjoittaa uutta tekstiä, kannettavan tietokoneen kanssa laiturilla tai terassilla, raikkaan merituulen tuulettaessa ajatuksia. Kesällä puurtaminen on ajoittain ollut tuskallisen turhauttavaa, välillä mukavaa kesätekemistä.
Palasin eilen kesäreissuilta takaisin arkeen. Tuntuu kuin syyslukukausi olisi alkanut kesälomien jälkeen. Arkeen palaaminen tuntuu ihanalta ja uutta intoa tekemiseen löytyy. Toisaalta tekemisen alkuun ja arkeen pääseminen on vähän vaikeaa ja ahdistavaakin, vaikka tuttu viikkotomaattitahti säilyi lomaviikoillakin. Onneksi mielessä kuitenkin pyörivät jo aiemmin opitut gradulainalaisuudet. Gradunteko on jatkuvaa aaltoliikettä hallinantunteen ja hallitsemattomuuden tunteen välillä. Vaikka hallitsematon ahdistus edelleen pyyhkäisee ajoittain mukaansa, muistan silti jossain taustalla tämän ajatuksen. Tiedän, että jossain vaiheessa ahdistus hellittää ja tekeminen alkaa taas maistua. Siihen saakka mennään tomaatti kerrallaan. Myös alkuun pääseminen on minulle vaikeaa. Kitka on suuri, kunnes reki nytkähtää liikkeelle. Ahdistuksen valtaamat tomaatit ovat vaikeita sietää, mutta vain niitä sietämällä pääsen eteenpäin ja ehkä jopa lopulta palkitsevaan flow-tilaan. Pystyn siis hyödyntämään omia aiempia havaintojani ja sietämään gradunteon ahdistuksia. Myös toisten kanssa keskusteleminen sekä omien tunteiden ja ajatusten purkaminen ääneen auttavat mielensisäisten esteiden ylittämisessä. Gradunteko on mitä suurimmassa määrin tunnetyötä.
Kierrätän siis gradumatkan varrella kerättyjä oivalluksiani uudestaan ja uudestaan. Sitä tämä gradunteko on. Työskentelyyn palaamista uudelleen ja uudelleen. Pelkojen, ahdistusten ja turhautumisten käsittelemistä uudelleen ja uudelleen. Varovaisten innostusten ja ylpeyden hetkien kokemista uudelleen ja uudelleen. Tekemisen valitsemista tekemättömyyden sijaan, taas. Vieläkin pitää jaksaa. Ihan itse pitää tehdä, vieläkin. Tänäänkin. Kesälläkin. Lomallakin.
Halusin tehdä tämän postauksen lähinnä siksi, että voisin kannustaa muita kesäopiskelijoita. Minun tomaattini eivät vietä hiljaiseloa siksi, että olisivat lomailemassa, vaan siksi, että paiskivat hommia. Minua itseäni ainakin auttaa jaksamaan tieto, että on muitakin kanssaopiskelijoita, jotka lukevat tekstiä automatkalla serkkujen häihin, pihakeinussa toisten lähtiessä uimaan ja illalla mummolassa, kun muut ovat jo painuneet pehkuihin.
Myös aito loma ja irrottautuminen on tärkeää, eikä postauksen tarkoitus ole kannustaa laiminlyömään loman ja rentoutumisen tärkeyttä. Itsellenikään päätös lomalla opiskelemisesta ei ollut helppo tai ristiriidaton. Pohdin kuitenkin, kumpi vähentää stressiäni enemmän, tekeminen vai tekemisestä tauon pitäminen. Päädyin siihen, että tällä aikataululla oikea vastaus on tekeminen. Huoli siitä, saanko itse koskaan lomailla on vaihtunut uuteen toiveikkuuteen. Vaikka suo tuntuu loputtomalta ja olo on usein näköalaton, viimeistään muiden kannustamana jaksaa nähdä tunnelin päähän asti. Odotan jo sitä, kun saan viettää ensimmäisen kokonaan gradusta vapaan loman.
Palasin eilen kesäreissuilta takaisin arkeen. Tuntuu kuin syyslukukausi olisi alkanut kesälomien jälkeen. Arkeen palaaminen tuntuu ihanalta ja uutta intoa tekemiseen löytyy. Toisaalta tekemisen alkuun ja arkeen pääseminen on vähän vaikeaa ja ahdistavaakin, vaikka tuttu viikkotomaattitahti säilyi lomaviikoillakin. Onneksi mielessä kuitenkin pyörivät jo aiemmin opitut gradulainalaisuudet. Gradunteko on jatkuvaa aaltoliikettä hallinantunteen ja hallitsemattomuuden tunteen välillä. Vaikka hallitsematon ahdistus edelleen pyyhkäisee ajoittain mukaansa, muistan silti jossain taustalla tämän ajatuksen. Tiedän, että jossain vaiheessa ahdistus hellittää ja tekeminen alkaa taas maistua. Siihen saakka mennään tomaatti kerrallaan. Myös alkuun pääseminen on minulle vaikeaa. Kitka on suuri, kunnes reki nytkähtää liikkeelle. Ahdistuksen valtaamat tomaatit ovat vaikeita sietää, mutta vain niitä sietämällä pääsen eteenpäin ja ehkä jopa lopulta palkitsevaan flow-tilaan. Pystyn siis hyödyntämään omia aiempia havaintojani ja sietämään gradunteon ahdistuksia. Myös toisten kanssa keskusteleminen sekä omien tunteiden ja ajatusten purkaminen ääneen auttavat mielensisäisten esteiden ylittämisessä. Gradunteko on mitä suurimmassa määrin tunnetyötä.
Kierrätän siis gradumatkan varrella kerättyjä oivalluksiani uudestaan ja uudestaan. Sitä tämä gradunteko on. Työskentelyyn palaamista uudelleen ja uudelleen. Pelkojen, ahdistusten ja turhautumisten käsittelemistä uudelleen ja uudelleen. Varovaisten innostusten ja ylpeyden hetkien kokemista uudelleen ja uudelleen. Tekemisen valitsemista tekemättömyyden sijaan, taas. Vieläkin pitää jaksaa. Ihan itse pitää tehdä, vieläkin. Tänäänkin. Kesälläkin. Lomallakin.
Halusin tehdä tämän postauksen lähinnä siksi, että voisin kannustaa muita kesäopiskelijoita. Minun tomaattini eivät vietä hiljaiseloa siksi, että olisivat lomailemassa, vaan siksi, että paiskivat hommia. Minua itseäni ainakin auttaa jaksamaan tieto, että on muitakin kanssaopiskelijoita, jotka lukevat tekstiä automatkalla serkkujen häihin, pihakeinussa toisten lähtiessä uimaan ja illalla mummolassa, kun muut ovat jo painuneet pehkuihin.
Myös aito loma ja irrottautuminen on tärkeää, eikä postauksen tarkoitus ole kannustaa laiminlyömään loman ja rentoutumisen tärkeyttä. Itsellenikään päätös lomalla opiskelemisesta ei ollut helppo tai ristiriidaton. Pohdin kuitenkin, kumpi vähentää stressiäni enemmän, tekeminen vai tekemisestä tauon pitäminen. Päädyin siihen, että tällä aikataululla oikea vastaus on tekeminen. Huoli siitä, saanko itse koskaan lomailla on vaihtunut uuteen toiveikkuuteen. Vaikka suo tuntuu loputtomalta ja olo on usein näköalaton, viimeistään muiden kannustamana jaksaa nähdä tunnelin päähän asti. Odotan jo sitä, kun saan viettää ensimmäisen kokonaan gradusta vapaan loman.
torstai 30. toukokuuta 2013
Kesätöissä
Huomasin haikailevani kesän perään. Pitääkö minun todellakin opiskella, vaikka tuolla ulkona on kesä? Miten jaksan vielä koko kesän opiskella? Toiset pitävät valmistujaisjuhlia näin kesän kynnyksellä. Miten itse jaksan tätä samaa vielä monen monta kuukautta? Mitä jos syksylläkään ei tule valmista, oliko kesän uhraaminen ihan turhaa?
Minulle ehdotettiin, että mitä jos vähentäisit sitä koneen ääressä angstaamista, jos oikeasti haluaisit olla kavereiden kanssa puistossa jätskillä. Jos menisitkin nauttimaan kesästä ennemmin, kuin murehtisit koneen ääressä, että kesä menee ohi. Tämä oli erittäin hyvä ehdotus. Se sai minut nimittäin oivaltamaan, ettei ole ketään kavereita missään puistossa jätskillä. Kaikki ovat töissä.
Jos todella en opiskelisi päivisin, mitä tekisin? En pidä ylenmääräisestä auringossa oleilusta. Liikuntaa haluaisin harrastaa kauniissa luonnossa. Mitä siihen menisi, tunti-pari päivästä? Sen siis ehtii iltaisin tai aamuisin, ei vie koko päivää. Mitäs muuta? Kaverit ja puoliso tosiaan ovat töissä. Jos minulla olisi enemmän aikaa tehdä mitä vain, luultavasti surffailisin vielä enemmän netissä ja katsoisin enemmän telkkaria. Ehkä lankkaisin talvikengät ja siivoisin vaatekaapin. Melko tylsää. Muutamia kotityöprojekteja siis ja pääasiassa ajan tappamista.
Jos saisin todella tehdä mitä haluaisin, ihan mitä vain, niin olisin töissä. Mutta nyt ei ole töitä. Tai on, ja ne ovat nämä minun opiskeluni. En ole hankkinut töitä, koska minulla on jo opiskelua kokopäiväisesti. Siis, jos saisin tehdä ihan mitä vain, haluaisin opiskella. Tekisin päivät sivuainetta ja gradua. Saisin oppia mielenkiintoisia uusia asioita, niin kuin töissä tehdään! Iltaisin puolestaan voisin panostaa vapaa-aikaan, kesänviettoon ja urheiluun. Niinhän kesätyöpäivän päätteeksi tehdään.
Tämän ajatusketjun kautta huomasin, että kesänvietto on illuusio. Ei ole mitään kesää, jonka viettoon en pääsisi mukaan. Ja mikä tärkeintä, sain täksi kesäksi mahtavan kesätyöpaikan! Saan tehdä juuri niitä asioita, jotka minua kiinnostavat. Muutamaa pienempää projektia ja yhtä oikein suurta, josta kesän lopuksi ilmestyy oikein kirjallinen raportti. Ja mikä parasta, tässä kesätyössä saan käyttää mielin määrin työaikaa uuden oppimiseen. Tästä tulee mahtava kesä.
Minulle ehdotettiin, että mitä jos vähentäisit sitä koneen ääressä angstaamista, jos oikeasti haluaisit olla kavereiden kanssa puistossa jätskillä. Jos menisitkin nauttimaan kesästä ennemmin, kuin murehtisit koneen ääressä, että kesä menee ohi. Tämä oli erittäin hyvä ehdotus. Se sai minut nimittäin oivaltamaan, ettei ole ketään kavereita missään puistossa jätskillä. Kaikki ovat töissä.
Jos todella en opiskelisi päivisin, mitä tekisin? En pidä ylenmääräisestä auringossa oleilusta. Liikuntaa haluaisin harrastaa kauniissa luonnossa. Mitä siihen menisi, tunti-pari päivästä? Sen siis ehtii iltaisin tai aamuisin, ei vie koko päivää. Mitäs muuta? Kaverit ja puoliso tosiaan ovat töissä. Jos minulla olisi enemmän aikaa tehdä mitä vain, luultavasti surffailisin vielä enemmän netissä ja katsoisin enemmän telkkaria. Ehkä lankkaisin talvikengät ja siivoisin vaatekaapin. Melko tylsää. Muutamia kotityöprojekteja siis ja pääasiassa ajan tappamista.
Jos saisin todella tehdä mitä haluaisin, ihan mitä vain, niin olisin töissä. Mutta nyt ei ole töitä. Tai on, ja ne ovat nämä minun opiskeluni. En ole hankkinut töitä, koska minulla on jo opiskelua kokopäiväisesti. Siis, jos saisin tehdä ihan mitä vain, haluaisin opiskella. Tekisin päivät sivuainetta ja gradua. Saisin oppia mielenkiintoisia uusia asioita, niin kuin töissä tehdään! Iltaisin puolestaan voisin panostaa vapaa-aikaan, kesänviettoon ja urheiluun. Niinhän kesätyöpäivän päätteeksi tehdään.
Tämän ajatusketjun kautta huomasin, että kesänvietto on illuusio. Ei ole mitään kesää, jonka viettoon en pääsisi mukaan. Ja mikä tärkeintä, sain täksi kesäksi mahtavan kesätyöpaikan! Saan tehdä juuri niitä asioita, jotka minua kiinnostavat. Muutamaa pienempää projektia ja yhtä oikein suurta, josta kesän lopuksi ilmestyy oikein kirjallinen raportti. Ja mikä parasta, tässä kesätyössä saan käyttää mielin määrin työaikaa uuden oppimiseen. Tästä tulee mahtava kesä.
maanantai 20. toukokuuta 2013
Kesän ja opiskelun yhteensovittaminen
Aivan mahtavaa, kun on kesä. Minä ajattelen näin, enkä varmasti ole ainoa. Kesällä on ihanaa, voi ottaa vähän rennommin ja vapautuneemmin. On paljon kesätapahtumia ja kavereitakin voi nähdä enemmän ex tempore, mennä piknikille, vaikka tänään.
Ja sitten on se opiskelu. Miten sen kanssa pitäisi menetellä? On esseitä, on gradu. On tuskaisen kuuma kämppä. On työpöydälleni tuleva ilmastointilaite. Se vie tilaa, pitää ääntä ja vilustutta. Ja viilentää, lähes inhimilliselle tasolle.
Viime viikolla kokeilin yhdistää kesän ja opiskelun. Menin ulos lukemaan. Muistin aurinkolasit, hellehatun, vesipullon. Luin ehkä puoli tuntia ja sain luettua ehkä yhden sivun. Sain pään kipeäksi, kun aurinko heijastui kirjan sivuilta. Kokeilin olla varjossa, mutta siellä oli vähän viileää ja miksi toisaalta tulla ulos asti, jos aikoo kuitenkin olla varjossa. Kokeilin aurinkoa ja se häikäisi liikaa. Päätin sitten keskittyä auringonottoon hetkeksi ja sitten tulla sisälle potemaan päänsärkyä.
Talvella kotiin viltin alle jääminen ja opiskeluun uppoutuminen ei tunnu ollenkaan niin vaikealta. Kukaan ei kysele perään, jos katoaa kuukaudeksi tai pariksi kirjojen ääreen. On ihan ok talvehtia gradun parissa. Kesällä sama peli ei vetele. Haluan myös nauttia kesästä, ettei se mene täysin ohi. Aion vietää vapaa-iltoja, viikonloppuja, hurjimmissa haaveissani myös vähän lomailla! Aion silti myös aidosti saada aikaan ja merkittävästi edetä opinnoissa.
Olen joskus ennenkin opiskellut kesällä. Mitenhän se menikään? Miten se ihan fyysisesti oli mahdollista? Opiskelinko ulkona vai sisällä? Kotona vai kirjastossa? Entä sitten, kun kirjastot olivat kiinni? Osasinko tauottaa ja rytmittää opiskelua, pitää myös lomaa ja vapaa-aikaa? Saada myös opiskeltua?
Miten tämä yhtälö menikään?
Ja sitten on se opiskelu. Miten sen kanssa pitäisi menetellä? On esseitä, on gradu. On tuskaisen kuuma kämppä. On työpöydälleni tuleva ilmastointilaite. Se vie tilaa, pitää ääntä ja vilustutta. Ja viilentää, lähes inhimilliselle tasolle.
Viime viikolla kokeilin yhdistää kesän ja opiskelun. Menin ulos lukemaan. Muistin aurinkolasit, hellehatun, vesipullon. Luin ehkä puoli tuntia ja sain luettua ehkä yhden sivun. Sain pään kipeäksi, kun aurinko heijastui kirjan sivuilta. Kokeilin olla varjossa, mutta siellä oli vähän viileää ja miksi toisaalta tulla ulos asti, jos aikoo kuitenkin olla varjossa. Kokeilin aurinkoa ja se häikäisi liikaa. Päätin sitten keskittyä auringonottoon hetkeksi ja sitten tulla sisälle potemaan päänsärkyä.
Talvella kotiin viltin alle jääminen ja opiskeluun uppoutuminen ei tunnu ollenkaan niin vaikealta. Kukaan ei kysele perään, jos katoaa kuukaudeksi tai pariksi kirjojen ääreen. On ihan ok talvehtia gradun parissa. Kesällä sama peli ei vetele. Haluan myös nauttia kesästä, ettei se mene täysin ohi. Aion vietää vapaa-iltoja, viikonloppuja, hurjimmissa haaveissani myös vähän lomailla! Aion silti myös aidosti saada aikaan ja merkittävästi edetä opinnoissa.
Olen joskus ennenkin opiskellut kesällä. Mitenhän se menikään? Miten se ihan fyysisesti oli mahdollista? Opiskelinko ulkona vai sisällä? Kotona vai kirjastossa? Entä sitten, kun kirjastot olivat kiinni? Osasinko tauottaa ja rytmittää opiskelua, pitää myös lomaa ja vapaa-aikaa? Saada myös opiskeltua?
Miten tämä yhtälö menikään?
sunnuntai 12. toukokuuta 2013
Lopun alkua
Tänään koittaa viimeinen matka opiskelupaikkakunnalle näissä opinnoissa. Viimeistä kertaa yön selkään. Viimeinen tapaaminen yliopistolla.
Jes! Aivan mahtavaa! Ha, siitäs saatte, kaikki! Viimeinen ikinä!
Ja yhtä aikaa mielessäni alkaa soida taustalla Nelly Furtadon kaunis ja haikea kappale, Why Do All Good Things Come to an End. Ajatusten ilakoivan ja uhmakkaan ilmiasun alla tunnelma on haikea.
Kirjoitan omassa gradussani, miten siirtymävaihe elämässä nostaa elämän aiemmat vaiheet pohdinnan kohteeksi. Elämää pohditaan tästä hetkestä käsin taaksepäin. Siirtymävaihe vaatii työstämään omaa elämäntarinaa.
Olen lähdössä viimeistä kertaa opiskelupaikkakunnalleni ja mieleeni kihoavatkin yllättäen pääsykokeet. Auton hajoaminen matkalla. Luovuttaminen pääsykokeisiin ehtimisen kanssa ja luovuttamisesta seuraava kylmän rauhallinen stressitön vire, jolla lopulta hoidettiin voitto kotiin.
Soitto yliopistolta, "sinut on valittu meille opiskelemaan"! Epäuskoinen olo, joka vaihtuu voitonriemuun!
Ensimmäinen päivä yliopistolla ja se kaiken kasteleva vesisade. Ensimmäinen uusi ystävä, johon kiinnittyä uudessa ympäristössä. Ai hei, aloitatko sinäkin täällä tänään nämä opinnot? Mennäänkö yhdessä?
Ensimmäinen oma kämppä. Itsenäisyyden harjoittelun askeleet. Epäonnistunut soijaruoka, jota riitti pariksi viikoksi. Pyöräily säässä kuin säässä. Pyörän nastarenkaat. Lopulta ensimmäinen bussikortti.
Kaikki ne matkat opiskelupaikkakunnalle. Junamatkat, yöbussit. Etäsuhde.
Tänään koittaa viimeinen matka opiskelupaikkakunnalle näissä opinnoissa.
Jes! Aivan mahtavaa! Ha, siitäs saatte, kaikki! Viimeinen ikinä!
Ja yhtä aikaa mielessäni alkaa soida taustalla Nelly Furtadon kaunis ja haikea kappale, Why Do All Good Things Come to an End. Ajatusten ilakoivan ja uhmakkaan ilmiasun alla tunnelma on haikea.
Kirjoitan omassa gradussani, miten siirtymävaihe elämässä nostaa elämän aiemmat vaiheet pohdinnan kohteeksi. Elämää pohditaan tästä hetkestä käsin taaksepäin. Siirtymävaihe vaatii työstämään omaa elämäntarinaa.
Olen lähdössä viimeistä kertaa opiskelupaikkakunnalleni ja mieleeni kihoavatkin yllättäen pääsykokeet. Auton hajoaminen matkalla. Luovuttaminen pääsykokeisiin ehtimisen kanssa ja luovuttamisesta seuraava kylmän rauhallinen stressitön vire, jolla lopulta hoidettiin voitto kotiin.
Soitto yliopistolta, "sinut on valittu meille opiskelemaan"! Epäuskoinen olo, joka vaihtuu voitonriemuun!
Ensimmäinen päivä yliopistolla ja se kaiken kasteleva vesisade. Ensimmäinen uusi ystävä, johon kiinnittyä uudessa ympäristössä. Ai hei, aloitatko sinäkin täällä tänään nämä opinnot? Mennäänkö yhdessä?
Ensimmäinen oma kämppä. Itsenäisyyden harjoittelun askeleet. Epäonnistunut soijaruoka, jota riitti pariksi viikoksi. Pyöräily säässä kuin säässä. Pyörän nastarenkaat. Lopulta ensimmäinen bussikortti.
Kaikki ne matkat opiskelupaikkakunnalle. Junamatkat, yöbussit. Etäsuhde.
Tänään koittaa viimeinen matka opiskelupaikkakunnalle näissä opinnoissa.
Kevät tuli, olinko valmis?
Kysyin taannoisessa maaliskuisessa Gradutakuu-sivuston vieraskirjoituksessa, että kevät tulee, oletko valmis. Nyt kevät, ellei jopa kesä, on tullut. Nurmikko viheriöi, kukat ovat loistossaan, aurinko paistaa, linnut laulavat! Puut ovat täynnä vihreitä valon pisaroita, hiirenkorvalla. Lunta voi nähdä enää pienen pienissä nokareissa.
Kevät tuli, olenko valmis? Olen valmis. Valmistunut kandidaatiksi!
Gradukuukauden jälkeisiin tunnelmiin on kuulunut stressiä ja väsymystä. Ilmakehän happi on tuntunut korvautuneen lyijyllä, kun se painaa niin kovasti maata kohti. Väsymys on ollut pyörryttävää sänkyynkaatumisväsymystä. Gradukuukauden aikana ei edes väsyttänyt. Sen jälkeen ei mitään muuta kuin väsytä. Gradutakuu-keskustelufoorumilla moni muukin on raportoinut gradukuukauden jälkeisestä väsymyksestä. Takki on tyhjä ja kaikki on ammennettu. Nukkua voisi vaan, vaikka aina tästä lähtien. Ruususen satavuotiset unet eivät tosin sovi gradun aikatauluun. Foorumilla osuvasti pohdittiinkin gradu-urakan vaikeutta, kun deadlinea seuraa aina seuraava deadline. Vaikka olet antanut kaikkesi, on noustava taas uudestaan.
Lääkkeeksi väsymykseen sopii lepo. Uni. Saunominen. Luonto. Perusteellisen levon jälkeen seuraava lääke on työntouhuun käyminen, pienin askelin. Moni kirjoittaa foorumilla, ettei aio vaatia itseltään nyt kovin paljoa, tärkeintä, että saa jotain tehtyä, edes tunnin pari, siellä täällä.
Eilen luin graduani ensimmäistä kertaa vapun välipalautuksen jälkeen. Mielessä kummitellut keskeneräinen ja nolo työ onkin, edelleen keskeneräinen, mutta myös aika hieno! Olenko minä itse tosiaan osannut kirjoittaa noin? Eräs ystäväni oli täysin oikeassa sanoessaan, että "gradu on sellainen lapsi, josta kokee sekä häpeää että ylpeyttä". Pieni tauko on varmasti tehnyt hyvää, nyt oman työnsä voi nähdä eri silmin. Tästä on hyvä jatkaa.
Minusta tuntuu, että ilma on taas täynnä raikasta happea ja kesän tuoksua. Kesä saa tulla.
Kevät tuli, olenko valmis? Olen valmis. Valmistunut kandidaatiksi!
Gradukuukauden jälkeisiin tunnelmiin on kuulunut stressiä ja väsymystä. Ilmakehän happi on tuntunut korvautuneen lyijyllä, kun se painaa niin kovasti maata kohti. Väsymys on ollut pyörryttävää sänkyynkaatumisväsymystä. Gradukuukauden aikana ei edes väsyttänyt. Sen jälkeen ei mitään muuta kuin väsytä. Gradutakuu-keskustelufoorumilla moni muukin on raportoinut gradukuukauden jälkeisestä väsymyksestä. Takki on tyhjä ja kaikki on ammennettu. Nukkua voisi vaan, vaikka aina tästä lähtien. Ruususen satavuotiset unet eivät tosin sovi gradun aikatauluun. Foorumilla osuvasti pohdittiinkin gradu-urakan vaikeutta, kun deadlinea seuraa aina seuraava deadline. Vaikka olet antanut kaikkesi, on noustava taas uudestaan.
Lääkkeeksi väsymykseen sopii lepo. Uni. Saunominen. Luonto. Perusteellisen levon jälkeen seuraava lääke on työntouhuun käyminen, pienin askelin. Moni kirjoittaa foorumilla, ettei aio vaatia itseltään nyt kovin paljoa, tärkeintä, että saa jotain tehtyä, edes tunnin pari, siellä täällä.
Eilen luin graduani ensimmäistä kertaa vapun välipalautuksen jälkeen. Mielessä kummitellut keskeneräinen ja nolo työ onkin, edelleen keskeneräinen, mutta myös aika hieno! Olenko minä itse tosiaan osannut kirjoittaa noin? Eräs ystäväni oli täysin oikeassa sanoessaan, että "gradu on sellainen lapsi, josta kokee sekä häpeää että ylpeyttä". Pieni tauko on varmasti tehnyt hyvää, nyt oman työnsä voi nähdä eri silmin. Tästä on hyvä jatkaa.
Minusta tuntuu, että ilma on taas täynnä raikasta happea ja kesän tuoksua. Kesä saa tulla.
maanantai 29. huhtikuuta 2013
Gradukuukauden päätös
Tänään on gradukuukauden toiseksi viimeinen päivä. Minulle se on viimeinen, koska huomenna pidän vapaapäivän. Kyllä, sen toisen vapaapäivän, mitä gradukuukauteeni mahtui. Ensimmäisen pidin, kun kävin juoksemassa reilut 17 kilometriä päähänpiston seurauksena juoksutapahtumassa.
Uhkarohkea tavoitteeni gradukuukaudelle oli saada raakileesta lähes valmis. Tämän illan aikana lähetin tämän hetkisen graduversioni muiden lähes valmiiden joukkoon päättöseminaaria varten. Tavoite on siis täytetty.
Vapun jälkeen palaan hommiin ja tekemistä piisaa vielä runsaasti, ainakin pariksi kuukaudeksi. Nyt kuitenkin tiedän, millainen pätkä kuukausi on ja miten paljon siinä voi saada aikaan. Paljon. Graduni on saanut kuukauden aikana hahmoa ja nyt vihdoin oletan tietäväni, mitä tutkin. Nyt osaisin tehdä aiheesta tutkimussuunnitelman. Nyt tiedän, mitä alan lukea ja mitä alan analysoida.
Matkaa on siis vielä edessä, mutta nyt on maltettava pysähtyä välietapille nauttimaan maisemista ja arvostaa sitä työtä, jonka avulla on tänne asti päästy. Viimeiset päivät olen tehnyt yötä-päivää, taukoja pitämättä, innostuksen vallassa. Ihminen ilmeisesti pystyy jopa kahteenkymmeneenseitsemään tomaattiin päivässä tiukan paikan tullen. On ollut myös turhautuneita aikoja, tuntikausia, jolloin olen itsepäisesti istunut materiaalien ääressä, kunnes lopulta tekeminen on alkanut sujua. Periksi en ole antanut missään välissä.
Käytin yhden vapaapäiväni viisaasti ylittämällä itseni pitkänmatkan juoksussa. Olen saanut siitä paljon voimaa. Pystyinhän siihenkin, niin miksi en tähän.
Tässä vaiheessa gradukuukautta haluan kiittää itseäni kaikesta sinnkkiyydestä! Kuitenkaan ilman Gradutakuun gradukuukausi-haastetta ja keskustelufoorumin mieletöntä vertaistukea en varmasti olisi näin pitkällä. Monet kerrat, kun olen ollut valmiina luovuttamaan, olen saanut uutta voimaa jatkaa lukemalla toisten sinnikkäitä tarinoita gradujensa parissa tai lukemalla itselle lähetettyjä kannustuksen sanoja. Tsemppiä ja kannustusta on ollut tarjolla kuukauden jokaiselle päivälle. Onneksi vertaistuki jatkuu gradukuukauden jälkeenkin.
Asiat ovat siis mahdollisia. Mikä tahansa on mahdollista, varsinkin hyvässä seurassa. Pidetään tämä mielessä, kun palataan jatkamaan gradunteon arkeen vapun jälkeen. Mutta nyt, hyvää vappua! Se olis minulle ensimmäiset kaksi päivää peräkkäin vapaata opiskelusta niin pitkään aikaan, etten edes voi muistaa niin kauaksi taaksepäin!
Uhkarohkea tavoitteeni gradukuukaudelle oli saada raakileesta lähes valmis. Tämän illan aikana lähetin tämän hetkisen graduversioni muiden lähes valmiiden joukkoon päättöseminaaria varten. Tavoite on siis täytetty.
Vapun jälkeen palaan hommiin ja tekemistä piisaa vielä runsaasti, ainakin pariksi kuukaudeksi. Nyt kuitenkin tiedän, millainen pätkä kuukausi on ja miten paljon siinä voi saada aikaan. Paljon. Graduni on saanut kuukauden aikana hahmoa ja nyt vihdoin oletan tietäväni, mitä tutkin. Nyt osaisin tehdä aiheesta tutkimussuunnitelman. Nyt tiedän, mitä alan lukea ja mitä alan analysoida.
Matkaa on siis vielä edessä, mutta nyt on maltettava pysähtyä välietapille nauttimaan maisemista ja arvostaa sitä työtä, jonka avulla on tänne asti päästy. Viimeiset päivät olen tehnyt yötä-päivää, taukoja pitämättä, innostuksen vallassa. Ihminen ilmeisesti pystyy jopa kahteenkymmeneenseitsemään tomaattiin päivässä tiukan paikan tullen. On ollut myös turhautuneita aikoja, tuntikausia, jolloin olen itsepäisesti istunut materiaalien ääressä, kunnes lopulta tekeminen on alkanut sujua. Periksi en ole antanut missään välissä.
Käytin yhden vapaapäiväni viisaasti ylittämällä itseni pitkänmatkan juoksussa. Olen saanut siitä paljon voimaa. Pystyinhän siihenkin, niin miksi en tähän.
Tässä vaiheessa gradukuukautta haluan kiittää itseäni kaikesta sinnkkiyydestä! Kuitenkaan ilman Gradutakuun gradukuukausi-haastetta ja keskustelufoorumin mieletöntä vertaistukea en varmasti olisi näin pitkällä. Monet kerrat, kun olen ollut valmiina luovuttamaan, olen saanut uutta voimaa jatkaa lukemalla toisten sinnikkäitä tarinoita gradujensa parissa tai lukemalla itselle lähetettyjä kannustuksen sanoja. Tsemppiä ja kannustusta on ollut tarjolla kuukauden jokaiselle päivälle. Onneksi vertaistuki jatkuu gradukuukauden jälkeenkin.
Asiat ovat siis mahdollisia. Mikä tahansa on mahdollista, varsinkin hyvässä seurassa. Pidetään tämä mielessä, kun palataan jatkamaan gradunteon arkeen vapun jälkeen. Mutta nyt, hyvää vappua! Se olis minulle ensimmäiset kaksi päivää peräkkäin vapaata opiskelusta niin pitkään aikaan, etten edes voi muistaa niin kauaksi taaksepäin!
maanantai 22. huhtikuuta 2013
Kaikella sillä sitkeydellä, voimalla ja strategisella älykkyydellä
Eilen aamupäivällä oli erittäin kaunis aurinkoinen sää. Näin tielle piirretyn kalkkiviivan. Sanoin miehelleni, että olen niin kateellinen niille, jotka tänään juoksevat juoksutapahtumassa. Niin kateellinen. En ollut ilmoittautunut mukaan, koska tänä vuonna gradu on tavoitteeni, eivätkä mitkään juoksut. Mies kuitenkin sanoi, että miksi et mene, kun kerran mielesi tekee! Olin ajatellut käyttää päivän gradun tekemiseen (niin kuin olen käyttänyt jokaisen gradukuukauden päivän tähän asti). Toisaalta olen vaiheessa, jossa pitää priorisoida ja miettiä, mitä seuraavaksi. Ajattelin, että ehkä juoksu tekisi tässä välissä hyvää. Innostuin, pitikö lähteä, pitikö lähteä! Jälki-ilmoittautuminen päättyy puolentoista tunnin päästä, äkkiä kotiin vaihtamaan vaatteet, juomaan urheilujuomaa, haalimaan ilmoittautumismaksu käteisenä tasarahana.
Juoksu koitti. Olikohan älytöntä lähteä? Tämän kevään pisin lenkki on ollut 10 km, josta reilut 1/3 juoksua. Tämä matka olisi 17,4 km. Hmm. Edellisen kympin lenkin jälkeen vannoin, että tämä loppui tähän, pitäkää juoksunne. Aivan liian raskasta, en pysty.
Ensimmäiset kilometrit olivat kaikista vaikeimmat. Ensimmäisen seitsemän kilometrin aikana mietin paljon, jaksankohan loppuun asti, pitääköhän jossain vaiheessa kävellä. Tuleekohan eilen vaivannut lonkka taas kipeäksi, pitääköhän jopa keskeyttää? Yritin kuunnella omaa rytmiäni ja jouduin ohittelemaan paljon ihmisiä. Kostautuukohan se myöhemmin? Parasta kuitenkin juosta juuri nyt juuri sitä tahtia, joka tuntuu hyvältä. Seitsemän kilometrin kohdalla alkoi pyörryttää. Nytkö loppui kunto, oli ensimmäinen ajatus. Sen jälkeen en hirveästi enää ajatellut. Pyörrytys ja väsymys tuli kuin taivaan lahjana. Enää ei ollut energiaa ajatella, ihmetellä tai kyseenalaistaa. Sain armahduksen pään sisäiseltä pyöritykseltä ja keskityin vain olennaiseen, juoksemiseen. Älä ajattele, vaan tee.
Kymmenen kilometrin kohdalla voitonriemu tavoitti minut. Jäljellä enää seitsemän! Haha! Loppua kohti juoksuni vain piristyi sitä mukaa, kun alkoi näyttää yhä ilmeisemmältä, että selviän. Huomasin juoksevani huomattavasti kovakuntoisemmassa seurassa. Tiedän sen siitä, että muut jaksoivat juosta ylämäkeen selvästi kovempaa kuin minä olisin jaksanut. Miten sitten pysyin mukana? Helposti! Alamäissä annoin rullata vain, vapaalla vaihteella. Annoin fysiikan hoitaa työn puolestani. Ohitin paljon juoksijoita ja jalat saivat rentoutua ja toisaalta vertyä täysillä alamäkeen lasketellessa. Muille juoksijoille tuntuu iskostuneen korvien väliin jäykkä ajatusmalli tasaisesta tahdista. Samaa tasaista tahtiaan he jupittivat alamäkeen, niin että voima menee pääasiassa jarrutteluun. Sitten taas ylämäessä he jupittivat samaa tahtiaan minun ohi. Tietenkin ohi, eihän minulla ole niin hyvä kunto. Itse hölköttelin ylös päin hissun kissun, ennen kuin sain taas seuraavassa alamäessä päästellä vapaalla.
Vasta viimeisten kahden kilometrin kohdalla kovempikuntoiset alkoivat loitota. Huomasivat varmaan, että paukkuja on vielä käytettäväksi, kun olivat ilmeisesti säästelleet voimiaan. En minä vaan, käytin tasaisesti koko matkan ajalle kaiken kuntoni, ettei turhaan tarvitse maalissa huomata, että olisin voinut juosta kovempaa! Minä puolestaan jatkoin tasaista tahtiani ja vasta maaliviivan häämöttäessä juoksin aivan täysiä. Puristin kaikki viimeiset mehut, mitä ikinä irtoaa.
Jes! Tein sen! Pystyn ihan mihin vain! Siitäs saitte, kaikki!
Nyt minulla on tasan viikko aikaa deadlineen, jolloin "lähes valmis" gradu pitää lähettää. Olen edelleen ennemmin raakilevaiheessa. Ohjaaja ei ollut oikein varma, onko aikatauluni realistinen. Minäkään en oikein ole. Pelottaa. Niin pelotti eilenkin alkumatkasta.
Kun tänä aamuna kiitin miestäni kannustuksesta osallistua hetkellisen päähänpiston seurauksena juoksutapahtumaan, hän tunnusti, ettei ajatellutkaan, että osallistuisin pitkän matkan sarjaan. "Ajattelin, että menet tällä kertaa mukaan johonkin lyhyemmälle matkalle, kun olet tänä vuonna keskittynyt graduntekoon juoksuharjoittelun sijaan!"
Juoksu koitti. Olikohan älytöntä lähteä? Tämän kevään pisin lenkki on ollut 10 km, josta reilut 1/3 juoksua. Tämä matka olisi 17,4 km. Hmm. Edellisen kympin lenkin jälkeen vannoin, että tämä loppui tähän, pitäkää juoksunne. Aivan liian raskasta, en pysty.
Ensimmäiset kilometrit olivat kaikista vaikeimmat. Ensimmäisen seitsemän kilometrin aikana mietin paljon, jaksankohan loppuun asti, pitääköhän jossain vaiheessa kävellä. Tuleekohan eilen vaivannut lonkka taas kipeäksi, pitääköhän jopa keskeyttää? Yritin kuunnella omaa rytmiäni ja jouduin ohittelemaan paljon ihmisiä. Kostautuukohan se myöhemmin? Parasta kuitenkin juosta juuri nyt juuri sitä tahtia, joka tuntuu hyvältä. Seitsemän kilometrin kohdalla alkoi pyörryttää. Nytkö loppui kunto, oli ensimmäinen ajatus. Sen jälkeen en hirveästi enää ajatellut. Pyörrytys ja väsymys tuli kuin taivaan lahjana. Enää ei ollut energiaa ajatella, ihmetellä tai kyseenalaistaa. Sain armahduksen pään sisäiseltä pyöritykseltä ja keskityin vain olennaiseen, juoksemiseen. Älä ajattele, vaan tee.
Kymmenen kilometrin kohdalla voitonriemu tavoitti minut. Jäljellä enää seitsemän! Haha! Loppua kohti juoksuni vain piristyi sitä mukaa, kun alkoi näyttää yhä ilmeisemmältä, että selviän. Huomasin juoksevani huomattavasti kovakuntoisemmassa seurassa. Tiedän sen siitä, että muut jaksoivat juosta ylämäkeen selvästi kovempaa kuin minä olisin jaksanut. Miten sitten pysyin mukana? Helposti! Alamäissä annoin rullata vain, vapaalla vaihteella. Annoin fysiikan hoitaa työn puolestani. Ohitin paljon juoksijoita ja jalat saivat rentoutua ja toisaalta vertyä täysillä alamäkeen lasketellessa. Muille juoksijoille tuntuu iskostuneen korvien väliin jäykkä ajatusmalli tasaisesta tahdista. Samaa tasaista tahtiaan he jupittivat alamäkeen, niin että voima menee pääasiassa jarrutteluun. Sitten taas ylämäessä he jupittivat samaa tahtiaan minun ohi. Tietenkin ohi, eihän minulla ole niin hyvä kunto. Itse hölköttelin ylös päin hissun kissun, ennen kuin sain taas seuraavassa alamäessä päästellä vapaalla.
Vasta viimeisten kahden kilometrin kohdalla kovempikuntoiset alkoivat loitota. Huomasivat varmaan, että paukkuja on vielä käytettäväksi, kun olivat ilmeisesti säästelleet voimiaan. En minä vaan, käytin tasaisesti koko matkan ajalle kaiken kuntoni, ettei turhaan tarvitse maalissa huomata, että olisin voinut juosta kovempaa! Minä puolestaan jatkoin tasaista tahtiani ja vasta maaliviivan häämöttäessä juoksin aivan täysiä. Puristin kaikki viimeiset mehut, mitä ikinä irtoaa.
Jes! Tein sen! Pystyn ihan mihin vain! Siitäs saitte, kaikki!
Nyt minulla on tasan viikko aikaa deadlineen, jolloin "lähes valmis" gradu pitää lähettää. Olen edelleen ennemmin raakilevaiheessa. Ohjaaja ei ollut oikein varma, onko aikatauluni realistinen. Minäkään en oikein ole. Pelottaa. Niin pelotti eilenkin alkumatkasta.
Kun tänä aamuna kiitin miestäni kannustuksesta osallistua hetkellisen päähänpiston seurauksena juoksutapahtumaan, hän tunnusti, ettei ajatellutkaan, että osallistuisin pitkän matkan sarjaan. "Ajattelin, että menet tällä kertaa mukaan johonkin lyhyemmälle matkalle, kun olet tänä vuonna keskittynyt graduntekoon juoksuharjoittelun sijaan!"
torstai 18. huhtikuuta 2013
Graduprosessin kulku aikajanalla
Graduntekijälle kysymykset siitä, missä vaiheessa olet menossa, voivat olla painostavia. Itselle tulee heti selittelyn makua. Olen kyllä tehnyt tätä syksystä asti, mutta eihän sitä tekstin perusteella uskoisi. Noo, kyllä ne kakkukahvit joskus vielä keitellään, mutta älä nyt vielä ala leipomaan. Katsotaan, katsotaan! Mistä sitä voi tietää, kun on ainutlaatuisella matkalla, joka kestää määräämättömän ajan ja jossa jokaisen mutkan takaa tulee uusia ennakoimattomia käänteitä ja yllätyksiä. Kyllä kai gradu sitten minulle ilmoittaa, kun kokee olevansa valmis?
Paras arvaukseni kuitenkin on, että olen puolessa välissä. Siis sisällöllisesti puolessa välissä, mutta ajallisesti saman pituista pätkää en enää aio tähän käyttää. Ajallisesti siis loppusuoralla. Toivottavasti. Luulisin. Olenhan? Miksi olisin, jos kerran työstä on vielä ainakin puolet, ellei peräti suurin osa tekemättä?
Aion olla jo loppusuoralla, vaikka mikään gradussani ei siihen viittaakaan. Allaoleva jana kuitenkin kiteyttää kaiken. Olen kyllä työskennellyt ajallisesti jo kauan, mutta varsinainen työ on vasta edessä. Kyllä, pystyn saamaan kaiken valmiiksi deadlineen mennessä, vaikkei siltä näytä. Ihmiselle on nimittäin annettu kaksi mahdollisuutta. Mahdollisuus tehdä suosiolla tai mahdollisuus itkeä ja tehdä. Ensimmäisen voi valita, toinen aktivoituu väistämättä deadlinen lähetessä.
Missä vaiheessa siis olet menossa gradusi kanssa? Suurin osa työstä on tekemättä, mutta kyllä tämä kohta on valmis. Olen siis vaiheessa panic.
Kahvinkeitin porisee, sormet näppäimillä, kyynelkanavat täynnä. Olen valmis etenemään seuraavaan vaiheeseen!
perjantai 12. huhtikuuta 2013
Vain Gradua
Olen alkanut kuuntelemaan musiikkia gradukorvalla ja kuulen
graduviitteitä joka puolella. Mielestäni Vain Elämää -levyt voisi aivan
hyvin nimetä Vain Gradua -levyiksi. Miksi ei, gradustahan siinä joka
tapauksessa lauletaan! Ja sitä paitsi, elämä = gradu, vai mitä! Näin ainakin minun kohdallani, ainakin toistaiseksi.
Erin ei enää suostu vetkuttelemaan, eikä rakenna gradulle kotiinsa huonetta. Erinin sydän on tiennyt jo kauan, että tää pako loppuun juostu on, vaikka koko urakka kasvoi päässä suuremmaksi vuoria ja merta. http://www.youtube.com/watch?v=MxvUeeIh4y8
Jonne puolestaan tuntee selvästi gradunteon tuskan. Ei voi kelaa, et se tulee noin vaan, pitää olla valmis uhrautumaan. Niille, joilla maistuu veri suussa, vaikka mennään vasta tammikuussa. Tää on rakkautta, hulluutta, draivii, melkein kaiken ton se vaati. http://www.youtube.com/watch?v=UdnjmN8zwDQ
Gradun palautuksen jälkeisestä ajasta laulaa Katri Helena. http://www.youtube.com/watch?v=DMJuYewo5No
Toisaalta, jokaisen suuren projektin jälkeen minulle on iskenyt blues. Eiköhän graduakin tule ikävä. Jonne tietää senkin. http://www.youtube.com/watch?v=ArhrDvg72f0
Vain Gradua -levyjen ulkopuolellakin on tsemppaavaa musiikkia. Yonan Kevätfiilis kiteyttää lopulta ehkä parhaiten sen, mikä fiilis tulee olemaan, kun on pinnistellyt läpi loskan ja pakkasien, läpi sydämen syvien paleltumien, lopulta päästen elämään takaisin kiinni. http://www.youtube.com/watch?v=kfHnTQklcpc
Koska lopultakin on niin, että vapaa kuin tuuli, se on elämän luonne. http://www.youtube.com/watch?v=81bfkJaCOU8
Tällaista tänään, mukavaa viikonloppua!
Erin ei enää suostu vetkuttelemaan, eikä rakenna gradulle kotiinsa huonetta. Erinin sydän on tiennyt jo kauan, että tää pako loppuun juostu on, vaikka koko urakka kasvoi päässä suuremmaksi vuoria ja merta. http://www.youtube.com/watch?v=MxvUeeIh4y8
Jonne puolestaan tuntee selvästi gradunteon tuskan. Ei voi kelaa, et se tulee noin vaan, pitää olla valmis uhrautumaan. Niille, joilla maistuu veri suussa, vaikka mennään vasta tammikuussa. Tää on rakkautta, hulluutta, draivii, melkein kaiken ton se vaati. http://www.youtube.com/watch?v=UdnjmN8zwDQ
Gradun palautuksen jälkeisestä ajasta laulaa Katri Helena. http://www.youtube.com/watch?v=DMJuYewo5No
Toisaalta, jokaisen suuren projektin jälkeen minulle on iskenyt blues. Eiköhän graduakin tule ikävä. Jonne tietää senkin. http://www.youtube.com/watch?v=ArhrDvg72f0
Vain Gradua -levyjen ulkopuolellakin on tsemppaavaa musiikkia. Yonan Kevätfiilis kiteyttää lopulta ehkä parhaiten sen, mikä fiilis tulee olemaan, kun on pinnistellyt läpi loskan ja pakkasien, läpi sydämen syvien paleltumien, lopulta päästen elämään takaisin kiinni. http://www.youtube.com/watch?v=kfHnTQklcpc
Koska lopultakin on niin, että vapaa kuin tuuli, se on elämän luonne. http://www.youtube.com/watch?v=81bfkJaCOU8
Tällaista tänään, mukavaa viikonloppua!
torstai 11. huhtikuuta 2013
Muodon hahmottumista
On gradukuukauden 11. päivä. Gradutakuu-sivuston keskustelufoorumista on tullut minulle tärkeä paikka pitää opinnoista kirjaa, pohdiskella omaa oppimisprosessia ja samalla se on mahtava paikka saada ja antaa vertaistukea.
Luin, mitä olin näiden yhdentoista päivän aikana kirjoittanut foorumille omasta gradustani ja suhteestani siihen. Huomaan, että graduprojektini on edennyt jo näiden päivien aikana paljon! On ollut mukavaa seurata, miten projektit etenevät myös kollektiivisesti. Olen ollut havaitsevani sekä itselläni että muilla pieniä punertavan langan pilkahduksia, jossain siellä muodottomien möhkäleiden seassa. Tuntuu hyvältä myös huomata, ettei se punainen lanka ole muillakaan välttämättä koko ajan ollut täysin näkyvillä, vaan sen esiin muokkaileminen on osa prosessia. Ohjaajanikin taisi olla oikeassa, kun sanoi, että gradussa ollaan silloin jo pitkällä, kun tietää mitä tekee. Ajatukset siitä, että minä en vain osaa enkä tajua ja kaikki muut tajuavat, voi siis ainakin hylätä. "Osaamattomuus" on ennemminkin siis osa prosessia, hetki ennen kuin asiat alkavat saada hahmoaan, kuin osa minun olemustani tai määritelmääni.
Tuntuu mahtavalta, että olen saanut järkälemäiseen, muodottomaan möhkäleeseen ensimmäiset oikeasti järkevät, ihmisten kieleltä kuulostavat kappaleet muotoiltua! Muoto ei ole kuitenkaan hahmottunut itsestään. Gradukuukauden aikana olen tomatoinut ahkerasti. Olen oikein sitkeästi ja sisukkaasti vain jatkanut, tomaatin toisen perään, niin kuin eilinen postauskin antaa ymmärtää. Sitkeydessä on sekä hyvät että huonot puolensa. Juuri nyt olen iloinen, että minulla on tuo sitkeä puoli itsessäni, vaikka aina ylenmääräinen sitkeä ponnistelu ei välttämättä tuekaan hyvinvointia. Tässä vaiheessa graduprojektia uskon, että siitä on kuitenkin minulle enemmän hyötyä kuin haittaa.
Sinnikkyyden lisäksi suuret tomaattimääräni sopivat hyvin yhteen oman oppijakäsitykseni kanssa. Olen aina pitänyt itseäni perusteellisena tiedon pureskelijana, mikä toki vie aikaa. Foorumia seuratessani huomaan, että monet saavat paljon tuloksia aikaan, paljon vähemmissäkin tomaattimäärissä. Jokaisella onkin oma rytmi oppimiseen ja tärkeintä on, että jokainen voi tehdä sen mukaan. (Okei, kaikista tärkeintä on, että jokainen tekee, ylipäänsä, olipa rytmi mikä tahansa!) Olen tyytyväinen, että olen järjestänyt itselleni mahdollisuuden opiskella vielä täyspäiväisesti, rauhassa ja kunnolla keskittyen, kun kuitenkin teidän sen olevan minulle luontaisin tapa oppia. On tärkeää, että olen ottanut itseni ja arvoni tosissaan ja laittanut käytännön asiat järjestymään niiden mukaan.
Omanmuotoista oppimista siis kaikille!
Luin, mitä olin näiden yhdentoista päivän aikana kirjoittanut foorumille omasta gradustani ja suhteestani siihen. Huomaan, että graduprojektini on edennyt jo näiden päivien aikana paljon! On ollut mukavaa seurata, miten projektit etenevät myös kollektiivisesti. Olen ollut havaitsevani sekä itselläni että muilla pieniä punertavan langan pilkahduksia, jossain siellä muodottomien möhkäleiden seassa. Tuntuu hyvältä myös huomata, ettei se punainen lanka ole muillakaan välttämättä koko ajan ollut täysin näkyvillä, vaan sen esiin muokkaileminen on osa prosessia. Ohjaajanikin taisi olla oikeassa, kun sanoi, että gradussa ollaan silloin jo pitkällä, kun tietää mitä tekee. Ajatukset siitä, että minä en vain osaa enkä tajua ja kaikki muut tajuavat, voi siis ainakin hylätä. "Osaamattomuus" on ennemminkin siis osa prosessia, hetki ennen kuin asiat alkavat saada hahmoaan, kuin osa minun olemustani tai määritelmääni.
Tuntuu mahtavalta, että olen saanut järkälemäiseen, muodottomaan möhkäleeseen ensimmäiset oikeasti järkevät, ihmisten kieleltä kuulostavat kappaleet muotoiltua! Muoto ei ole kuitenkaan hahmottunut itsestään. Gradukuukauden aikana olen tomatoinut ahkerasti. Olen oikein sitkeästi ja sisukkaasti vain jatkanut, tomaatin toisen perään, niin kuin eilinen postauskin antaa ymmärtää. Sitkeydessä on sekä hyvät että huonot puolensa. Juuri nyt olen iloinen, että minulla on tuo sitkeä puoli itsessäni, vaikka aina ylenmääräinen sitkeä ponnistelu ei välttämättä tuekaan hyvinvointia. Tässä vaiheessa graduprojektia uskon, että siitä on kuitenkin minulle enemmän hyötyä kuin haittaa.
Sinnikkyyden lisäksi suuret tomaattimääräni sopivat hyvin yhteen oman oppijakäsitykseni kanssa. Olen aina pitänyt itseäni perusteellisena tiedon pureskelijana, mikä toki vie aikaa. Foorumia seuratessani huomaan, että monet saavat paljon tuloksia aikaan, paljon vähemmissäkin tomaattimäärissä. Jokaisella onkin oma rytmi oppimiseen ja tärkeintä on, että jokainen voi tehdä sen mukaan. (Okei, kaikista tärkeintä on, että jokainen tekee, ylipäänsä, olipa rytmi mikä tahansa!) Olen tyytyväinen, että olen järjestänyt itselleni mahdollisuuden opiskella vielä täyspäiväisesti, rauhassa ja kunnolla keskittyen, kun kuitenkin teidän sen olevan minulle luontaisin tapa oppia. On tärkeää, että olen ottanut itseni ja arvoni tosissaan ja laittanut käytännön asiat järjestymään niiden mukaan.
Omanmuotoista oppimista siis kaikille!
keskiviikko 10. huhtikuuta 2013
Unless you faint, puke or die, keep working!
Gradukuukauden kymmenes päivä. Olen tehnyt gradukuukauden jokaisena päivänä tomaatteja. Suurimman osan päivistä olen opiskellut aamusta iltaan. Tällä hetkellä tekemisen meininki on kova ja hallinnan tunne on vuorossa. Koen paljon flow'ta, tekstiä muodostuu ja rakenne selkenee. Asiat tuntuvat ihan hallittavilta ja mahdollisilta. (Toistaiseksi tai näin vaihteeksi.)
Välillä tietenkin väsyttää, on nälkä, haluaisi ulos, vapauteen. Vaikka olen kirjoittanut siitä, että itsen ja omien tarpeiden kuunteleminen on tärkeää, minua on motivoinut viime päivien aikana tämä: http://seniorthesisproblems.tumblr.com/post/43348127453/the-thesis-philosophy#_=
Kyse on kai siitä, että lyhyen pätkän jaksaa tsempata itsensä tekemään mitä vain. Tiedän, että kulutan voimavarojani, mutta tiedän, että niin saan opinnot joskus valmiiksi ja pääsen taas elämään vähän tasapainoisemmin. Luvassa oleva palkkio on niin suuri, että hyväksyn hetkellisen epätasapainon.
Keep working!
Välillä tietenkin väsyttää, on nälkä, haluaisi ulos, vapauteen. Vaikka olen kirjoittanut siitä, että itsen ja omien tarpeiden kuunteleminen on tärkeää, minua on motivoinut viime päivien aikana tämä: http://seniorthesisproblems.tumblr.com/post/43348127453/the-thesis-philosophy#_=
Kyse on kai siitä, että lyhyen pätkän jaksaa tsempata itsensä tekemään mitä vain. Tiedän, että kulutan voimavarojani, mutta tiedän, että niin saan opinnot joskus valmiiksi ja pääsen taas elämään vähän tasapainoisemmin. Luvassa oleva palkkio on niin suuri, että hyväksyn hetkellisen epätasapainon.
Keep working!
tiistai 9. huhtikuuta 2013
Huomio kirjoitusasuun!
Joku saattaa ehkä jo ihmetellä, että hyydyinkö heti gradukuukauden lähtöviivalle, kun mitään ei kuulu! Ei, kyllä täällä vielä porskutetaan! Yksi viikko gradukuukautta takana, toinen alkanut.
Tekemistä on ollut paljon. Tekemistä on edessä vielä paljon. Olen tehnyt pitkää päivää ja gradun rakenne on alkanut hakea muotoaan värikynäkoodaus-käsittelyssäni. Aivot raksuttavat sen minkä ehtivät. Nään unia gradusta. Unissani väittelen käsitteistä, otanko sen ja sen graduun mukaan vai en. Prosessi on meneillään.
Eilen tein pitkän opiskelupäivän aamukuudesta iltakymmeneen. Armotonta opiskelua, gradun rakenteen etsimistä, tekstin tiivistämistä, fokuksen teroittamista. Välissä neljän kirjaston kierros. Illalla lähteeksi sopivan väitöskirjan lukemista ja muiden lähdekirjojen luokittelua.
Entä tänään? Fingerpori sen kiteyttää: http://www.hs.fi/fingerpori/s1305666411352. Olen ensin yrittänyt heräillä. Sitten yritin löytää ainakin tunnin verran sopivaa asua, jossa yhdistyisivät oikeat materiaalit, mittasuhteet ja värit. Niin, sehän onkin tärkeää, kun kirjoitan yksin kotona. Onneks Fingerporissa edes ymmärretään.
Löysin täydellisen asuni. Sitten tuli kuuma. Etsin toisen täydellisen, joka ei ollut liian kuuma. Mutta paita on liian hieno liattavaksi kotipäivänä. Vaihdoin takaisin kotiunivormuun, verkkarit, t-paita, villatakki. Luottokamat.
En ole pahoillani, että tämä päivä vasta etsii käynnistymistään. Eilisen superpäivän jälkeen se ei ole ihmekään. Ja uskon, että aivoni toden totta kaipaavat vastapainoa katsellen vaatteiden värejä ja materiaaleja. Ja kohta lukuvuoden kotona istumisen jälkeen ei ole toisaalta ihmekään, jos välillä haluaisi näyttää ihan mukiinmenevältä. Josko se sitten piristäisi graduiluakin! Uskon siis, että "aivot" ottavat sen, mitä tarvitsevat. Nyt ne tarvitsivat hengähdystä. Eilen ne tarvitsivat tekemistä. Nyt vasta alkaa tuntua, että menee vähän prokrastinaation puolelle. Nyt tarvitaan siis tomaatteja! Gradukuukausi jatkukoon!
Tekemistä on ollut paljon. Tekemistä on edessä vielä paljon. Olen tehnyt pitkää päivää ja gradun rakenne on alkanut hakea muotoaan värikynäkoodaus-käsittelyssäni. Aivot raksuttavat sen minkä ehtivät. Nään unia gradusta. Unissani väittelen käsitteistä, otanko sen ja sen graduun mukaan vai en. Prosessi on meneillään.
Eilen tein pitkän opiskelupäivän aamukuudesta iltakymmeneen. Armotonta opiskelua, gradun rakenteen etsimistä, tekstin tiivistämistä, fokuksen teroittamista. Välissä neljän kirjaston kierros. Illalla lähteeksi sopivan väitöskirjan lukemista ja muiden lähdekirjojen luokittelua.
Entä tänään? Fingerpori sen kiteyttää: http://www.hs.fi/fingerpori/s1305666411352. Olen ensin yrittänyt heräillä. Sitten yritin löytää ainakin tunnin verran sopivaa asua, jossa yhdistyisivät oikeat materiaalit, mittasuhteet ja värit. Niin, sehän onkin tärkeää, kun kirjoitan yksin kotona. Onneks Fingerporissa edes ymmärretään.
Löysin täydellisen asuni. Sitten tuli kuuma. Etsin toisen täydellisen, joka ei ollut liian kuuma. Mutta paita on liian hieno liattavaksi kotipäivänä. Vaihdoin takaisin kotiunivormuun, verkkarit, t-paita, villatakki. Luottokamat.
En ole pahoillani, että tämä päivä vasta etsii käynnistymistään. Eilisen superpäivän jälkeen se ei ole ihmekään. Ja uskon, että aivoni toden totta kaipaavat vastapainoa katsellen vaatteiden värejä ja materiaaleja. Ja kohta lukuvuoden kotona istumisen jälkeen ei ole toisaalta ihmekään, jos välillä haluaisi näyttää ihan mukiinmenevältä. Josko se sitten piristäisi graduiluakin! Uskon siis, että "aivot" ottavat sen, mitä tarvitsevat. Nyt ne tarvitsivat hengähdystä. Eilen ne tarvitsivat tekemistä. Nyt vasta alkaa tuntua, että menee vähän prokrastinaation puolelle. Nyt tarvitaan siis tomaatteja! Gradukuukausi jatkukoon!
maanantai 1. huhtikuuta 2013
Tunnelmat Gradukuukauden lähtöviivalla
Tänään se sitten alkoi, Kansallinen Gradukuukausi. Ja tämä ei ole aprilli-pilaa, vaan totisinta totta lukuisille gradun kanssa painiskeleville. Gradukuukauden ideana on saada gradu valmiiksi huhtikuun loppuun mennessä. Minun tavoitteeni on saada valmiiksi jotakin lähetettävää gradun päättöseminaaria varten huhtikuun lopussa. Tämä on hyvin suuri tavoite.
Gradukuukauden alkuun olen valmistautunut opiskelemalla koko pääsiäisen ahkerasti. Olen käynyt läpi paljon graduun kertynyttä ahdistusta ja vapauttanut sitä menemään. Koen, että gradunteko on hyvin paljon juuri tunnetyötä. Kun mietin, miten gradun tunnepitoisuutta kuvailisin, minulle tulee mieleen se, mitä Big Brother -talon asukkaat toistuvasti sanovat. Talossa tunteet voimistuvat moninkertaisiksi. Samalta tuntuu gradun kanssa. Kun onnistuu, ilo on ylitsevuotavaa. Kun ahdistaa, ahdistuksella ei näytä olevan mitään rajoja tai ääriä. Gradusta maksettava tunnehinta on siis suuri.
Tunnelmat vaihtelevat jatkuvasti toivon ja epätoivon välillä. Jossakin vaiheessa syksyllä huomasin, että gradussa on kaiken kaikkiaan kyse hallinan tunteen ja hallitsemattomuuden tunteen vaihtelusta. Tämän vääjäämättömän aaltoliikkeen tiedostaminen on tehnyt urakkaani hieman helpommaksi. Tiedän, että huiput ja aallonpohjat kuuluvat molemmat asiaan. Tiedän myös, että epätoivon hetkinä hiipivä tunne siitä, että en koskaan tule saamaan mitään valmiiksi ei olekaan totuus, vaikka se niin kovasti siltä tuntuu. Tiedän, että toiveikkuutta seuraava epätoivo ei osoitakaan, että toiveikkuuden hetkellä olisin ollut väärässä.
Antaa siis tunteiden pauhata, se kuuluu asiaan. Silti en yritä jättää tunteitani huomiotta, sulkea työhuoneen ulkopuolelle. Päinvastoin, haluan ottaa ne avosylin vastaan ja toivottaa tervetulleeksi. Mukavampaahan gradua on tehdä seurassa kuin yksin. Me, minä ja kaikki monenkirjavat tunteeni teemme yhteistyötä. Tunteet ovat tärkeitä ja antavat minulle paljon informaatiota. Ne vaativat myös huomiota ja kun saavat sitä, tulevat tyytyväisiksi ja rauhoittuvat.
Olen huomannut myös, että graduntekoon kuuluu stressiä. Kokemani stressin voi jakaa kahteen osa-alueeseen: on tekemisen stressiä ja tekemättömyyden stressiä. Tekemättömyyden stressiin kuuluu huono omatunto ja ajatukset, "en ikinä ehdi saada valmiiksi, pitäisi olla jo tekemässä". Tekemisen stressiin kuuluu, no, aika pitkälle samat ajatukset: "vaikka olen tehnyt jo näin paljon, pitää vain jatkaa. En ikinä ehdi saada kaikkea valmiiksi. En varmaan ikinä enää saa levätä." Se, että stressi lähtee tekemällä, ei juurikaan pidä paikkaansa, koska tekeminen ei lopu tekemällä (ainakaan vielä tässä vaiheessa) ja tekeminen on kuitenkin raskasta, kuluttavaa ja stressaavaa toimintaa, toisin kuin esimerkiksi lepääminen tai palauttava puuhastelu.
Jos siis stressin määrä on vakio, käytän stressini mieluummin tekemisen stressiin kuin tekemättömyyden stressiin. Ja kaikista näistä ajatuksista ja tunteista huolimatta otan motokseni hiljattain lukemani lausahduksen: älä ajattele, vaan tee.
Gradukuukauden alkuun olen valmistautunut opiskelemalla koko pääsiäisen ahkerasti. Olen käynyt läpi paljon graduun kertynyttä ahdistusta ja vapauttanut sitä menemään. Koen, että gradunteko on hyvin paljon juuri tunnetyötä. Kun mietin, miten gradun tunnepitoisuutta kuvailisin, minulle tulee mieleen se, mitä Big Brother -talon asukkaat toistuvasti sanovat. Talossa tunteet voimistuvat moninkertaisiksi. Samalta tuntuu gradun kanssa. Kun onnistuu, ilo on ylitsevuotavaa. Kun ahdistaa, ahdistuksella ei näytä olevan mitään rajoja tai ääriä. Gradusta maksettava tunnehinta on siis suuri.
Tunnelmat vaihtelevat jatkuvasti toivon ja epätoivon välillä. Jossakin vaiheessa syksyllä huomasin, että gradussa on kaiken kaikkiaan kyse hallinan tunteen ja hallitsemattomuuden tunteen vaihtelusta. Tämän vääjäämättömän aaltoliikkeen tiedostaminen on tehnyt urakkaani hieman helpommaksi. Tiedän, että huiput ja aallonpohjat kuuluvat molemmat asiaan. Tiedän myös, että epätoivon hetkinä hiipivä tunne siitä, että en koskaan tule saamaan mitään valmiiksi ei olekaan totuus, vaikka se niin kovasti siltä tuntuu. Tiedän, että toiveikkuutta seuraava epätoivo ei osoitakaan, että toiveikkuuden hetkellä olisin ollut väärässä.
Antaa siis tunteiden pauhata, se kuuluu asiaan. Silti en yritä jättää tunteitani huomiotta, sulkea työhuoneen ulkopuolelle. Päinvastoin, haluan ottaa ne avosylin vastaan ja toivottaa tervetulleeksi. Mukavampaahan gradua on tehdä seurassa kuin yksin. Me, minä ja kaikki monenkirjavat tunteeni teemme yhteistyötä. Tunteet ovat tärkeitä ja antavat minulle paljon informaatiota. Ne vaativat myös huomiota ja kun saavat sitä, tulevat tyytyväisiksi ja rauhoittuvat.
Olen huomannut myös, että graduntekoon kuuluu stressiä. Kokemani stressin voi jakaa kahteen osa-alueeseen: on tekemisen stressiä ja tekemättömyyden stressiä. Tekemättömyyden stressiin kuuluu huono omatunto ja ajatukset, "en ikinä ehdi saada valmiiksi, pitäisi olla jo tekemässä". Tekemisen stressiin kuuluu, no, aika pitkälle samat ajatukset: "vaikka olen tehnyt jo näin paljon, pitää vain jatkaa. En ikinä ehdi saada kaikkea valmiiksi. En varmaan ikinä enää saa levätä." Se, että stressi lähtee tekemällä, ei juurikaan pidä paikkaansa, koska tekeminen ei lopu tekemällä (ainakaan vielä tässä vaiheessa) ja tekeminen on kuitenkin raskasta, kuluttavaa ja stressaavaa toimintaa, toisin kuin esimerkiksi lepääminen tai palauttava puuhastelu.
Jos siis stressin määrä on vakio, käytän stressini mieluummin tekemisen stressiin kuin tekemättömyyden stressiin. Ja kaikista näistä ajatuksista ja tunteista huolimatta otan motokseni hiljattain lukemani lausahduksen: älä ajattele, vaan tee.
perjantai 29. maaliskuuta 2013
Graduntekijän pääsiäistoivotus
Jaahas. Se olis pitkäperjantai. Tänään siis opiskellaan pitkään, eikä välitetä kärsimyksistä, kuten pilkkuvirheistä, kaiken päälle kaatumisen paniikista tai orjantappuroista. Kädet naulitaan näppäimistöön kiinni ja takapuoli penkkiin. Ja tästä noustaan ylös vasta kolmantena päivänä.
Hyvää pääsiäistä kaikille!
Hyvää pääsiäistä kaikille!
tiistai 19. maaliskuuta 2013
Raakileesta lähes valmiiksi
Ovathan kaikki huomanneet jo kansallisen gradukuukauden, joka koittaa huhtikuussa? Gradutakuu.fi-sivustolla järjestettävässä gradukuukaudessa on ideana tehdä gradu huhtikuun aikana valmiiksi, vertaistuen siivittämänä.
Eilen huomasin gradukuukauden olemassa olon ja ensin järkytyin. Tehdä nyt gradu loppuun huhtikuussa! Tämä ei ainakaan sovi minun tilanteeseeni ollenkaan. Silti jäin miettimään... Mitäpä jos...? En kai minä sentään...? Muutaman tovin kesti, kun mieleni käänsi kaikki tuntemani aikaan liittyvät fysiikan lait ylösalaisin ja sitten olinkin valmis tekemään sen. Ilmoittauduin mukaan gradukuukauteen. Ajattelen, että se on vähän kuin maratooni, mutta kestää kuuden tunnin juoksun sijaan kuukauden. No, sanoinkin, että vähän kuin...
Omalla kohdallani gradukuukausi pyörisi teemalla raakileesta lähes valmiiksi. Kuulostaa melko isolta haasteelta ja sitä se toden totta onkin.
Sain myös deadlineja. Aika jaksottuisi näin: nyt on (vajaa) kaksi viikkoa aikaa tehdä gradua eteenpäin. Pääsiäisenä lähetän koostetun paperin gradustani ja sitä käsitellään graduryhmän tapaamisessa, joka kokoontuu heti pääsiäisen jälkeen. En ole uhrannut gradulle kovinkaan montaa ajatusta sitten tammikuun, joten tämä on iso urakka.
Sitten alkaisi yksi kuukausi, gradukuukausi eli huhtikuu. Se tarkoittaisi armotonta graduntekoa, niin pitkälle kuin ikinä, raakileesta lähes valmiiksi. Hyvien kommenttien siivittämänä, joita huhtikuun alun seminaarista saan. Huhtikuun lopussa lähes valmis työ tulee lähettää ja toukokuun puolessa välissä on gradun päättöseminaari, jossa jokainen esittelee lähes valmiin työnsä ja opponoidaan yksi toisen työ.
Aikaa on siis myös yksi toinen kuukausi, toukokuu. Silloin gradua tehdään lisää. Päättöseminaarin jälkeen tehdään vielä lisää. Yksi deadline täysin valmiille gradulle on toukokuun loppu. Siihen tähdätään. Jos gradu on silloin edelleen vailla suuria hiomisia (veikkaan tätä vaihtoehtoa, mutta yritän silti uskoa edelliseen), voin hyvin jatkaa sen tekemistä vielä kesälläkin, jolloin se arvostellaan syksyllä, kun yliopiston henkilökunta palaa kesälomiltaan hyvin levänneenä takaisin töihin. Toisaalta kesäloma kuulostaisi melko houkuttelevalta omallakin kohdalla.
Kovaa puurtamista olisi siis tiedossa 2 vkoa + 1 kk + 1 kk. Sen jälkeen tunnelin päässä voisi vähän pilkistää valoa. Tämä tavoite ei ole ollenkaan realistinen eikä maltillinen ja pidätän oikeuden muuttaa täysin mieltäni, kaikesta. Tiedän myös, että tulen lannistumaan. Tällä hetkellä olo on kuitenkin toiveikas ja innostunut. Ehkä jotenkin, ihmeen kaupalla, yötäpäivää ahkeroiden tämä voisi onnistua, jos kuu ja tähdet ja kaikki sattuvat olemaan minulle aivan erityisen suotuisilla paikoilla. Vaalin tätä toiveikkuuden tunnetta nyt, koska tiedän, että lannistus tulee pian jyräämään sen alleen.
Mutta onko minulla mitään hävittävää? No okei, ehkä elämä ja terveys. Mutta onko mitään muuta? Ainahan voin yrittää ja joka tapauksessa hommien paiskiminen vie gradua ja muita kursseja eteenpäin, vaikkei valmista tulisikaan. Jotta voisin sitten vaikka kesän viimeistellä gradua, täytyy sen ensin päästä sinne viimeistelyvaiheeseen. Siis, nyt aion keskittyä työmyyrämäisesti opiskelemaan. Minua lohduttaa tieto, että monet muutkin joutuvat paiskimaan hommia. Pääsykokeisiin valmistautuvat opiskelevat yhtä armottomasti. Ja ehkä muutamat muut graduntekijätkin?
Otatko sinä haasteen vastaan?
Eilen huomasin gradukuukauden olemassa olon ja ensin järkytyin. Tehdä nyt gradu loppuun huhtikuussa! Tämä ei ainakaan sovi minun tilanteeseeni ollenkaan. Silti jäin miettimään... Mitäpä jos...? En kai minä sentään...? Muutaman tovin kesti, kun mieleni käänsi kaikki tuntemani aikaan liittyvät fysiikan lait ylösalaisin ja sitten olinkin valmis tekemään sen. Ilmoittauduin mukaan gradukuukauteen. Ajattelen, että se on vähän kuin maratooni, mutta kestää kuuden tunnin juoksun sijaan kuukauden. No, sanoinkin, että vähän kuin...
Omalla kohdallani gradukuukausi pyörisi teemalla raakileesta lähes valmiiksi. Kuulostaa melko isolta haasteelta ja sitä se toden totta onkin.
Sain myös deadlineja. Aika jaksottuisi näin: nyt on (vajaa) kaksi viikkoa aikaa tehdä gradua eteenpäin. Pääsiäisenä lähetän koostetun paperin gradustani ja sitä käsitellään graduryhmän tapaamisessa, joka kokoontuu heti pääsiäisen jälkeen. En ole uhrannut gradulle kovinkaan montaa ajatusta sitten tammikuun, joten tämä on iso urakka.
Sitten alkaisi yksi kuukausi, gradukuukausi eli huhtikuu. Se tarkoittaisi armotonta graduntekoa, niin pitkälle kuin ikinä, raakileesta lähes valmiiksi. Hyvien kommenttien siivittämänä, joita huhtikuun alun seminaarista saan. Huhtikuun lopussa lähes valmis työ tulee lähettää ja toukokuun puolessa välissä on gradun päättöseminaari, jossa jokainen esittelee lähes valmiin työnsä ja opponoidaan yksi toisen työ.
Aikaa on siis myös yksi toinen kuukausi, toukokuu. Silloin gradua tehdään lisää. Päättöseminaarin jälkeen tehdään vielä lisää. Yksi deadline täysin valmiille gradulle on toukokuun loppu. Siihen tähdätään. Jos gradu on silloin edelleen vailla suuria hiomisia (veikkaan tätä vaihtoehtoa, mutta yritän silti uskoa edelliseen), voin hyvin jatkaa sen tekemistä vielä kesälläkin, jolloin se arvostellaan syksyllä, kun yliopiston henkilökunta palaa kesälomiltaan hyvin levänneenä takaisin töihin. Toisaalta kesäloma kuulostaisi melko houkuttelevalta omallakin kohdalla.
Kovaa puurtamista olisi siis tiedossa 2 vkoa + 1 kk + 1 kk. Sen jälkeen tunnelin päässä voisi vähän pilkistää valoa. Tämä tavoite ei ole ollenkaan realistinen eikä maltillinen ja pidätän oikeuden muuttaa täysin mieltäni, kaikesta. Tiedän myös, että tulen lannistumaan. Tällä hetkellä olo on kuitenkin toiveikas ja innostunut. Ehkä jotenkin, ihmeen kaupalla, yötäpäivää ahkeroiden tämä voisi onnistua, jos kuu ja tähdet ja kaikki sattuvat olemaan minulle aivan erityisen suotuisilla paikoilla. Vaalin tätä toiveikkuuden tunnetta nyt, koska tiedän, että lannistus tulee pian jyräämään sen alleen.
Mutta onko minulla mitään hävittävää? No okei, ehkä elämä ja terveys. Mutta onko mitään muuta? Ainahan voin yrittää ja joka tapauksessa hommien paiskiminen vie gradua ja muita kursseja eteenpäin, vaikkei valmista tulisikaan. Jotta voisin sitten vaikka kesän viimeistellä gradua, täytyy sen ensin päästä sinne viimeistelyvaiheeseen. Siis, nyt aion keskittyä työmyyrämäisesti opiskelemaan. Minua lohduttaa tieto, että monet muutkin joutuvat paiskimaan hommia. Pääsykokeisiin valmistautuvat opiskelevat yhtä armottomasti. Ja ehkä muutamat muut graduntekijätkin?
Otatko sinä haasteen vastaan?
torstai 14. maaliskuuta 2013
Vieraskirjoitukseni Gradutakuu.fi -sivustolla
Tänään julkaistiin Gradutakuu.fi -sivuston ensimmäinen vieraskirjoitus, jonka on kunnia olla minun kirjoittamani! Tekstissä kirjoitan ajankulusta ja graduahdistuksesta: Kevät tulee, oletko valmis?
Käykää lukemassa tekstini ja tutustukaa muutenkin hyödylliseen ja hauskaan erilaisen graduoppaan maailmaan osoitteessa gradutakuu.fi
Käykää lukemassa tekstini ja tutustukaa muutenkin hyödylliseen ja hauskaan erilaisen graduoppaan maailmaan osoitteessa gradutakuu.fi
tiistai 12. maaliskuuta 2013
Hampaat ne kirskuivat, valmistumiseen vie tie!
Nukkuessani narskuttelen hampaitani. Valveilla ollessani puren hampaitani yhteen. Tämä sai nyt varmistuksen, kun kävin purentaspesialistin vastaanotolla. Poskilihakseni ovat kuulemma hyvin bodatut, eikä niiden kuuluisi olla sitä. Hampaat ovat kuluneet ja kulumat mahdollistavat entistä laajemmat liikeradat haitalliselle narskuttelulle.
Mukaan saadun YTHS:n opaslehtisen mukaan narskuttelu on tiedostamaton tapa hioa hampaita vastakkain. Hampaiden yhteenpureminen taas on usein tiedostamaton tapa purra hampaita yhteen ilman liikettä. Tässä se ongelma piileekin. Kuinka tunnistaa jotakin, mitä tekee tiedostamatta?
Ehkä vuosi sitten heräsin siihen, kun hampaat suorastaan poksahtivat voimakkaasti toisaan vasten. Olen myös nähnyt unia siitä, että hampaat tippuvat pois. Tiedostamaton on viestinyt minulle unieni kautta. Mielestäni raju hampaiden yhteenpureminen nukkuessa tuntui pelottavalta ajatukselta. Vasta pikkuhlijaa sain kuulla kavereilta narskuttelusta. Sen jälkeen sain varatuksi ajan hammaslääkäriin. Tiedostamaton tapa alkaa pikkuhiljaa päästä tietoisuuteeni ja samalla muuttuu arkisemmaksi.
YTHS:llä minulle sanotaan narskuttelun olevan hyvin yleistä opiskelijoilla. Miksi sitten siellä ei ole koskaan aiemmin sanallakaan mainittu asiasta minulle? Miksi muutama kuukausi sitten tehdyssä hammaslääkärin tarkastuksessa ei ollut mitään puhetta kuluneista hampaista? Miksi ei ole mainittu, että narskuttelu on yleistä, ja kysytty, mahdatkohan sinä kuulua joukkoon? Miksi tiedostamattoman tiedostamista ei tueta, kun kerran tämä tapa vieläpä on niin yleinen opiskelijoiden keskuudessa?
Joka tapauksessa asia on nyt lähtenyt eteenpäin. Luvassa on hampaanpoistoa ja purentakiskoa. Seuraavia aikoja on kuulemma joskus syksyllä, jos satun vielä silloin olemaan opiskelija. Ensimmäistä konsultaatioaikaakin sain odottaa kolme kuukautta. Myös fysioterapiaa määrättiin, ja siihen pääsin heti. Vasta fysioterapeutin hieroessa päätäni ja ohimoitani tunnistin ensimmäistä kertaa, kuinka jäykät ja kipeät purentalihakseni ovat. Päänsäryt sitä vastoin ovat tuttu juttu, osa päivittäistä tai vähintään viikoittaista arkeani.
Fysioterapeutti näytti minulle myös kuvaa ergonomisesta työskentelyasennosta. Olen kyllä huomannut, ettei työskentelyasentoni tunnu hyvältä, mutta minkäs sille voi. En ole arvostanut ergonomiaa niin korkealle, että olisin jaksanut uhrata asialle kovinkaan monta ajatusta. Mutta tieto lisää tuskaa. Tai ehkä se on avain muutokseen ja sen myötä vähentää niska-, hartia- ja päätuskiani. Istun päivät kirjoittaen tietokoneella. Se on minun työni. Tämä alkaa kuulostaa siltä, että näyttöpäätetyöskentelyn ergonomiaan kannattaa sittenkin uhrata muutama ajatus lisää. Eikä vain valittaa kipeitä ranteita, päänsärkyä, reiden takaosien kireyttä.
Fysioterapeutti huomautti, että kyse on kokovartalo-ongelmasta, josta purenta on yksi osa. Vartalon lisäksi myös mieli on tässä sopassa mukana. Purentakiskoja ei kuulemma tarvitse pitää koko loppu ikää, mutta käytännössä opiskelijat käyttävät niitä niin kauan kuin ovat YTHS:n palveluiden piirissä. Tiedäthän, purentaspesialisti sanoi, kun tekevät viimeisiä kurssejaan ja gradua ja ovat hyvin stressaantuneita.
Stressaantuneita tosiaan. Nyt kun olen päivän ajan tarkkaillut hampaiden yhteenpuremista eri tilanteissa olen huomannut ainakin seuraavaa: purin hampaita yhteen, kun kaadoin itselleni teetä. Purin hampaita yhteen, kun harjasin hiuksiani. Purin hampaita yhteen, kun yritin säätää työtuolini asentoa paremmaksi. Olen aiemminkin tunnistanut purevani hampaita yhteen, kun olen vihainen, mutten löydä sille ilmaisua, tai kun työskentelen stressaantuneena. Tiedostaminen vie minut kuitenkin aivan uudelle tasolle. En ole pitänyt teen kaatamista aiemmin kovin stressaavana asiana. Puren hampaita yhteen paljon enemmän, kuin olisin koskaan aiemmin kuvitellutkaan. Samalla tiedän, että puren nyt paljon vähemmän, kuin olen aiemmin purrut.
Mikä on siis tarinan opetus? Hammasta purren eteenpäin! Gradu valmiiksi vaikka hampaat irvessä! Itkua ja hammasten kiristystä!
Vai rentoutumista, kehotietoisuuden lisäämistä, henigtysharjoituksia, ergonomian tarkistamista, lempeää jumppaa ja venytyksiä? Tunteiden ilmaisua ulospäin, eikä niiden juuttumista hampaisiin.
Mukaan saadun YTHS:n opaslehtisen mukaan narskuttelu on tiedostamaton tapa hioa hampaita vastakkain. Hampaiden yhteenpureminen taas on usein tiedostamaton tapa purra hampaita yhteen ilman liikettä. Tässä se ongelma piileekin. Kuinka tunnistaa jotakin, mitä tekee tiedostamatta?
Ehkä vuosi sitten heräsin siihen, kun hampaat suorastaan poksahtivat voimakkaasti toisaan vasten. Olen myös nähnyt unia siitä, että hampaat tippuvat pois. Tiedostamaton on viestinyt minulle unieni kautta. Mielestäni raju hampaiden yhteenpureminen nukkuessa tuntui pelottavalta ajatukselta. Vasta pikkuhlijaa sain kuulla kavereilta narskuttelusta. Sen jälkeen sain varatuksi ajan hammaslääkäriin. Tiedostamaton tapa alkaa pikkuhiljaa päästä tietoisuuteeni ja samalla muuttuu arkisemmaksi.
YTHS:llä minulle sanotaan narskuttelun olevan hyvin yleistä opiskelijoilla. Miksi sitten siellä ei ole koskaan aiemmin sanallakaan mainittu asiasta minulle? Miksi muutama kuukausi sitten tehdyssä hammaslääkärin tarkastuksessa ei ollut mitään puhetta kuluneista hampaista? Miksi ei ole mainittu, että narskuttelu on yleistä, ja kysytty, mahdatkohan sinä kuulua joukkoon? Miksi tiedostamattoman tiedostamista ei tueta, kun kerran tämä tapa vieläpä on niin yleinen opiskelijoiden keskuudessa?
Joka tapauksessa asia on nyt lähtenyt eteenpäin. Luvassa on hampaanpoistoa ja purentakiskoa. Seuraavia aikoja on kuulemma joskus syksyllä, jos satun vielä silloin olemaan opiskelija. Ensimmäistä konsultaatioaikaakin sain odottaa kolme kuukautta. Myös fysioterapiaa määrättiin, ja siihen pääsin heti. Vasta fysioterapeutin hieroessa päätäni ja ohimoitani tunnistin ensimmäistä kertaa, kuinka jäykät ja kipeät purentalihakseni ovat. Päänsäryt sitä vastoin ovat tuttu juttu, osa päivittäistä tai vähintään viikoittaista arkeani.
Fysioterapeutti näytti minulle myös kuvaa ergonomisesta työskentelyasennosta. Olen kyllä huomannut, ettei työskentelyasentoni tunnu hyvältä, mutta minkäs sille voi. En ole arvostanut ergonomiaa niin korkealle, että olisin jaksanut uhrata asialle kovinkaan monta ajatusta. Mutta tieto lisää tuskaa. Tai ehkä se on avain muutokseen ja sen myötä vähentää niska-, hartia- ja päätuskiani. Istun päivät kirjoittaen tietokoneella. Se on minun työni. Tämä alkaa kuulostaa siltä, että näyttöpäätetyöskentelyn ergonomiaan kannattaa sittenkin uhrata muutama ajatus lisää. Eikä vain valittaa kipeitä ranteita, päänsärkyä, reiden takaosien kireyttä.
Fysioterapeutti huomautti, että kyse on kokovartalo-ongelmasta, josta purenta on yksi osa. Vartalon lisäksi myös mieli on tässä sopassa mukana. Purentakiskoja ei kuulemma tarvitse pitää koko loppu ikää, mutta käytännössä opiskelijat käyttävät niitä niin kauan kuin ovat YTHS:n palveluiden piirissä. Tiedäthän, purentaspesialisti sanoi, kun tekevät viimeisiä kurssejaan ja gradua ja ovat hyvin stressaantuneita.
Stressaantuneita tosiaan. Nyt kun olen päivän ajan tarkkaillut hampaiden yhteenpuremista eri tilanteissa olen huomannut ainakin seuraavaa: purin hampaita yhteen, kun kaadoin itselleni teetä. Purin hampaita yhteen, kun harjasin hiuksiani. Purin hampaita yhteen, kun yritin säätää työtuolini asentoa paremmaksi. Olen aiemminkin tunnistanut purevani hampaita yhteen, kun olen vihainen, mutten löydä sille ilmaisua, tai kun työskentelen stressaantuneena. Tiedostaminen vie minut kuitenkin aivan uudelle tasolle. En ole pitänyt teen kaatamista aiemmin kovin stressaavana asiana. Puren hampaita yhteen paljon enemmän, kuin olisin koskaan aiemmin kuvitellutkaan. Samalla tiedän, että puren nyt paljon vähemmän, kuin olen aiemmin purrut.
Mikä on siis tarinan opetus? Hammasta purren eteenpäin! Gradu valmiiksi vaikka hampaat irvessä! Itkua ja hammasten kiristystä!
Vai rentoutumista, kehotietoisuuden lisäämistä, henigtysharjoituksia, ergonomian tarkistamista, lempeää jumppaa ja venytyksiä? Tunteiden ilmaisua ulospäin, eikä niiden juuttumista hampaisiin.
sunnuntai 10. maaliskuuta 2013
Viesti vastaanotettu
Olen kuulostellut kyllästymisen tunnetta nyt jo useamman päivän ajan. Mistä tunne on viesti, ja mitä se tarvitsee? Mitä minä siis tarvitsen?
Ainakin aion saada tänään tehtyä yhden sivuaine-esseistäni loppuun asti. Sen keskeneräisyys kyllästyttää, turhauttaa ja lannistuttaa. Valmiiksi saaminen luultavasti taas voimistaa ainakin hetkeksi omaa pystyvyyden tunnetta. Huomasin myös, että vaikka olen palauttanut jo useita sivuaineeseen kuuluvia oppimistehtäviä, olen saanut palautteen ja opintopisteet vasta yhdestä. Tämä varmasti myös vaikuttaa epämotivoivalla tavalla. Palaute tehtävästä on tärkeää flow'n saavuttamisenkin kannalta. Palautetta ei nyt kuitenkaan ole tarjolla, joten sitä ei voi jäädä odottelemaan.
Kyllästyminen huokuu osin myös pelkoa ja huolta siitä, että kesä on tulossa, kevät loppuu kohta kesken. Tunnistan tämän, tämä on se tuttu ajatus: aika loppuu kesken. Onneksi se on vain ajatus.
Olen myös edelleen tehnyt sivuainetta ja gradu on ollut enemmän tauolla. Myös se tuottaa huolta ja epämääräistä ahdistusta. Mitähän gradulle kuuluu? Eteneeköhän se koskaan? Pitäisikö jo palata sen pariin, jos meinaan senkin ehtiä saada valmiiksi?
Entäs sitten sivuaineen opinnot? Vaikka olen keskittynyt nyt niihin, niitäkin on edelleen paljon jäljellä. Milloin sitten saan ne valmiiksi? Vieläkö jatkan niitä, vai joko palaan gradun pariin? Entä jos en jatka? Loppuunkaan niitä ei voi jättää, kun yhden tehtävän arviointiaika on kuukausi. En halua, että valmistuminen jää roikkumaan hitaiden arviointien vuoksi. Entäs se yksi kurssi, josta kandin tutkintokin on vielä kiinni! Milloin sen teen? Se pitää varmasti tehdä ajoissa, että kandin paperit ehtii saada ennen gradua.
Aion siis käydä läpi kalenteria ja käydä läpi realiteetteja ja aikatauluja epämääräisten ahdistusten sijaan. Tehdä päässä kevätsiivous ja pyyhkiä ahdistuksen hämähäkkiverkot pois ja tuulettaa tilalle raikasta kevätilmaa, selkeyttä, järjestystä ja valoa. Enkä aio tehdä sitä yksin, vaan kalenterin läpikäyminen saa varmastikin paljon realistisemmat lopputulokset, kun sen tekee yhdessä kaverin kanssa. Samalla toinen auttaa sietämään sitä kertynyttä ahdistusta.
Kyllästyminen kertoo minulle myös taukojen, vapaa-ajan ja virkistyksen tärkeydestä. Huomasin, etten ole sopinut itseni kanssa seuraavasta tomaattipalkinnosta. Enkä keksinyt paljoa muutakaan virkistävää. Huomasin myös ajattelevani, että jos nyt palaan taas opiskelun ääreen, en saa enää ikinä pitää taukoa tai tehdä mitään mukavaa. Ensiavuksi tähän on pidetty mukavia ja rentouttavia iltoja, katsottu telkkaria, käyty liikkumassa, sovittu kahvihetkiä ystävien ja tuttavien kanssa, juotu skumppaa ja käyty Go Expo -messuilla haistelemassa uusia tuulia liikuntatapahtumista ja retkistä. Haaveiltu kesälomasta, lakattu kynsiä, suunniteltu hemmotteluhoidon ja kampaajan varaamista. Ja ennen kaikkea vietetty yksi (1) päivä kokonaan opiskeluja miettimättä ja stressaamatta. Nyt on aika tehdä "kurinpalautus" vapaa-ajan suhteen. Minulla on oikeus vapaa-aikaan! Aion siirtyä opiskelemaan kirjastoon ja pyhittää kotia ainakin enemmän vapaa-ajalle. Ja aion pitää aiempaa tarkemmin kiinni työajoista ja vapaa-ajalla viettää huonosta omastatunnosta vapaata aikaa. Toisin sanoen, aion toteuttaa sitä, mitä olen tänne itsekin kirjoittanut. Muistattehan: tomaatit, tauot, palkinnot, rajattu työaika, -paikka ja -matka, erillinen vapaa-aika.
Katsotaan, mitä tämä kevätsiivous saa aikaan opinnoille ja virinneelle kyllästymisen tunteelle.
Ainakin aion saada tänään tehtyä yhden sivuaine-esseistäni loppuun asti. Sen keskeneräisyys kyllästyttää, turhauttaa ja lannistuttaa. Valmiiksi saaminen luultavasti taas voimistaa ainakin hetkeksi omaa pystyvyyden tunnetta. Huomasin myös, että vaikka olen palauttanut jo useita sivuaineeseen kuuluvia oppimistehtäviä, olen saanut palautteen ja opintopisteet vasta yhdestä. Tämä varmasti myös vaikuttaa epämotivoivalla tavalla. Palaute tehtävästä on tärkeää flow'n saavuttamisenkin kannalta. Palautetta ei nyt kuitenkaan ole tarjolla, joten sitä ei voi jäädä odottelemaan.
Kyllästyminen huokuu osin myös pelkoa ja huolta siitä, että kesä on tulossa, kevät loppuu kohta kesken. Tunnistan tämän, tämä on se tuttu ajatus: aika loppuu kesken. Onneksi se on vain ajatus.
Olen myös edelleen tehnyt sivuainetta ja gradu on ollut enemmän tauolla. Myös se tuottaa huolta ja epämääräistä ahdistusta. Mitähän gradulle kuuluu? Eteneeköhän se koskaan? Pitäisikö jo palata sen pariin, jos meinaan senkin ehtiä saada valmiiksi?
Entäs sitten sivuaineen opinnot? Vaikka olen keskittynyt nyt niihin, niitäkin on edelleen paljon jäljellä. Milloin sitten saan ne valmiiksi? Vieläkö jatkan niitä, vai joko palaan gradun pariin? Entä jos en jatka? Loppuunkaan niitä ei voi jättää, kun yhden tehtävän arviointiaika on kuukausi. En halua, että valmistuminen jää roikkumaan hitaiden arviointien vuoksi. Entäs se yksi kurssi, josta kandin tutkintokin on vielä kiinni! Milloin sen teen? Se pitää varmasti tehdä ajoissa, että kandin paperit ehtii saada ennen gradua.
Aion siis käydä läpi kalenteria ja käydä läpi realiteetteja ja aikatauluja epämääräisten ahdistusten sijaan. Tehdä päässä kevätsiivous ja pyyhkiä ahdistuksen hämähäkkiverkot pois ja tuulettaa tilalle raikasta kevätilmaa, selkeyttä, järjestystä ja valoa. Enkä aio tehdä sitä yksin, vaan kalenterin läpikäyminen saa varmastikin paljon realistisemmat lopputulokset, kun sen tekee yhdessä kaverin kanssa. Samalla toinen auttaa sietämään sitä kertynyttä ahdistusta.
Kyllästyminen kertoo minulle myös taukojen, vapaa-ajan ja virkistyksen tärkeydestä. Huomasin, etten ole sopinut itseni kanssa seuraavasta tomaattipalkinnosta. Enkä keksinyt paljoa muutakaan virkistävää. Huomasin myös ajattelevani, että jos nyt palaan taas opiskelun ääreen, en saa enää ikinä pitää taukoa tai tehdä mitään mukavaa. Ensiavuksi tähän on pidetty mukavia ja rentouttavia iltoja, katsottu telkkaria, käyty liikkumassa, sovittu kahvihetkiä ystävien ja tuttavien kanssa, juotu skumppaa ja käyty Go Expo -messuilla haistelemassa uusia tuulia liikuntatapahtumista ja retkistä. Haaveiltu kesälomasta, lakattu kynsiä, suunniteltu hemmotteluhoidon ja kampaajan varaamista. Ja ennen kaikkea vietetty yksi (1) päivä kokonaan opiskeluja miettimättä ja stressaamatta. Nyt on aika tehdä "kurinpalautus" vapaa-ajan suhteen. Minulla on oikeus vapaa-aikaan! Aion siirtyä opiskelemaan kirjastoon ja pyhittää kotia ainakin enemmän vapaa-ajalle. Ja aion pitää aiempaa tarkemmin kiinni työajoista ja vapaa-ajalla viettää huonosta omastatunnosta vapaata aikaa. Toisin sanoen, aion toteuttaa sitä, mitä olen tänne itsekin kirjoittanut. Muistattehan: tomaatit, tauot, palkinnot, rajattu työaika, -paikka ja -matka, erillinen vapaa-aika.
Katsotaan, mitä tämä kevätsiivous saa aikaan opinnoille ja virinneelle kyllästymisen tunteelle.
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
Kyllästymisen voima
Olen nauttinut siitä, että olen saanut keskittyä opiskeluun. Olen nauttinut siitä, että olen voinut opiskella kotoa käsin, ja kotona olen pääosin ollutkin. Kirjastoon asti lukemaan olen päässyt kerran. Opiskelu alkoi rullata hyvin kotoa käsin, vaikka olen kertonut työskentelypaikan tärkeydestä. On ollut ihanaa, kun voi opiskella iltapäivään asti pyjamassa tai vaikka tarvittaessa heräillä omaan tahtiin. Rakentaa päivät ihan omaan tahtiin ja itsenäisesti.
Mutta nyt. Nyt alkaa tökkiä. Ensimmäistä kertaa syyskuun jälkeen tulee tunne, että nyt alkaa kyllästyttää. Stressiä toki on ollut tässä matkan varrella ja siihen liittyvää kyllästymisen ja turhautumisen tunteita. Mutta silti olen pohjimmiltani nauttinut elämäntilanteestani, oikein täysin siemauksin.
Otan tämän kyllästymisen tunteen mielenkiinnolla ja avosylin vastaan. Mikä sen viesti mahtaakaan olla? Sekö, että jo on tarpeeksi kökötetty yksin kirjojen ja koneen ääressä? Että voimia on kerätty ja yksinäisyydestä nautittu jo tarpeeksi? Että nyt alkaisi kaivata taas suuntautumista uusia haasteita kohti ja ulos elämään? Työpäiviin, jotka ovat täynnä ihmisten kohtaamisia!
Olen miettinyt sitäkin, että millaista mahtaa olla palata taas töihin sen jälkeen, kun on ensin opiskellut kauan kotona. Entä jos en haluaisi luopua vapaudestani? Entä jos onkin vaikeaa olla taas päivät menossa? Nyt ymmärrän paremmin: aika aikaansa kutakin. Olen kuullut joskus, että elämä on sulkeutumista ja avautumista. Olen sulkeutunut kirjojen ääreen ja nauttinut siitä rauhallisesta maailmasta. Olisiko nyt avautumisen aika käsillä? Olen huomannut, että myös luonto on alkanut avutua. Olen nähnyt silmuja ja sulista kohdista maasta puskevia versoja. Auringonpaistetta.
Voisiko tämä kyllästyminen olla minulle se voima, jonka avulla saan opintoni päätökseen? Tai ainakin eteenpäin. Olen nauttinut opiskelusta ja imeytynyt sen maailmaan. Ehkä kyllästyminen auttaa minut irrottautumaan tästä maailmasta ja suuntautumaan uutta kohti. Vielä on tosin paljon tehtävää, eikä niitä pelkällä kyllästymisellä varmastikaan loppuun asti saada tehtyä. Vielä tarvitaan paljon sitkeyttäkin istua kirjojen ja koneen ääressä, eikä vielä ole aika rynnätä ulos kirmaamaan. Joka tapauksessa, tämän tunteen siivittämänä mennään eteenpäin ainakin seuraavat askeleet.
Mutta nyt. Nyt alkaa tökkiä. Ensimmäistä kertaa syyskuun jälkeen tulee tunne, että nyt alkaa kyllästyttää. Stressiä toki on ollut tässä matkan varrella ja siihen liittyvää kyllästymisen ja turhautumisen tunteita. Mutta silti olen pohjimmiltani nauttinut elämäntilanteestani, oikein täysin siemauksin.
Otan tämän kyllästymisen tunteen mielenkiinnolla ja avosylin vastaan. Mikä sen viesti mahtaakaan olla? Sekö, että jo on tarpeeksi kökötetty yksin kirjojen ja koneen ääressä? Että voimia on kerätty ja yksinäisyydestä nautittu jo tarpeeksi? Että nyt alkaisi kaivata taas suuntautumista uusia haasteita kohti ja ulos elämään? Työpäiviin, jotka ovat täynnä ihmisten kohtaamisia!
Olen miettinyt sitäkin, että millaista mahtaa olla palata taas töihin sen jälkeen, kun on ensin opiskellut kauan kotona. Entä jos en haluaisi luopua vapaudestani? Entä jos onkin vaikeaa olla taas päivät menossa? Nyt ymmärrän paremmin: aika aikaansa kutakin. Olen kuullut joskus, että elämä on sulkeutumista ja avautumista. Olen sulkeutunut kirjojen ääreen ja nauttinut siitä rauhallisesta maailmasta. Olisiko nyt avautumisen aika käsillä? Olen huomannut, että myös luonto on alkanut avutua. Olen nähnyt silmuja ja sulista kohdista maasta puskevia versoja. Auringonpaistetta.
Voisiko tämä kyllästyminen olla minulle se voima, jonka avulla saan opintoni päätökseen? Tai ainakin eteenpäin. Olen nauttinut opiskelusta ja imeytynyt sen maailmaan. Ehkä kyllästyminen auttaa minut irrottautumaan tästä maailmasta ja suuntautumaan uutta kohti. Vielä on tosin paljon tehtävää, eikä niitä pelkällä kyllästymisellä varmastikaan loppuun asti saada tehtyä. Vielä tarvitaan paljon sitkeyttäkin istua kirjojen ja koneen ääressä, eikä vielä ole aika rynnätä ulos kirmaamaan. Joka tapauksessa, tämän tunteen siivittämänä mennään eteenpäin ainakin seuraavat askeleet.
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Tää on pukuhuone-tsemppauskamaa
Mistä tauko blogikirjoittelussa voi johtua? Kaksi syytä tulee mieleen. Joko se, että on opiskellut niin ahkerasti, ettei ehdi kirjoittaa tai ajatellakaan blogia. Tai se, että ei ole opiskellut, eikä ajatellutkaan opiskelua, eikä siksi uhraa blogin kirjoittamisellekaan ajatusta.
Onnekseni voin kertoa, että pääosin syynä hiukan aiempaa pidempään taukoon on ensimmäinen syy. Olen opiskellut opiskelemasta päästyänikin. Hiukan myös toinen syy, koska hurjan 90 viikkotomaatin jälkeen oli jo pakko hiukan hengähtää.
Tänään alkoi taas uusi viikko, ja puurtaminen jatkuu. Mielessä läikehtivät mielikuvat lomamuistoista, menneistä ja toivottavasti tulevista. Näinä aikoinahan joillakin tosiaan on jokin talviloman tapainen. Tekemistä on vielä valtavasti, vaikka paljon on saatu valmiiksikin. Gradu nukkuu osittain talviunta, tai olisikohan se viettämässä sitä virkistävää lomaa ja keräämässä voimia, kun uurastan sivuaineen esseiden parissa.
Ei auta muu kuin jatkaa, jatkaa ja jatkaa vain.
Viikon tsemppinä toimii Jonne Aaronin tulkinta Cheekin Jippikayjeistä.
Ei voi kelaa, et se tulee noin vaan,
pitää olla valmis uhrautumaan.
Tää on pukuhuone-tsemppauskamaa,
niille, jotka löytää petrausvaraa.
Niille, joilla maistuu veri suussa,
vaikka mennään vasta tammikuussa.
Tää on rakkautta, hulluutta, draivii,
melkein kaiken ton se vaati.
Tulin voittamaan, en anna minkään seisoo tiellä.
Sä tsiigaat voittajaa!
Onnekseni voin kertoa, että pääosin syynä hiukan aiempaa pidempään taukoon on ensimmäinen syy. Olen opiskellut opiskelemasta päästyänikin. Hiukan myös toinen syy, koska hurjan 90 viikkotomaatin jälkeen oli jo pakko hiukan hengähtää.
Tänään alkoi taas uusi viikko, ja puurtaminen jatkuu. Mielessä läikehtivät mielikuvat lomamuistoista, menneistä ja toivottavasti tulevista. Näinä aikoinahan joillakin tosiaan on jokin talviloman tapainen. Tekemistä on vielä valtavasti, vaikka paljon on saatu valmiiksikin. Gradu nukkuu osittain talviunta, tai olisikohan se viettämässä sitä virkistävää lomaa ja keräämässä voimia, kun uurastan sivuaineen esseiden parissa.
Ei auta muu kuin jatkaa, jatkaa ja jatkaa vain.
Viikon tsemppinä toimii Jonne Aaronin tulkinta Cheekin Jippikayjeistä.
Ei voi kelaa, et se tulee noin vaan,
pitää olla valmis uhrautumaan.
Tää on pukuhuone-tsemppauskamaa,
niille, jotka löytää petrausvaraa.
Niille, joilla maistuu veri suussa,
vaikka mennään vasta tammikuussa.
Tää on rakkautta, hulluutta, draivii,
melkein kaiken ton se vaati.
Tulin voittamaan, en anna minkään seisoo tiellä.
Sä tsiigaat voittajaa!
torstai 21. helmikuuta 2013
Päämääränä opiskelu
Nyt kun olen opiskellut intensiivisesti yhteen pötköön, tuli viikkotomaattitavoite jo eilen keskiviikkona täyteen. Tänään on herätty kukonlaulun aikaan jatkamaan. Mutta vieläkö tarvitsee jatkaa, kun viikon tomaatitkin ovat jo kasassa?
Aamuun sopivasti, ensimmäinen asia mitä luin, oli 1500-1600-luvun kasvatusajattelijan Amos Comeniuksen ajatus: "Ihmiselle ei anneta muita elämän päämääriä kuin opiskelun päämääriä."
Tämä selvä.
Opiskelu jatkuu.
Aamuun sopivasti, ensimmäinen asia mitä luin, oli 1500-1600-luvun kasvatusajattelijan Amos Comeniuksen ajatus: "Ihmiselle ei anneta muita elämän päämääriä kuin opiskelun päämääriä."
Tämä selvä.
Opiskelu jatkuu.
tiistai 19. helmikuuta 2013
Tasainen puurtaminen ja luovat kaudet
Kuten entisestä eduskunnan puhemiehestä Sauli Niinistöstä muotokuvan maalannut Marjatta Tapiola asian ilmaisi Arto Nybergin sunnuntain ohjelmassa, hän tekee taidetta jatkuvasti, jokapäiväisenä työnään. Silti intensiiviset kaudet ovat asia erikseen.
Juuri näin. Tomaattejakin tehdään kyllä tasaiseen tahtiin, jokapäiväisenä työnä, mutta kyllä luovat, intensiiviset kaudet ovat erikseen. Molempia tarvitaan. Ei voi jäädä vain odottamaan luovaa uppoutumisen kautta ja opiskella vasta sitten. Kuitenkin ilman uppoutumisen kausia syntyy paljon vähemmän ja paljon intohimottomampaa. Intensiiviset kaudet ovat kuitenkin loppujenlopuksi ne, jolloin asiat todella nytkähtävät eteenpäin, uutta oivalletaan ja opittu jäsentyy suuriksi kokonaisuuksiksi. Ja asioita saadaan valmiiksi asti. Intensiivisinä kausina arkisista asioista ei jaksa eikä tarvitse välittää. Siksi tasaisen puurtamisen kautena on tärkeää huolehtia itsestään, jotta voimavarat sitten riittävät ympärivuorokautiseen uppoutumiseen.
Ei tällä kertaa enempää, opiskelun pyörteet kutsuvat!
Juuri näin. Tomaattejakin tehdään kyllä tasaiseen tahtiin, jokapäiväisenä työnä, mutta kyllä luovat, intensiiviset kaudet ovat erikseen. Molempia tarvitaan. Ei voi jäädä vain odottamaan luovaa uppoutumisen kautta ja opiskella vasta sitten. Kuitenkin ilman uppoutumisen kausia syntyy paljon vähemmän ja paljon intohimottomampaa. Intensiiviset kaudet ovat kuitenkin loppujenlopuksi ne, jolloin asiat todella nytkähtävät eteenpäin, uutta oivalletaan ja opittu jäsentyy suuriksi kokonaisuuksiksi. Ja asioita saadaan valmiiksi asti. Intensiivisinä kausina arkisista asioista ei jaksa eikä tarvitse välittää. Siksi tasaisen puurtamisen kautena on tärkeää huolehtia itsestään, jotta voimavarat sitten riittävät ympärivuorokautiseen uppoutumiseen.
Ei tällä kertaa enempää, opiskelun pyörteet kutsuvat!
perjantai 15. helmikuuta 2013
Tarinoita kellosta
Minä olen niitä ihmisiä, jotka käyttävät säännöllisesti rannekelloa. Isäni opetti minulle alle kouluikäisenä kellon, että osaan lähteä oikeaan aikaan harrastuksiini. Silloin sain ensimmäisen ikioman rannekellon ja siitä lähtien olen sellaista päivittäin käyttänyt, mitä nyt joskus unohdin kelloni barbie-leikkeihin seinäkelloksi ystävän luo.
Töissä varsinkin kello on välttämättön. Muuallakin olen tottunut olemaan aina ajan tasalla. Nyt, kun olen jäänyt uudelleen opiskelemaan, on kellon ja kellottomuuden kanssa tapahtunut useita kommelluksia.
Syksyllä rannekellostani loppui patteri. Kotona opiskellessa tuolla ei olekaan niin väliä, mihin aikaan mitäkin tekee. Sitten tuli reissu opiskelupaikkakunnalle, juna-aikataluineen ja täyteen ahdettuine päivineen: ensin kurssille klo 9-12, sitten parin kanssa käydään syömässä ja tehdään ryhmätyötä klo 12-13.30, klo 13.30 gradunohjaus ja klo 15 ryhmätyön palautetilaisuus. Sen jälkeen vielä parityön raportin tekoa ja juna takaisin lähtee klo 18.15. Ok. Hyvin kellotettu päivä. Mutta mitäs teen, kun kellosta on patteri loppu? Otin lainaan mieheni juhlakellon. Vähän isolta näytti ranteessa, mutta kello kuin kello, kunhan ajan näyttää!
Matkustin opiskelupaikkakunnalleni ja hoidin siellä tehokkaasti asioita ja kuljin tapaamisesta toiseen. Jossain vaiheessa hetkeksi hämmennyin. Katsoin kelloa ja kysyin ääneen, että joko minun pitäisikin olla gradunohjauksessa. Ei, kun tehdään nyt tätä parityötä, pari vastasi. Loppupäivä meni myös hyvin aikataulussa. Vielä iltapäivän päätteeksi jatkoimme parityön raportin kirjoittamista, kunnes minulle tuli kiire. Nythän pitääkin jo lähteä, että ehdin junaan! Huikkasin parille nopeasti heipat ja lähdin kiitämään junalle päin. Etten nyt vain myöhästyisi! Rautatieasemalle tullessa huomasin, ettei juna olekaan vielä tullut, vaikka muutaman minuutin päästä sen pitäisi lähteä. Huomasin myös, että aseman kellot näyttivät 17.10, ja junani lähtöaika oli 18.15. Ajattelin, että ahaa, täällä onkin kellot vielä kesäajassa! Silloin oli juuri muutama päivä (tai viikko?) sitten siirrytty talviaikaan.
Tovin odottelin junaa, kunnes ymmärsin, että tulinkin ihan oikeasti tunnin etuajassa kiireellä junalle. Laitoin parille viestiä, että sori kun niin kiireellä lähdin, keksin jostain, että olisi ollut jo tunnin myöhempi! Pari vastasi, että olikin ihmetellyt, mihin minulla äkkiä tuli kiire, kun olimme yhdessä keskustelleet lopettavamme 17.30 mennessä.
Viimein pääsin junaan. Katsoin rannekelloani. 19.15. Hetkinen...? Silloin hoksasin! Minulla oli koko kiireisen päivän ollut mukanani kesäaikaa näyttävä kello, joka onkin tunnin edellä, eikä tunnin jäljessä, niin kuin aseman kelloja epäilin. Hienosti meni silti!
Jonkin aikaa sen jälkeen vein oman rannekelloni kelloliikkeeseen, jotta siihen vaihdettaisiin patteri. Että voisin elää taas ajassa kiinni. Kello seikkaili patterinvaihdossa reilut kaksi kuukautta. Silloin tällöin soitin kelloliikkeeseen ja kyselin kellostani. Sieltä sain aina saman vastauksen. Siis mikä kello? Ei löydy mistään. Ei sellaista kelloa ole olemassakaan! Ja sitten, ahaa, se kello. Kyllä, asia hoidetaan. Seuraavan kerran soittaessa sama rumba. Siis mikä kello? Ei löydy! Ahaa, löytyi. Mitäs sille tehdään? Vaihdetaan paristo, kiitos, aivan kuten viimeksi jo tämän asian keskustelimme. Kerroin myös, etten ole tyytyväinen saamaani palveluun. Vielä tämän jälkeen tapahtui muutamia sekasotkuisia käänteitä. Kuitenkin tiistaina sain tekstiviestin, että kello on noudettavissa. Hyvä. Vihdoin! En tosin ehtinyt sitä käydä vielä hakemassa. Eilen, torstaina minulle sitten soitettiin, että voit tulla hakemaan kellon huomenna. Mitä?!
Etsin käsiini liikkeen toimitusjohtajan tiedot ja soitin suoraan hänelle. Kerroin koko pitkän, reilun kahden kuukauden pituisen tarinan rannekellon pariston vaihdosta ja huonosta palvelusta.
Nyt kirjoitan tätä, rannekello kädessäni. Se näyttää oudolta ranteessa. Ehdin elää uutta ihanaa, aikatauluista ja pakoista vapaata opiskelijaelämääni jo niin kauan. Tämä kelloton ajanjakso kuvastaa hyvin sitä antia, mitä omaan tahtiin tehtävät opiskelut ovat minulle hektisten työssäolovuosien jälkeen antaneet. Vapauden elää oman rytmin mukaan. Paras kello ja aikataulutus on löytynyt itseä kuuntelemalla.
Soitto toimitusjohtajalle puolestaan kuvaa hyvin sitä työtä, mitä olen tunteideni parissa tehnyt. Ihmiset ovat helposti kilttejä ja kääntävät aggression itseensä päin, sen sijaan, että käyttäisivät sitä käyttövoimana. Tunteen takana on aina jokin tarve. Nyt suuttumukseni takana oli tarve puolustaa oikeuksiani ja saada kello vihdoin takaisin kotiin! Toimitusjohtajalta sain pahoittelut ja kiitokset palautteesta. Kun kävin kelloni hakemassa, minua kohdeltiin yhtäkkiä ja aiemmasta poiketen kuin silkkihansikkain! Tässä tämä kello, ei tarvitse maksaa mitään. Pahoittelut. Viesti oli toimitusjohtajalta kiirinyt jo liikkeeseen asti.
Töissä varsinkin kello on välttämättön. Muuallakin olen tottunut olemaan aina ajan tasalla. Nyt, kun olen jäänyt uudelleen opiskelemaan, on kellon ja kellottomuuden kanssa tapahtunut useita kommelluksia.
Syksyllä rannekellostani loppui patteri. Kotona opiskellessa tuolla ei olekaan niin väliä, mihin aikaan mitäkin tekee. Sitten tuli reissu opiskelupaikkakunnalle, juna-aikataluineen ja täyteen ahdettuine päivineen: ensin kurssille klo 9-12, sitten parin kanssa käydään syömässä ja tehdään ryhmätyötä klo 12-13.30, klo 13.30 gradunohjaus ja klo 15 ryhmätyön palautetilaisuus. Sen jälkeen vielä parityön raportin tekoa ja juna takaisin lähtee klo 18.15. Ok. Hyvin kellotettu päivä. Mutta mitäs teen, kun kellosta on patteri loppu? Otin lainaan mieheni juhlakellon. Vähän isolta näytti ranteessa, mutta kello kuin kello, kunhan ajan näyttää!
Matkustin opiskelupaikkakunnalleni ja hoidin siellä tehokkaasti asioita ja kuljin tapaamisesta toiseen. Jossain vaiheessa hetkeksi hämmennyin. Katsoin kelloa ja kysyin ääneen, että joko minun pitäisikin olla gradunohjauksessa. Ei, kun tehdään nyt tätä parityötä, pari vastasi. Loppupäivä meni myös hyvin aikataulussa. Vielä iltapäivän päätteeksi jatkoimme parityön raportin kirjoittamista, kunnes minulle tuli kiire. Nythän pitääkin jo lähteä, että ehdin junaan! Huikkasin parille nopeasti heipat ja lähdin kiitämään junalle päin. Etten nyt vain myöhästyisi! Rautatieasemalle tullessa huomasin, ettei juna olekaan vielä tullut, vaikka muutaman minuutin päästä sen pitäisi lähteä. Huomasin myös, että aseman kellot näyttivät 17.10, ja junani lähtöaika oli 18.15. Ajattelin, että ahaa, täällä onkin kellot vielä kesäajassa! Silloin oli juuri muutama päivä (tai viikko?) sitten siirrytty talviaikaan.
Tovin odottelin junaa, kunnes ymmärsin, että tulinkin ihan oikeasti tunnin etuajassa kiireellä junalle. Laitoin parille viestiä, että sori kun niin kiireellä lähdin, keksin jostain, että olisi ollut jo tunnin myöhempi! Pari vastasi, että olikin ihmetellyt, mihin minulla äkkiä tuli kiire, kun olimme yhdessä keskustelleet lopettavamme 17.30 mennessä.
Viimein pääsin junaan. Katsoin rannekelloani. 19.15. Hetkinen...? Silloin hoksasin! Minulla oli koko kiireisen päivän ollut mukanani kesäaikaa näyttävä kello, joka onkin tunnin edellä, eikä tunnin jäljessä, niin kuin aseman kelloja epäilin. Hienosti meni silti!
Jonkin aikaa sen jälkeen vein oman rannekelloni kelloliikkeeseen, jotta siihen vaihdettaisiin patteri. Että voisin elää taas ajassa kiinni. Kello seikkaili patterinvaihdossa reilut kaksi kuukautta. Silloin tällöin soitin kelloliikkeeseen ja kyselin kellostani. Sieltä sain aina saman vastauksen. Siis mikä kello? Ei löydy mistään. Ei sellaista kelloa ole olemassakaan! Ja sitten, ahaa, se kello. Kyllä, asia hoidetaan. Seuraavan kerran soittaessa sama rumba. Siis mikä kello? Ei löydy! Ahaa, löytyi. Mitäs sille tehdään? Vaihdetaan paristo, kiitos, aivan kuten viimeksi jo tämän asian keskustelimme. Kerroin myös, etten ole tyytyväinen saamaani palveluun. Vielä tämän jälkeen tapahtui muutamia sekasotkuisia käänteitä. Kuitenkin tiistaina sain tekstiviestin, että kello on noudettavissa. Hyvä. Vihdoin! En tosin ehtinyt sitä käydä vielä hakemassa. Eilen, torstaina minulle sitten soitettiin, että voit tulla hakemaan kellon huomenna. Mitä?!
Etsin käsiini liikkeen toimitusjohtajan tiedot ja soitin suoraan hänelle. Kerroin koko pitkän, reilun kahden kuukauden pituisen tarinan rannekellon pariston vaihdosta ja huonosta palvelusta.
Nyt kirjoitan tätä, rannekello kädessäni. Se näyttää oudolta ranteessa. Ehdin elää uutta ihanaa, aikatauluista ja pakoista vapaata opiskelijaelämääni jo niin kauan. Tämä kelloton ajanjakso kuvastaa hyvin sitä antia, mitä omaan tahtiin tehtävät opiskelut ovat minulle hektisten työssäolovuosien jälkeen antaneet. Vapauden elää oman rytmin mukaan. Paras kello ja aikataulutus on löytynyt itseä kuuntelemalla.
Soitto toimitusjohtajalle puolestaan kuvaa hyvin sitä työtä, mitä olen tunteideni parissa tehnyt. Ihmiset ovat helposti kilttejä ja kääntävät aggression itseensä päin, sen sijaan, että käyttäisivät sitä käyttövoimana. Tunteen takana on aina jokin tarve. Nyt suuttumukseni takana oli tarve puolustaa oikeuksiani ja saada kello vihdoin takaisin kotiin! Toimitusjohtajalta sain pahoittelut ja kiitokset palautteesta. Kun kävin kelloni hakemassa, minua kohdeltiin yhtäkkiä ja aiemmasta poiketen kuin silkkihansikkain! Tässä tämä kello, ei tarvitse maksaa mitään. Pahoittelut. Viesti oli toimitusjohtajalta kiirinyt jo liikkeeseen asti.
torstai 14. helmikuuta 2013
Suorituksen pakkoa vai oppimisen iloa?
Suorittamista suorituksen vuoksi vai opiskelua oppimisen vuoksi? Niin kuin edellisessä tekstissäni pohdin, oppiminen ja opiskelu takkuaa silloin, kun siihen suhtautuu kuin välineeseen. Tähän ajattelutapaan kuuluu se, että opiskelen, jotta saan opinnot valmiiksi ja paperit ulos. Siihen kuuluu myös ajatus opinnoista suoritteina ja suorituksina. Toisaalta yliopisto-opintojen alussa ajattelin opintoja vielä enemmän suorituksina. En siksi, että halusin tehdä ne nopeasti alta pois, vaan siksi, että olin koulussa ja lukiossa niin hyvin oppinut, että suorittamalla pääsee parhaiten tavoitteisiin. Se toimii!
Nyt ei muuten toimikaan. Edellisessä tekstissä kirjoitin siitä, että sisäinen motivaatio hyppää kehiin silloin, kun ulkoiset motivaattorit unohtaa. Ja silloin, kun unohtaa, että on pakko tai ainakin pitäisi.
Viime päivinä olen edelleen keskittynyt sivuaineopintoihin. Tai keskittynyt ja keskittynyt... Vaihtelevalla menestyksellä olen tälläkin viikolla tarttunut esseisiin. Välillä mieleen on hiipinyt sekä epätoivo että pelko. Lannistuminenkin. Nämä esseet vievätkin näin kauan aikaa, saankohan niitä ikinä valmiiksi. Menevätköhän edes läpi? Eihän minulla ole mitään tietoa, olenko oikealla polulla, tekemässä oikein.
Opiskelen sivuaineenani työ- ja organisaatiopsykologiaa. Aloitin sivuaineopinnot pian yliopistossa aloittamisen jälkeen. Olen useita näitä esseistä aloittanut tekemään jo vuosia aiemmin ja muutaman kerran aina uudestaan vuosien mittaan, kuitenkaan saamatta enää mitään valmiiksi asti. Toisinaan tämä turhauttaa. Huomaan, että olen voinut saada aikaan paljonkin hyvää tekstiä aikoinaan, mutta nyt joudun silti lukemaan lähdeteokset uudelleen ja tekemään päällekkäistä työtä, koska vaatii taas aikaa ja perehtymistä päästä kärryille mukaan.
Viimeisin palauttamani sivuaine-essee on vuodelta 2009. Hylätty. Ainoa ja ensimmäinen hylätty. Sen jälkeen en ole koskenut kyseiseen esseeseen pitkällä tikullakaan. Ja sen jälkeen on paljon vettä virrannut.
Pian tuon jälkeen aloitin ensimmäisessä kokopäivätyössäni ja työn merkeissä kuluivat seuraavat kolme vuotta. Työn ohessa olen opiskellut muita tärkeitä kursseja ja oppinut muita tärkeitä asioita.
Nyt olen tarttunut esseisiin uudelleen. Ei auta muu kuin tehdä ne nyt pois alta. Nyt olen varannut aikaa, koska enää en usko siihen, että kovinkaan laajamittainen opiskelu työn ohessa onnistuu. Varsinkaan, kun työt ovat uusia ja vaativia. Tai varsinkaan, jos haluaa pitää myös itsestään huolta.
Eilen kun olin päivän esseiden lähteitä etsien jo haahuillut ja valmis lopettamaan siltä päivältä, kuului sähköpostin merkkiääni. Avasin viestin, jossa luki, että olen saanut lauantaina palauttamalleni esseelle palautetta! Juuri sille, josta aiemmin sain hylätyn. Sydän pamppaillen avasin palautteen ja silmäilin läpi. Tuossa lukee jotain positiivista, mutta missä täällä lukee se, että valitettavasti tehtävä on kuitenkin hylätty. Missä!? Hei, tuollahan lukeekin hyväksytty! Ja palaute olikin melkoisin positiivista!
Palautteessa kehutaan, kuinka hyvin teoreettiset käsitteet ovat hyppysissäni ja kuinka sujuvasti niitä käytän. Omia työelämäkokemuksia kuitenkin toivottiin lisää, kun minulla niitä nyt kerran on.
Taas mieleeni hiipii ajatus: asiat tapahtuvat silloin, kun on niiden aika. On varmasti hyödyllisempää opiskella työpsykologiaa nyt, kun on työskennellyt itsekin useissa eri organisaatioissa, kuin silloin tuoreena ylioppilaana ja yliopistolaisena.
Palautteessa kerrotaan myös, että työstäni näkee, että olen perehtynyt lähteisiin ja todella oppinut niiden sisältöjä. Niin. Asia, jonka äärelle minun on täytynyt palata. Ei suorittaa suorituksen vuoksi, vaan opiskella oppimisen vuoksi.
Nyt ei muuten toimikaan. Edellisessä tekstissä kirjoitin siitä, että sisäinen motivaatio hyppää kehiin silloin, kun ulkoiset motivaattorit unohtaa. Ja silloin, kun unohtaa, että on pakko tai ainakin pitäisi.
Viime päivinä olen edelleen keskittynyt sivuaineopintoihin. Tai keskittynyt ja keskittynyt... Vaihtelevalla menestyksellä olen tälläkin viikolla tarttunut esseisiin. Välillä mieleen on hiipinyt sekä epätoivo että pelko. Lannistuminenkin. Nämä esseet vievätkin näin kauan aikaa, saankohan niitä ikinä valmiiksi. Menevätköhän edes läpi? Eihän minulla ole mitään tietoa, olenko oikealla polulla, tekemässä oikein.
Opiskelen sivuaineenani työ- ja organisaatiopsykologiaa. Aloitin sivuaineopinnot pian yliopistossa aloittamisen jälkeen. Olen useita näitä esseistä aloittanut tekemään jo vuosia aiemmin ja muutaman kerran aina uudestaan vuosien mittaan, kuitenkaan saamatta enää mitään valmiiksi asti. Toisinaan tämä turhauttaa. Huomaan, että olen voinut saada aikaan paljonkin hyvää tekstiä aikoinaan, mutta nyt joudun silti lukemaan lähdeteokset uudelleen ja tekemään päällekkäistä työtä, koska vaatii taas aikaa ja perehtymistä päästä kärryille mukaan.
Viimeisin palauttamani sivuaine-essee on vuodelta 2009. Hylätty. Ainoa ja ensimmäinen hylätty. Sen jälkeen en ole koskenut kyseiseen esseeseen pitkällä tikullakaan. Ja sen jälkeen on paljon vettä virrannut.
Pian tuon jälkeen aloitin ensimmäisessä kokopäivätyössäni ja työn merkeissä kuluivat seuraavat kolme vuotta. Työn ohessa olen opiskellut muita tärkeitä kursseja ja oppinut muita tärkeitä asioita.
Nyt olen tarttunut esseisiin uudelleen. Ei auta muu kuin tehdä ne nyt pois alta. Nyt olen varannut aikaa, koska enää en usko siihen, että kovinkaan laajamittainen opiskelu työn ohessa onnistuu. Varsinkaan, kun työt ovat uusia ja vaativia. Tai varsinkaan, jos haluaa pitää myös itsestään huolta.
Eilen kun olin päivän esseiden lähteitä etsien jo haahuillut ja valmis lopettamaan siltä päivältä, kuului sähköpostin merkkiääni. Avasin viestin, jossa luki, että olen saanut lauantaina palauttamalleni esseelle palautetta! Juuri sille, josta aiemmin sain hylätyn. Sydän pamppaillen avasin palautteen ja silmäilin läpi. Tuossa lukee jotain positiivista, mutta missä täällä lukee se, että valitettavasti tehtävä on kuitenkin hylätty. Missä!? Hei, tuollahan lukeekin hyväksytty! Ja palaute olikin melkoisin positiivista!
Palautteessa kehutaan, kuinka hyvin teoreettiset käsitteet ovat hyppysissäni ja kuinka sujuvasti niitä käytän. Omia työelämäkokemuksia kuitenkin toivottiin lisää, kun minulla niitä nyt kerran on.
Taas mieleeni hiipii ajatus: asiat tapahtuvat silloin, kun on niiden aika. On varmasti hyödyllisempää opiskella työpsykologiaa nyt, kun on työskennellyt itsekin useissa eri organisaatioissa, kuin silloin tuoreena ylioppilaana ja yliopistolaisena.
Palautteessa kerrotaan myös, että työstäni näkee, että olen perehtynyt lähteisiin ja todella oppinut niiden sisältöjä. Niin. Asia, jonka äärelle minun on täytynyt palata. Ei suorittaa suorituksen vuoksi, vaan opiskella oppimisen vuoksi.
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Tuhannen tuhatta!
Nyt se tapahtui! 1000 tomaattia tuli täyteen, näin sunnuntaisena iltana!
Tällä viikolla opiskelut eivät tuntuneet oikein edistyvän, ainakaan loppuviikosta. Mielessä oli monenmoista muuta ja tärkeää, joka vei huomiota. Nyt kuitenkin viikonloppuna ahkeroin senkin edestä. Palautin taas yhden esseen sivuainetta varten.
Tänään meillä kävi myös laskiaspullakahvilla vieras. Keskustelimme hänen kanssaan flow'sta ja sen taolaisesta vastineesta wuweista. Hän kertoi, että tällaisen wuwei- tai flow-tilan voi saavuttaa silloin, kun teoillaan ei tavoittele päämäärää, menestystä, mainetta, kunniaa, tulosta tai titteleita. Olin hänen kanssaan samaa mieltä. Olen huomannut, miten takkuisaa tekeminen on silloin, kun ajattelen, että minun täytyy tehdä tämä kurssi ja tämä sivuaine, jotta saan sen tutkinnon valmiiksi. Täynnä aggressiota ja inhoa käyn esseiden kimppuun samalla vaikeroiden, ettei tästä tule yhtään mitään ja miten kovasti minä tätä vihaan. Kuitenkin toistuvasti on käynyt niin, että aikani vastaan räpiköidessäni ja silti tehtävään syventyessäni jossain vaiheessa aidosti kiinnostun tutkimastani aiheesta. Innostun, haluan oppia lisää! Refletkoin omia kokemuksia ja huomaan, että onpa loistava lähdeteos! Ja onpa upea lähteiden välinen vuoropuhelu! Silloin tavoitan flown ja unohdan sen, että opiskelen nyt vain siksi, että saisin tutkinnon viimeinkin valmiiksi. Silloin unohdan myös kaikki aikarajoitukset ja sen, että mielestäni nämä pitäisi saada vain mahdollisimman pian pois alta.
Wuwei-ajatukseen kuuluu myös ei-tekeminen. Sen sijaan flow'hun olen nyt toistuvasti päässyt saman kaavan kautta: tekemisen kautta. Aluksi tehtävää syvästi inhoten, lopulta oppimisen riemulle antautuen. Aluksi tekeminen vaatii suurta tahdonvoimaa, koska täytyy tehdä, vaikka ei huvittaisi. Tämä jatkuu yhtä kauan, kuin mielessä on se päämäärä, miksi tätä oppimistehtävää teen. Se päämäärä, joka asettaa oppimistehtävän välineelliseen asemaan itseisarvon sijasta. Niin kauan, kun päämäärä on mielessä, se lamauttaa. Sitten, kun keskityn käsillä olevaan tehtävään, asiat alkavat edetä. Jatkaessani tekemistä päämäärä unohtuu ja flow löytyy. Samalla ulkoinen motivaattori vaihtuu sisäiseen motivaatioon.
Mutta mitä nyt, kun 1000 tomaattia tuli täyteen? Sehän tarkoittaa yhteensä 25 000 minuuttia, jotka olen viime syksystä lähtien viettänyt graduni ja sivuaineopintojeni parissa. 416 tuntia ja 40 minuuttia! Hatunnoston paikka! Hyvä minä!
Palkinnoksi söin salmiakin! Aion myös hemmotella itseäni ja ostaa erittäin hyväksi ja hintavaksi todettua etana-voidetta. Toivotaan vain, ettei sen myötä tomaattitahtikin muutu etanan vauhdiksi...
Tällä viikolla opiskelut eivät tuntuneet oikein edistyvän, ainakaan loppuviikosta. Mielessä oli monenmoista muuta ja tärkeää, joka vei huomiota. Nyt kuitenkin viikonloppuna ahkeroin senkin edestä. Palautin taas yhden esseen sivuainetta varten.
Tänään meillä kävi myös laskiaspullakahvilla vieras. Keskustelimme hänen kanssaan flow'sta ja sen taolaisesta vastineesta wuweista. Hän kertoi, että tällaisen wuwei- tai flow-tilan voi saavuttaa silloin, kun teoillaan ei tavoittele päämäärää, menestystä, mainetta, kunniaa, tulosta tai titteleita. Olin hänen kanssaan samaa mieltä. Olen huomannut, miten takkuisaa tekeminen on silloin, kun ajattelen, että minun täytyy tehdä tämä kurssi ja tämä sivuaine, jotta saan sen tutkinnon valmiiksi. Täynnä aggressiota ja inhoa käyn esseiden kimppuun samalla vaikeroiden, ettei tästä tule yhtään mitään ja miten kovasti minä tätä vihaan. Kuitenkin toistuvasti on käynyt niin, että aikani vastaan räpiköidessäni ja silti tehtävään syventyessäni jossain vaiheessa aidosti kiinnostun tutkimastani aiheesta. Innostun, haluan oppia lisää! Refletkoin omia kokemuksia ja huomaan, että onpa loistava lähdeteos! Ja onpa upea lähteiden välinen vuoropuhelu! Silloin tavoitan flown ja unohdan sen, että opiskelen nyt vain siksi, että saisin tutkinnon viimeinkin valmiiksi. Silloin unohdan myös kaikki aikarajoitukset ja sen, että mielestäni nämä pitäisi saada vain mahdollisimman pian pois alta.
Wuwei-ajatukseen kuuluu myös ei-tekeminen. Sen sijaan flow'hun olen nyt toistuvasti päässyt saman kaavan kautta: tekemisen kautta. Aluksi tehtävää syvästi inhoten, lopulta oppimisen riemulle antautuen. Aluksi tekeminen vaatii suurta tahdonvoimaa, koska täytyy tehdä, vaikka ei huvittaisi. Tämä jatkuu yhtä kauan, kuin mielessä on se päämäärä, miksi tätä oppimistehtävää teen. Se päämäärä, joka asettaa oppimistehtävän välineelliseen asemaan itseisarvon sijasta. Niin kauan, kun päämäärä on mielessä, se lamauttaa. Sitten, kun keskityn käsillä olevaan tehtävään, asiat alkavat edetä. Jatkaessani tekemistä päämäärä unohtuu ja flow löytyy. Samalla ulkoinen motivaattori vaihtuu sisäiseen motivaatioon.
Mutta mitä nyt, kun 1000 tomaattia tuli täyteen? Sehän tarkoittaa yhteensä 25 000 minuuttia, jotka olen viime syksystä lähtien viettänyt graduni ja sivuaineopintojeni parissa. 416 tuntia ja 40 minuuttia! Hatunnoston paikka! Hyvä minä!
Palkinnoksi söin salmiakin! Aion myös hemmotella itseäni ja ostaa erittäin hyväksi ja hintavaksi todettua etana-voidetta. Toivotaan vain, ettei sen myötä tomaattitahtikin muutu etanan vauhdiksi...
torstai 7. helmikuuta 2013
tiistai 5. helmikuuta 2013
Tasan sata?
Gradutakuu.fi-sivustolla on hyviä vinkkejä graduntekoon, graduahdistukseen ja -jumituksiin. Viimeisin postaus oli mielenkiintoinen. Se käsitteli sitä, miksi gradut eivät tule valmiiksi. Erityisesti minuun kolahti kohta perfektionismista. Gradu ei jääkään valmistumatta laiskoilta ja tyhmiltä, vaan juuri niiltä (meiltä?) perfektionisteilta, jotka asettavat gradulleen liian suuret vaatimukset.
Postauksessa suositeltiin myös Annamari Heikkilän kirjoitusta Kollega.fi-sivustolta. Tämäkin teksti oli mielestäni loistava ja ajatuksia herättävä. Siinä jaotellan perfektionismi hyödylliseen (korkeat, mutta saavutettavissa olevat tavoitteet) ja haitalliseen (omat odotukset huomattavasti omaa toimintaa ja resursseja suuremmat, mutta silti koetaan, että paineet tulisivat itsen ulkopuolelta).
Jutussa viitataan naisten uralla etenemisen esteeseen, lasikattoon. Kirjoituksessa epäillään myös, josko tämä lasikatto sijaitsisi korvien välissä, ja sieltä sitten toteutuu todeksi. Ratkaisukeinoksi vihjataan sitä, että naiset antaisivat itsestään vähemmän, tekisivät vähemmän täydellistä ja perfektionistista jälkeä. Hyväksyisivät tuotokset, kun ne ovat riittävän hyviä.
Sanotaan, että naisten asemat olisivat nyt vaikka 80% miesten asemista. Tätä kompensoidakseen naiset antavat itsestään 120%, tai ainakin sen 100%. Paradoksaalisesti, jutussa viitataan siihen, että jos naiset antaisivatkin itsestään ja panostuksestaan 80%, voitaisiin ehkä saavuttaakin se mäkkärinkin mainostama tasan sata, jota miehet (ja karhut) jo nyt mättävät!
Luettuani huudahdin, että ainakin viimeisin palauttamani essee oli 95-prosenttinen suoritus, en panostanut siihen aivan täysillä, enkä jaksanut viilata enää viimeisiä pilkkuja. Tämä on hyvä alku! (Samalla mielessäni kävi, että jos essee ei mene läpi, eihän se voi ollakaan 95% panostuksella tehty, vaan olisiko ollutkin vaikkapa 20%.) Yleensä 80% voi antaa itsestään vain silloin, jos on kipeä (nyt olen), jos on viikonloppu (toissapäivänä oli) tai jos haaste on ylivoimaisen vaikea (silloinkin ehkä annan sen 100%, vaikka itse arvioin, ettei tuo nyt voinut yli 80% olla) tai silloin, jos resurssit (aika) loppuu ja deadline tulee väkisin päälle. (Jaksamista ei tässä yhteydessä ole perinteisesti mielletty resurssiksi.) Olenkin usein kerännyt niin paljon tekemistä yhtä aikaa ja niin vaativia haasteita, että vasta ne pakottavat antamaan itsestään vähemmän yhteen asiaan. Tämä on ollut hyödyllistä siinä mielessä, että olen oppinut jättämään hiukan keskeneräisiä tuotoksia käsistäni, kun aikaa ei kerta kaikkiaan ole muuhun. Jaksamisen kannalta tämä ei ole niinkään hyvä strategia. Voisiko 80% antaa itsestään silloinkin, kun aikaa ja mahdollisuuksia olisi enempään? Silloinkin, kun yöunille ja vapaa-ajalle jää vielä aikaa?
Mieleeni hiipi varovainen ajatus: mitä jos koettaisinkin tehdä 80 prosenttisen gradun? Jo ajatuksena tämä tuo minulle lisää liikkumatilaa, olipa toteutus sitten mikä tahansa!
P.S. Miltä kuulostaisi esim. 80% kroppa? Siihen mahtuisivat vallan mainiosti ne muutamat epävarmuuskohdat, joihin katse hakeutuu aina peilailleissa, tai joita koittaa salilla rääkätä itsestään pois. Näin on jo hyvä!
Postauksessa suositeltiin myös Annamari Heikkilän kirjoitusta Kollega.fi-sivustolta. Tämäkin teksti oli mielestäni loistava ja ajatuksia herättävä. Siinä jaotellan perfektionismi hyödylliseen (korkeat, mutta saavutettavissa olevat tavoitteet) ja haitalliseen (omat odotukset huomattavasti omaa toimintaa ja resursseja suuremmat, mutta silti koetaan, että paineet tulisivat itsen ulkopuolelta).
Jutussa viitataan naisten uralla etenemisen esteeseen, lasikattoon. Kirjoituksessa epäillään myös, josko tämä lasikatto sijaitsisi korvien välissä, ja sieltä sitten toteutuu todeksi. Ratkaisukeinoksi vihjataan sitä, että naiset antaisivat itsestään vähemmän, tekisivät vähemmän täydellistä ja perfektionistista jälkeä. Hyväksyisivät tuotokset, kun ne ovat riittävän hyviä.
Sanotaan, että naisten asemat olisivat nyt vaikka 80% miesten asemista. Tätä kompensoidakseen naiset antavat itsestään 120%, tai ainakin sen 100%. Paradoksaalisesti, jutussa viitataan siihen, että jos naiset antaisivatkin itsestään ja panostuksestaan 80%, voitaisiin ehkä saavuttaakin se mäkkärinkin mainostama tasan sata, jota miehet (ja karhut) jo nyt mättävät!
Luettuani huudahdin, että ainakin viimeisin palauttamani essee oli 95-prosenttinen suoritus, en panostanut siihen aivan täysillä, enkä jaksanut viilata enää viimeisiä pilkkuja. Tämä on hyvä alku! (Samalla mielessäni kävi, että jos essee ei mene läpi, eihän se voi ollakaan 95% panostuksella tehty, vaan olisiko ollutkin vaikkapa 20%.) Yleensä 80% voi antaa itsestään vain silloin, jos on kipeä (nyt olen), jos on viikonloppu (toissapäivänä oli) tai jos haaste on ylivoimaisen vaikea (silloinkin ehkä annan sen 100%, vaikka itse arvioin, ettei tuo nyt voinut yli 80% olla) tai silloin, jos resurssit (aika) loppuu ja deadline tulee väkisin päälle. (Jaksamista ei tässä yhteydessä ole perinteisesti mielletty resurssiksi.) Olenkin usein kerännyt niin paljon tekemistä yhtä aikaa ja niin vaativia haasteita, että vasta ne pakottavat antamaan itsestään vähemmän yhteen asiaan. Tämä on ollut hyödyllistä siinä mielessä, että olen oppinut jättämään hiukan keskeneräisiä tuotoksia käsistäni, kun aikaa ei kerta kaikkiaan ole muuhun. Jaksamisen kannalta tämä ei ole niinkään hyvä strategia. Voisiko 80% antaa itsestään silloinkin, kun aikaa ja mahdollisuuksia olisi enempään? Silloinkin, kun yöunille ja vapaa-ajalle jää vielä aikaa?
Mieleeni hiipi varovainen ajatus: mitä jos koettaisinkin tehdä 80 prosenttisen gradun? Jo ajatuksena tämä tuo minulle lisää liikkumatilaa, olipa toteutus sitten mikä tahansa!
P.S. Miltä kuulostaisi esim. 80% kroppa? Siihen mahtuisivat vallan mainiosti ne muutamat epävarmuuskohdat, joihin katse hakeutuu aina peilailleissa, tai joita koittaa salilla rääkätä itsestään pois. Näin on jo hyvä!
maanantai 4. helmikuuta 2013
Vesi tulee ja kalat elävät
Minulta pyydettiin, että kirjoitathan onnistumisistakin.
Nyt saattaisi olla yksi käsillä. Vaikka olen flunssan kourissa, olen saanut tehtyä sivuaineopintoja eteenpäin viime viikolla ja viikonloppuna, kokien flow'ta tai työn imua. (Kirjoitin ja palautin esseen aiheesta työn imu, seköhän säteili omaankin kokemukseeni?)
Olen päättänyt luottaa siihen, että asiat tapahtuvat silloin, kun on niiden aika. Aiemmin minua ärsytti, jos ihmiset sanoivat, että asiat kyllä järjestyvät. Minä ajattelin, että asiat järjestyy, kun ne laittaa järjestymään. Uskon, että minulle on elämäni aikana ollut paljon hyötyä tästä asenteesta. Olen saanut asioita järjestettyä, kun olen ryhtynyt niitä tekemään ja järjestelemään. Olen siis oivaltanut olevani oman elämäni subjekti ja toimija, joka voi todellakin vaikuttaa siihen, miten asiat menevät. Silti ajatus on myös melko ankara. Etteivätkö asiat järjestyisi silloinkin, kun niitä ei ole suuna päänä järjestelemässä? Koen luottavani nyt enemmän siihen, että kyllä elämä kantaa. Elämä siis kantaa silloinkin, vaikka en ottaisi sitä itse kantaakseeni. Asiat tapahtuvat silloin, kun on niiden aika.
Jutellessani näistä ajatuksistani sain vastaukseksi pohdintaani sanonnan, jonka olen kuullut aiemminkin, ymmärtämättä sitä silloin yhtä omakohtaisesti. Vastaus oli vanha japanilainen sananlasku: vesi tulee ja kalat elävät.
Sanonnassa on pääpiirteissään kyse siitä, että japanilaisten talot rakennettiin joen yläpuolelle ja lattiassa oli luukku, josta pystyi suoraan pyytämään tuoretta kalaa. Talveksi joki aina jäätyi. Joka kevät, talven jälkeen toistui sama ilmiö. Aina vesi taas virtasi, ja kalat elivät. Ruokaa oli taas. Ilman, että ihminen teki mitään. Ilman, että yritti jäähakun kanssa hakata jäisestä joesta kaloja irti silloin, kun ei ollut sen aika. Ilman, että ihminen murehti, tuleekohan kalaa enää koskaan. Tai siitä huolimatta, että ihminen murehti. Korkeintaan hän on voinut odottaa ja luottaa siihen, että vesi taas tulee ja kalat elävät.
En ole paljoakaan palannut graduuni edellisen graduseminaarin jälkeen eli kahteen ja puoleen viikkoon. (Jo nyt kun kirjoitin tämän, ajattelen, että katastrofi! Onko siitä jo noin pitkä aika! En ehdi, aika loppuu!) Kuitenkin olen siis opiskellut sivuaineopintoja. Tänä aamuna minua ei huvittanut enää palata esseeseen, joka minulla on sivuaineessa kesken. Avasinkin suuren ja mahtavan gradutiedostoni. Sormet innosta syyhyten aloin kirjoittaa graduuni teoriaosuutta siitä, mihin viimeksi sen kanssa jäin. Samalla vilkuilin tekstiäni, ja ajattelin hyväksyvästi, ettei tämä ollenkaan pahalta näytä, kyllä tästä varmasti jotain hyvää saa aikaiseksi. Tekstin ja ajatusten lepuuttamisen jälkeen näen tekstini hyvinkin eri valossa, kuin aiemmin. Nyt minulla on taas kaikki se into käytössäni, ja gradua tulee kuin itsestään.
Vesi tulee ja kalat elävät!
Nyt saattaisi olla yksi käsillä. Vaikka olen flunssan kourissa, olen saanut tehtyä sivuaineopintoja eteenpäin viime viikolla ja viikonloppuna, kokien flow'ta tai työn imua. (Kirjoitin ja palautin esseen aiheesta työn imu, seköhän säteili omaankin kokemukseeni?)
Olen päättänyt luottaa siihen, että asiat tapahtuvat silloin, kun on niiden aika. Aiemmin minua ärsytti, jos ihmiset sanoivat, että asiat kyllä järjestyvät. Minä ajattelin, että asiat järjestyy, kun ne laittaa järjestymään. Uskon, että minulle on elämäni aikana ollut paljon hyötyä tästä asenteesta. Olen saanut asioita järjestettyä, kun olen ryhtynyt niitä tekemään ja järjestelemään. Olen siis oivaltanut olevani oman elämäni subjekti ja toimija, joka voi todellakin vaikuttaa siihen, miten asiat menevät. Silti ajatus on myös melko ankara. Etteivätkö asiat järjestyisi silloinkin, kun niitä ei ole suuna päänä järjestelemässä? Koen luottavani nyt enemmän siihen, että kyllä elämä kantaa. Elämä siis kantaa silloinkin, vaikka en ottaisi sitä itse kantaakseeni. Asiat tapahtuvat silloin, kun on niiden aika.
Jutellessani näistä ajatuksistani sain vastaukseksi pohdintaani sanonnan, jonka olen kuullut aiemminkin, ymmärtämättä sitä silloin yhtä omakohtaisesti. Vastaus oli vanha japanilainen sananlasku: vesi tulee ja kalat elävät.
Sanonnassa on pääpiirteissään kyse siitä, että japanilaisten talot rakennettiin joen yläpuolelle ja lattiassa oli luukku, josta pystyi suoraan pyytämään tuoretta kalaa. Talveksi joki aina jäätyi. Joka kevät, talven jälkeen toistui sama ilmiö. Aina vesi taas virtasi, ja kalat elivät. Ruokaa oli taas. Ilman, että ihminen teki mitään. Ilman, että yritti jäähakun kanssa hakata jäisestä joesta kaloja irti silloin, kun ei ollut sen aika. Ilman, että ihminen murehti, tuleekohan kalaa enää koskaan. Tai siitä huolimatta, että ihminen murehti. Korkeintaan hän on voinut odottaa ja luottaa siihen, että vesi taas tulee ja kalat elävät.
En ole paljoakaan palannut graduuni edellisen graduseminaarin jälkeen eli kahteen ja puoleen viikkoon. (Jo nyt kun kirjoitin tämän, ajattelen, että katastrofi! Onko siitä jo noin pitkä aika! En ehdi, aika loppuu!) Kuitenkin olen siis opiskellut sivuaineopintoja. Tänä aamuna minua ei huvittanut enää palata esseeseen, joka minulla on sivuaineessa kesken. Avasinkin suuren ja mahtavan gradutiedostoni. Sormet innosta syyhyten aloin kirjoittaa graduuni teoriaosuutta siitä, mihin viimeksi sen kanssa jäin. Samalla vilkuilin tekstiäni, ja ajattelin hyväksyvästi, ettei tämä ollenkaan pahalta näytä, kyllä tästä varmasti jotain hyvää saa aikaiseksi. Tekstin ja ajatusten lepuuttamisen jälkeen näen tekstini hyvinkin eri valossa, kuin aiemmin. Nyt minulla on taas kaikki se into käytössäni, ja gradua tulee kuin itsestään.
Vesi tulee ja kalat elävät!
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Sunnuntai-chillailua
On mukavaa viettää sunnuntaita.
Lukea ja kirjoittaa, omaan tahtiin, rauhassa. Kuunnella Drum and Bass Lounge -radiota. Katsella ulos, miten hiljalleen hämärtyy ja piemenee. (Nyt vasta, vaikka kello on jo yli viiden! Hip hei!) Juoda Carmolis-tipoilla höystettyä kuumaa kurkkukipuun ja nuhaan. Kuunnella, kun työläinen tuhisee, kun saa nukkua viikonloppuna päiväunia.
Välillä tulee ajatus, että pitäisi lukea nopeammin, tehdä tehokkaammin.
Ehkä sunnuntaina opiskelusta saa nauttia ja fiilistellä. Tehdä ihan omaan tahtiin, ilman tulospaineita.
Ja hei, tuloksena on kuitenkin yhtäkkiä jo 4 sivua esseen raakatekstiä ja yksi pitkälle edennyt, huolellisesti luettu lähdekirja.
Viikonloppuna opiskelussa pidän juuri eniten siitä, kun saa tehdä vailla paineita, ja kokea, että kaikki mitä saa aikaan, on vain extraa! Viikonloppuna kun opiskelee, niin se on kuin laittaisi rahaa pankkiin! (Vai oliko se lepo ja nukkuminen sitä rahaa pankissa?)
Ehkä tästä voi ottaa opiksi rentoa tekemisen meininkiä niihinkin viikolla vallitseviin sisäisiin rajoituksiin ja paineisiin.
Lukea ja kirjoittaa, omaan tahtiin, rauhassa. Kuunnella Drum and Bass Lounge -radiota. Katsella ulos, miten hiljalleen hämärtyy ja piemenee. (Nyt vasta, vaikka kello on jo yli viiden! Hip hei!) Juoda Carmolis-tipoilla höystettyä kuumaa kurkkukipuun ja nuhaan. Kuunnella, kun työläinen tuhisee, kun saa nukkua viikonloppuna päiväunia.
Välillä tulee ajatus, että pitäisi lukea nopeammin, tehdä tehokkaammin.
Ehkä sunnuntaina opiskelusta saa nauttia ja fiilistellä. Tehdä ihan omaan tahtiin, ilman tulospaineita.
Ja hei, tuloksena on kuitenkin yhtäkkiä jo 4 sivua esseen raakatekstiä ja yksi pitkälle edennyt, huolellisesti luettu lähdekirja.
Viikonloppuna opiskelussa pidän juuri eniten siitä, kun saa tehdä vailla paineita, ja kokea, että kaikki mitä saa aikaan, on vain extraa! Viikonloppuna kun opiskelee, niin se on kuin laittaisi rahaa pankkiin! (Vai oliko se lepo ja nukkuminen sitä rahaa pankissa?)
Ehkä tästä voi ottaa opiksi rentoa tekemisen meininkiä niihinkin viikolla vallitseviin sisäisiin rajoituksiin ja paineisiin.
lauantai 2. helmikuuta 2013
Hyvinvointisuoritusote
Tänään kirjoitan osittain eiliselle jatkoksi, lisää hyvinvoinnista ja itsen kuuntelusta.
Viimeksi kirjoitin siitä, että opiskelussakin kannattaa kuunnella itseä, omia tarpeita ja sitä, mikä milloinkin tuntuu kutsuvimmalta. Silti, jos puhutaan opintojen suorittamisesta, se kuulostaa kuitenkin melko järkevältä. Opintojahan suoritetaan. Opinnoista saa suorituksia tai suoritteita, jotka näkyvät opintosuoritusotteessa.
Entä sitten hyvinvoinnin suorittaminen? Ei kuulosta yhtä järkevältä, vai mitä? Minä olen aina tykännyt tehdä aikatauluja, listoja ja suunnitelmia. Usein ajattelen, että nyt ryhdistäydyn ja kiinnitän hyvinvointiini huomiota! Teenpä siis aikataulun, jossa on aamulenkki ja muut urheilut, syömiset ja opiskelut ja rentoutumisharjoitteet.
Toisaalta aikatauluttaminen voi olla hyvä asia. Jos on kiireinen, liikunnalle tilan raivaaminen kalenteriin, tai hengitysharjoitteelle tietyn ajan ja tilan osoittaminen voi olla hyvinkin tärkeä keino saada aikaa arvostamiensa asioiden toteuttamiseen. Kuitenkin aikataulutus voi myös jäykistää ja tehdä näistä tärkeistä hyvinvointia tavoittelevista teoista suorittamista. Kuinka voin etukäteen määritellä ja aikatauluttaa sen, mitä huomenna mihinkin aikaan tarvitsen?
Kun vuosi gradun parissa alkoi, ajattelin todellakin, että nyt on aikaa myös hyvinvoinnille. Nyt pitää voida hyvin. Joko voit hyvin, tai itket ja voit hyvin! Yritin suorittaa hyvinvointia. Melko paradoksaalista, vai mitä?
Nyt osaan enemmän luottaa siihen, että kullakin hetkellä tiedän, mitä tarvitsen, kun pysähdyn hetkeksi tarpeitani kuuntelemaan. Samoin opiskelussa, uskon, että teen oikeita asioita, jos kuuntelen itseäni ja sitä, minkä tekeminen tuntuu kutsuvimmalta.
Viimeksi kirjoitin siitä, että opiskelussakin kannattaa kuunnella itseä, omia tarpeita ja sitä, mikä milloinkin tuntuu kutsuvimmalta. Silti, jos puhutaan opintojen suorittamisesta, se kuulostaa kuitenkin melko järkevältä. Opintojahan suoritetaan. Opinnoista saa suorituksia tai suoritteita, jotka näkyvät opintosuoritusotteessa.
Entä sitten hyvinvoinnin suorittaminen? Ei kuulosta yhtä järkevältä, vai mitä? Minä olen aina tykännyt tehdä aikatauluja, listoja ja suunnitelmia. Usein ajattelen, että nyt ryhdistäydyn ja kiinnitän hyvinvointiini huomiota! Teenpä siis aikataulun, jossa on aamulenkki ja muut urheilut, syömiset ja opiskelut ja rentoutumisharjoitteet.
Toisaalta aikatauluttaminen voi olla hyvä asia. Jos on kiireinen, liikunnalle tilan raivaaminen kalenteriin, tai hengitysharjoitteelle tietyn ajan ja tilan osoittaminen voi olla hyvinkin tärkeä keino saada aikaa arvostamiensa asioiden toteuttamiseen. Kuitenkin aikataulutus voi myös jäykistää ja tehdä näistä tärkeistä hyvinvointia tavoittelevista teoista suorittamista. Kuinka voin etukäteen määritellä ja aikatauluttaa sen, mitä huomenna mihinkin aikaan tarvitsen?
Kun vuosi gradun parissa alkoi, ajattelin todellakin, että nyt on aikaa myös hyvinvoinnille. Nyt pitää voida hyvin. Joko voit hyvin, tai itket ja voit hyvin! Yritin suorittaa hyvinvointia. Melko paradoksaalista, vai mitä?
Nyt osaan enemmän luottaa siihen, että kullakin hetkellä tiedän, mitä tarvitsen, kun pysähdyn hetkeksi tarpeitani kuuntelemaan. Samoin opiskelussa, uskon, että teen oikeita asioita, jos kuuntelen itseäni ja sitä, minkä tekeminen tuntuu kutsuvimmalta.
perjantai 1. helmikuuta 2013
Kutsun kuulen
Hetki sitten tulin koneen ääreen ja ajattelin, että nyt voisin kirjoittaa blogia. Nyt olisi aikaa kirjoittaa blogiin. Nyt olisi hyvä saada jotain kirjoitettua, enhän eilenkään kirjoittanut mitään. Koitin kirjoittaa jotakin.
Ääh. Ei tästä tule mitään. Aiheita olisi, mutta yksikään ei nyt erityisesti sytytä.
Laitoin koneen kiinni. Kerroin, että meinasin kirjoittaa blogiin, mutta eihän siitä mitään tullut. "Ei ole pakko", kuului vastaus. Eikö! Helpotuin ja samassa inspiraario iski! Kone uudelleen päälle!
Olen viime aikoina pyörittänyt mielessäni ohjetta: tee sitä, mikä tuntuu kutsuvalta. Vanhana suorittajana tämä todellakin on jotakin uutta. Olen kysynyt itseltäni uudestaan ja uudestaan, mikä minusta tuntuu nyt kutsuvalta. Menenkö jumppaan vai jäänkö kotiin vielä vähän opiskelemaan? Hakisinko tätä työpaikkaa? Syönkö salaattia vai appelsiinin? Koen, että kutsuvan vaihtoehdon kuulostelu on jo nyt avannut minulle joitakin yllättäviä reittejä, joita en ehkä olisi muuten kohdannut.
Muutama päivä meni lähinnä lepoon, kun opiskelu ei tuntunut kutsuvalta. Nyt olen keskittynyt sivuaineopintojen tekoon gradun sijaan. Kalenteriini olin aikatauluttanut sivuaineopiskelut jo ennen joulua, mutta silloin gradu tuntui kutsuvammalta. Aikataulut eivät ole välttämättä kovin toimivia, jos ne eivät anna tilaa sille, minkä tekeminen tuntuu millonkin hyvältä. Uskon, että kaikki tulee tehtyä omalla ajallaan ja pakottamatta.
Tee sitä, mikä juuri tällä hetkellä tuntuu kutsuvimmalta -ohjetta saa kuitenkin soveltaa omalla vastuullaan. Ensi kuulemalta se ei nimittäin kuulosta kovin hyvältä gradunteko-ohjeelta. Jos elokuvan katselu, tietokoneella pelaaminen, kaverin kanssa kahville lähtö ja siivoaminen tuntuu opiskelua kutsuvammalta, tarkoittaako se sitä, että sen saa tehdä? Voi olla, että tarkoittaa.
Minustakin ajatus tuntuu vähän pelottavalta. Jos teen sitä, mikä millonkin kutsuu, jääkö opiskelut kokonaan tekemättä? Eikö niiden teko nimenomaan vaadi tiukkaa itsekuria ja itsen pakottamista kirjojen ja koneen ääreen? Oma tuntumani tällä hetkellä on, että ei. Onko järkeä pakottaa itsensä tekemään jotakin juuri sillä hetkellä, jos toisena hetkenä sama asia tulisi vaivatta ja kuin luonnostaan? Onko järkeä vastustaa sitä, mikä tuntuu kulloinkin hyvältä? Kuinka paljon energiaa itsen, omien tarpeiden ja inspiraation vastustaminen vie? Tietävätkö keho ja mieli kuitenkin paremmin, mitä kulloinkin tarvitsevat, jos niiltä uskaltaa kysyä?
Ehkä kutsuvuuden kuunteluun kuuluu myös se, että on rehellinen itselleen. Jos todella haluaa saada gradun tehtyä, on luultavaa, että se tuntuu, vastustuksesta huolimatta, kutsuvammalta vaihtoehdolta kuin elokuvan katselu. Kun tietää omat päämääränsä ja on rehellinen itselleen, uskon, että itsen kuuntelu vie oikeaan ratkaisuun.
Ääh. Ei tästä tule mitään. Aiheita olisi, mutta yksikään ei nyt erityisesti sytytä.
Laitoin koneen kiinni. Kerroin, että meinasin kirjoittaa blogiin, mutta eihän siitä mitään tullut. "Ei ole pakko", kuului vastaus. Eikö! Helpotuin ja samassa inspiraario iski! Kone uudelleen päälle!
Olen viime aikoina pyörittänyt mielessäni ohjetta: tee sitä, mikä tuntuu kutsuvalta. Vanhana suorittajana tämä todellakin on jotakin uutta. Olen kysynyt itseltäni uudestaan ja uudestaan, mikä minusta tuntuu nyt kutsuvalta. Menenkö jumppaan vai jäänkö kotiin vielä vähän opiskelemaan? Hakisinko tätä työpaikkaa? Syönkö salaattia vai appelsiinin? Koen, että kutsuvan vaihtoehdon kuulostelu on jo nyt avannut minulle joitakin yllättäviä reittejä, joita en ehkä olisi muuten kohdannut.
Muutama päivä meni lähinnä lepoon, kun opiskelu ei tuntunut kutsuvalta. Nyt olen keskittynyt sivuaineopintojen tekoon gradun sijaan. Kalenteriini olin aikatauluttanut sivuaineopiskelut jo ennen joulua, mutta silloin gradu tuntui kutsuvammalta. Aikataulut eivät ole välttämättä kovin toimivia, jos ne eivät anna tilaa sille, minkä tekeminen tuntuu millonkin hyvältä. Uskon, että kaikki tulee tehtyä omalla ajallaan ja pakottamatta.
Tee sitä, mikä juuri tällä hetkellä tuntuu kutsuvimmalta -ohjetta saa kuitenkin soveltaa omalla vastuullaan. Ensi kuulemalta se ei nimittäin kuulosta kovin hyvältä gradunteko-ohjeelta. Jos elokuvan katselu, tietokoneella pelaaminen, kaverin kanssa kahville lähtö ja siivoaminen tuntuu opiskelua kutsuvammalta, tarkoittaako se sitä, että sen saa tehdä? Voi olla, että tarkoittaa.
Minustakin ajatus tuntuu vähän pelottavalta. Jos teen sitä, mikä millonkin kutsuu, jääkö opiskelut kokonaan tekemättä? Eikö niiden teko nimenomaan vaadi tiukkaa itsekuria ja itsen pakottamista kirjojen ja koneen ääreen? Oma tuntumani tällä hetkellä on, että ei. Onko järkeä pakottaa itsensä tekemään jotakin juuri sillä hetkellä, jos toisena hetkenä sama asia tulisi vaivatta ja kuin luonnostaan? Onko järkeä vastustaa sitä, mikä tuntuu kulloinkin hyvältä? Kuinka paljon energiaa itsen, omien tarpeiden ja inspiraation vastustaminen vie? Tietävätkö keho ja mieli kuitenkin paremmin, mitä kulloinkin tarvitsevat, jos niiltä uskaltaa kysyä?
Ehkä kutsuvuuden kuunteluun kuuluu myös se, että on rehellinen itselleen. Jos todella haluaa saada gradun tehtyä, on luultavaa, että se tuntuu, vastustuksesta huolimatta, kutsuvammalta vaihtoehdolta kuin elokuvan katselu. Kun tietää omat päämääränsä ja on rehellinen itselleen, uskon, että itsen kuuntelu vie oikeaan ratkaisuun.
keskiviikko 30. tammikuuta 2013
Minun tomaattini
Niin niin, mutta mitkä ihmeen tomaatit? Eihän tämä ole kokkailublogi. Eikä tämä kerro edes puutarhan hoidosta tai parveketomaateista!
Opintopsykologityössä tutustuin Pomodoro-tekniikkaan. Virallinen sivusto löytyy täältä. Lyhyesti kyse on siitä, että työskennellään 25 minuutin pätkissä ja pidetään sen jälkeen tauko. Lisäksi kirjoitetaan joko etukäteen ylös, mitä aikoo tehdä tai jälkikäteen, mitä tuli tehtyä. Samalla tekeminen tulee näkyväksi. Tästä on hyötyä erityisesti silloin, kun uskoo, ettei ole saanut mitään aikaan. Ylöskirjatut tomaatit todistavat muuta. Itse käytän tätä ajastinta.
Oma viikkotomaattitavoitteni on 50 tomaattia/viikko. Tämä sama tahti on pysynyt syyskuun puolivälistä saakka. Välillä tavoite jää vajaaksi, välillä ylittyy. Jossakin vaiheessa koitin lisätä viikkotomaatimäärää, mikä johti tomaattiromahdukseen. Täytyy olla tahti, jota jaksaa painaa koko vuoden ajan, eikä ahnehtiminen auta. Pohdin, että sama ilmiö kävi silloin, kun ehdotettiin, jos työntekijöiden työtunteja lisättäisiin. Jos päivässä tekisi vaikka 20 minuuttia enemmän, viikossa tulisi jo niin paljon enemmän ja vuodessa koko valtion tasolla saataisiin jo huikeasti enemmän työtunteja! Vau! Sama ajatuksellinen kömmähdys kävi minullekin leikkiessäni laskimen kanssa.
Käytännössä 50 tomaattia/viikko tarkoittaa 10 tomaattia/arkipäivä. Jos viikolla saa tuon aikaiseksi, viikonloput voi puhtaan omantunnon siivittämänä pitää vapaana. Silti olen usein opiskellut iltaisin ja viikonloppuisin. Aina tomaatit eivät lähde toimistotyöaikana liikkeelle. Se onkin kokopäiväisen opiskelijan ihana vapaus, opiskella saa silloin, kun inspiraatio iskee. Vaikka yöllä, kun ei tarvitse miettiä, että huomenna pitäisi jaksaa töissä. Pääsääntöisesti kuitenkin herään aamuisin seitsemältä ja käytän arkipäivät tomatointiin, enkä jää odottelemaan, suvaitseeko inspiraatio tänään iskeä. Sitä paitsi inspiraatio usein löytyykin tekemisen kautta.
Miksi tomaatti toimii? Mitä hyötyä on työskennellä 25 minuttin pätkissä? Opiskelussa pätevät samat lainalaisuudet kuin työnteossakin. Tuosta ihanasta opiskelijan vapaudesta huolimatta on hyvä olla työaika, työmatka ja työpaikka. Tämä antaa arkeen rutiinia ja raameja. Opiskelu ja vapaa-aika eivät sekoitu. Varsinkin silloin, jos aikaansaamattomuus on ongelma, uhkaa ahdistus aikaansaamattomuudesta liukua vapaa-ajalle ja näin koko elämä muttuu yhdeksi ahdistavaksi mössöksi ilman päätä ja häntää. Nämä tapaukset olivat opintospykologityössä yleisiä, näyttivät johtavan jopa masentuneisuuteen, tai ainakin selvään inhimilliseen kärsimykseen ja saattoivat olla melko yksinkertaisilla rajauksilla ratkaistavissa. Tosin nyt, kun oma luottamukseni työtahtiini on syntynyt, harrastan paljon vähemmän näitä tiukkoja raameja, jotka kuitenkin olivat tärkeät alkuun pääsemisessä.
Aikataulutus tarjoaa siis raameja. On helpompi tarttua ajatukseen, että teen 5 tomaattia ja syön sitten lounaan. Tai ajatukseen, että nyt työskentelen 25 minuuttia, kuin ajatukseen, että no niin, nyt olisi edessä 8 tuntia opiskelua. 25 minuuttia on myös sellainen aika, jonka pystyy keskittymään. Facebookin jaksaa pitää sen verran aikaa kiinni, vesilasillisen hakemista voi lykätä vielä 10 minuuttia, että tomaatti loppuu. Kaikenlaisia ärsykkeitä on helpompi sietää ja siirtää niiden toteuttamista, kun tietää, milloin on niiden aika ja milloin on keskittymisen aika. Myös ajatus pitkin päivää pidetyistä lyhyistä tauoista (tomaatin jälkeen on 5 minuutin mittainen tauko, ja esim. neljän tomaatin jälkeen voi pitää pidemmän tauon) on hyvä, ja virkistystä tapahtuu päivän mittaan. Opiskeluaika tulee myös tehokkaasti käytettyä, kun aikaa ei mene haahuiluun. Itse olen tomaatteja tehnyt enemmän tai vähemmän kurinalaisesti. Alussa enemmän kurinalaisesti, nykyään vähemmän. Silti ne edelleen tuntuvat hyödylliseltä ja tarkoituksenmukaisilta.
Käytössäni ovat myös tomaattipalkinnot. Päätän jonkun tietyn tomaattimäärän, jonka jälkeen saan jonkun itselleni lupaaman lahjan. Myös arkipäivässä saatan siirtää tarpeet palkinnoksi. Teen ensin tämän tomaatin ja sitten palkinnoksi saan käydä vaikkapa kaupassa. Aiemmin tuli ensin mentyä sinne kauppaan, kun sinne on tänään joka tapauksessa mentävä, ja hoidettua muita tärkeitä asioita, ja sitten olikin jo ilta ja tekemättömyyden stressi.
Tähän tomaattien ylistykseen minut herätti äskeinen huomioni. 900 tomaattia tuli täyteen! Seuraava tomaattipalkintoni häämöttää tuhannessa tomaatissa. Kun 1000 tomaattia tulee täyteen, tapahtuu varmasti jotakin suurta! Vielä en tiedä, mitä!
Opintopsykologityössä tutustuin Pomodoro-tekniikkaan. Virallinen sivusto löytyy täältä. Lyhyesti kyse on siitä, että työskennellään 25 minuutin pätkissä ja pidetään sen jälkeen tauko. Lisäksi kirjoitetaan joko etukäteen ylös, mitä aikoo tehdä tai jälkikäteen, mitä tuli tehtyä. Samalla tekeminen tulee näkyväksi. Tästä on hyötyä erityisesti silloin, kun uskoo, ettei ole saanut mitään aikaan. Ylöskirjatut tomaatit todistavat muuta. Itse käytän tätä ajastinta.
Oma viikkotomaattitavoitteni on 50 tomaattia/viikko. Tämä sama tahti on pysynyt syyskuun puolivälistä saakka. Välillä tavoite jää vajaaksi, välillä ylittyy. Jossakin vaiheessa koitin lisätä viikkotomaatimäärää, mikä johti tomaattiromahdukseen. Täytyy olla tahti, jota jaksaa painaa koko vuoden ajan, eikä ahnehtiminen auta. Pohdin, että sama ilmiö kävi silloin, kun ehdotettiin, jos työntekijöiden työtunteja lisättäisiin. Jos päivässä tekisi vaikka 20 minuuttia enemmän, viikossa tulisi jo niin paljon enemmän ja vuodessa koko valtion tasolla saataisiin jo huikeasti enemmän työtunteja! Vau! Sama ajatuksellinen kömmähdys kävi minullekin leikkiessäni laskimen kanssa.
Käytännössä 50 tomaattia/viikko tarkoittaa 10 tomaattia/arkipäivä. Jos viikolla saa tuon aikaiseksi, viikonloput voi puhtaan omantunnon siivittämänä pitää vapaana. Silti olen usein opiskellut iltaisin ja viikonloppuisin. Aina tomaatit eivät lähde toimistotyöaikana liikkeelle. Se onkin kokopäiväisen opiskelijan ihana vapaus, opiskella saa silloin, kun inspiraatio iskee. Vaikka yöllä, kun ei tarvitse miettiä, että huomenna pitäisi jaksaa töissä. Pääsääntöisesti kuitenkin herään aamuisin seitsemältä ja käytän arkipäivät tomatointiin, enkä jää odottelemaan, suvaitseeko inspiraatio tänään iskeä. Sitä paitsi inspiraatio usein löytyykin tekemisen kautta.
Miksi tomaatti toimii? Mitä hyötyä on työskennellä 25 minuttin pätkissä? Opiskelussa pätevät samat lainalaisuudet kuin työnteossakin. Tuosta ihanasta opiskelijan vapaudesta huolimatta on hyvä olla työaika, työmatka ja työpaikka. Tämä antaa arkeen rutiinia ja raameja. Opiskelu ja vapaa-aika eivät sekoitu. Varsinkin silloin, jos aikaansaamattomuus on ongelma, uhkaa ahdistus aikaansaamattomuudesta liukua vapaa-ajalle ja näin koko elämä muttuu yhdeksi ahdistavaksi mössöksi ilman päätä ja häntää. Nämä tapaukset olivat opintospykologityössä yleisiä, näyttivät johtavan jopa masentuneisuuteen, tai ainakin selvään inhimilliseen kärsimykseen ja saattoivat olla melko yksinkertaisilla rajauksilla ratkaistavissa. Tosin nyt, kun oma luottamukseni työtahtiini on syntynyt, harrastan paljon vähemmän näitä tiukkoja raameja, jotka kuitenkin olivat tärkeät alkuun pääsemisessä.
Aikataulutus tarjoaa siis raameja. On helpompi tarttua ajatukseen, että teen 5 tomaattia ja syön sitten lounaan. Tai ajatukseen, että nyt työskentelen 25 minuuttia, kuin ajatukseen, että no niin, nyt olisi edessä 8 tuntia opiskelua. 25 minuuttia on myös sellainen aika, jonka pystyy keskittymään. Facebookin jaksaa pitää sen verran aikaa kiinni, vesilasillisen hakemista voi lykätä vielä 10 minuuttia, että tomaatti loppuu. Kaikenlaisia ärsykkeitä on helpompi sietää ja siirtää niiden toteuttamista, kun tietää, milloin on niiden aika ja milloin on keskittymisen aika. Myös ajatus pitkin päivää pidetyistä lyhyistä tauoista (tomaatin jälkeen on 5 minuutin mittainen tauko, ja esim. neljän tomaatin jälkeen voi pitää pidemmän tauon) on hyvä, ja virkistystä tapahtuu päivän mittaan. Opiskeluaika tulee myös tehokkaasti käytettyä, kun aikaa ei mene haahuiluun. Itse olen tomaatteja tehnyt enemmän tai vähemmän kurinalaisesti. Alussa enemmän kurinalaisesti, nykyään vähemmän. Silti ne edelleen tuntuvat hyödylliseltä ja tarkoituksenmukaisilta.
Käytössäni ovat myös tomaattipalkinnot. Päätän jonkun tietyn tomaattimäärän, jonka jälkeen saan jonkun itselleni lupaaman lahjan. Myös arkipäivässä saatan siirtää tarpeet palkinnoksi. Teen ensin tämän tomaatin ja sitten palkinnoksi saan käydä vaikkapa kaupassa. Aiemmin tuli ensin mentyä sinne kauppaan, kun sinne on tänään joka tapauksessa mentävä, ja hoidettua muita tärkeitä asioita, ja sitten olikin jo ilta ja tekemättömyyden stressi.
Tähän tomaattien ylistykseen minut herätti äskeinen huomioni. 900 tomaattia tuli täyteen! Seuraava tomaattipalkintoni häämöttää tuhannessa tomaatissa. Kun 1000 tomaattia tulee täyteen, tapahtuu varmasti jotakin suurta! Vielä en tiedä, mitä!
tiistai 29. tammikuuta 2013
Mama said there'll be days like this
Välillä on sitten niitä päiviä, kun ei vaan tule mitään.
Päivä on mennyt pökkyrässä, en meinannut herätä ollenkaan tänään. Nyt, kun illalla vihdoin virkistyin, ja kokeilin aloittaa opiskelua, niin ei tule mitään. Avaan tiedoston ja samassa silmissä sumenee ja väsymys iskee takaisin.
Ja samalla sitten kasvaa stressi. Onhan tässä nyt jo mennyt päiviä, ettei ole oikein edistystä tapahtunut. Joku syy niille on ollut, muistaakseni ihan hyväksyttäväkin. Mutta kun päiviä kuluu ja turhautuminen kasvaa, on enää vaikeaa olla itselleen lempeä.
Kun tulee pelko, silloin tulevat itsesyytökset. Kun tulee helpotus, silloin tulee lempeys itseä kohtaan. Ilmeisesti nyt sitten iski pelko. Milloin jaksan taas keskittyä? Mitä jos en jaksakaan? Kohta en enää ehdikään kaikkea. En ehdi, en ehdi.
Kun stressi tulee, se värittää ajatukset. Miten voi olla, etten ole niin pitkään aikaan saanut mitään aikaiseksi? Stressi saa minut usein näin ihmettelemään ja unohtamaan sen kaiken, mitä olen saanut aikaan. Koska se nyt ei ollut mitään tärkeää. Miksi en ole saanut aikaan mitään oikeaa?
Toimisiko se toisinkin päin? Kun on lempeä itselleen, tulee helpotus? Onko ansainnut lempeyttä ja helpotusta, jos ei ole saanut aikaan mitään oikeaa? Pitääkö lempeys tosiaankin ansaita? Kenellä on valtuus päättää siitä, onko se ansaittu?
Ei, ei. Silloin lempeys on ainakin ansaittu, tai ainakin tarvittu, kun pelko, stressi ja itsesyytökset hyökkäävät. Valitsen lempeyden.
Lempeää viikkoa jokaiselle. Erityisesti jokaiselle, joka ei koe sitä ansainneensa.
Päivä on mennyt pökkyrässä, en meinannut herätä ollenkaan tänään. Nyt, kun illalla vihdoin virkistyin, ja kokeilin aloittaa opiskelua, niin ei tule mitään. Avaan tiedoston ja samassa silmissä sumenee ja väsymys iskee takaisin.
Ja samalla sitten kasvaa stressi. Onhan tässä nyt jo mennyt päiviä, ettei ole oikein edistystä tapahtunut. Joku syy niille on ollut, muistaakseni ihan hyväksyttäväkin. Mutta kun päiviä kuluu ja turhautuminen kasvaa, on enää vaikeaa olla itselleen lempeä.
Kun tulee pelko, silloin tulevat itsesyytökset. Kun tulee helpotus, silloin tulee lempeys itseä kohtaan. Ilmeisesti nyt sitten iski pelko. Milloin jaksan taas keskittyä? Mitä jos en jaksakaan? Kohta en enää ehdikään kaikkea. En ehdi, en ehdi.
Kun stressi tulee, se värittää ajatukset. Miten voi olla, etten ole niin pitkään aikaan saanut mitään aikaiseksi? Stressi saa minut usein näin ihmettelemään ja unohtamaan sen kaiken, mitä olen saanut aikaan. Koska se nyt ei ollut mitään tärkeää. Miksi en ole saanut aikaan mitään oikeaa?
Toimisiko se toisinkin päin? Kun on lempeä itselleen, tulee helpotus? Onko ansainnut lempeyttä ja helpotusta, jos ei ole saanut aikaan mitään oikeaa? Pitääkö lempeys tosiaankin ansaita? Kenellä on valtuus päättää siitä, onko se ansaittu?
Ei, ei. Silloin lempeys on ainakin ansaittu, tai ainakin tarvittu, kun pelko, stressi ja itsesyytökset hyökkäävät. Valitsen lempeyden.
Lempeää viikkoa jokaiselle. Erityisesti jokaiselle, joka ei koe sitä ansainneensa.
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
Monta rautaa tulessa
Vähän aiemmin uhosin, että mitään kaappeja en ala
siivoamaan, ennen kuin gradu on valmis. Etten kulutakin koko kevättä
järjestelyyn ja siivoilemiseen. Silti meidän kodissamme on viime aikoina vähän
järjestelty tavaroita. Heitetty turhaa ja vanhaa pois, saatu uusille
ajatuksille tilaa.
Minulle huomautettiin lukuisista kosmetiikkapurkeista ja
vastasin, että minulla on paha tapa aloittaa aina seuraava, kun edellinen on
vielä kesken. Kuuntelin itseäni. Aivan, aivan.
Minulla on paha tapa aloittaa seuraava, kun edellinen on
vielä kesken.
Seuraavaa työpaikkaa haetaan, kun edellinen on vielä kesken.
Töihin mennään, vaikka opiskelut on vielä kesken. Työtä haetaan nytkin, kun
gradu on vielä kesken. Ja se aiheuttaa paineita valmistumisen ajankohdan
suhteen.
Muutama vuosi sitten kuuntelin Aivokunto-luentoa. Luennon
jälkeen menin juttelemaan hetkeksi luennoitsijan kanssa. Menin kysymään, mitä
hän ajattelee aikaansaamattomuudesta, prokrastinaatiosta. Luennoitsija oli sitä
mieltä, että eri ihmisillä on vaikeuksia toiminnanohjauksen eri vaiheissa.
Yhden on vaikeaa päästä alkuun, toisen jatkaa, kolmannen saattaa loppuun.
Itse olen huomannut, että minun on vaikeaa aloittaa.
Alkuvaiheessa on paljon kitkaa, ennen kuin reki nytkähtää liikkeelle ja
päästään ystäväni flow’n kanssa paiskimaan hommia. Tällä viikolla olen
kuitenkin myös ihmetellyt, miten minulla voi olla jo monta vuotta sitten
aloitettu essee vieläkin kesken. Aihe on aika helppo, kirjallisuus helposti
saatavilla. Minulla löytyy aiheesta useampi tiedosto, sitä on aloitettu vuosien
aikana kirjoittamaan useampaan otteeseen. Aloitin taas. Ajattelin saada sen
perjantaina valmiiksi. En opiskellut perjantaina.
Minulle vaikeaa on siis aloittaminen. Ja uudelleen
aloittaminen. Ja jatkaminen. Ja loppuunsaattaminen.
Kosmetiikkapurnukoiden kohdalla mietin seuraavasti. On
turvallisempaa ostaa jo uusi, kun vanha on vielä kesken. Ettei vain tule
välivaihetta, että kyseinen rasva tai kasvovesi on hetken kokonaan loppu! On
hyvä varautua aina etukäteen. Mutta kun minulla on jo uusi purkki ja vanhasta
pitäisi vaivalloisesti kaivella, niin aloitan uuden, enkä heitä vanhaa pois. En
tietenkään, siellähän on vielä hyvää rasvaa jäljellä! Kävin yöpöydän
laatikkoani läpi, ja löysin 12 lähes tyhjää purkkia samaa käsirasvaa. Ja kaksi
toisenmerkkistä. Koska joskushan löytää uudenkin merkin, jota haluaa kokeilla,
vaikka on juuri ostanut vanhaa taas varalle.
On turvallisempaa siirtyä seuraavaan, vaikka edellinen on
vielä kesken. Syödä jo varmuuden vuoksi, vaikka ei ole vielä nälkä. Hakea jo
töitä, vaikkei vielä tiedä tarkkaa valmistumisajankohtaa, ja vaikka
graduprojekti on kesken. Hakea edes jotain töitä, ettei vain tule tilannetta,
jolloin graduprojekti on saatu päätökseen ja on tyhjän päällä. Silloinhan olisi
tilaa miettiä, mitä haluan seuraavaksi tehdä. Ettei vain tule sitä pelottavaa
tilaa ajatella, mitä minä todella haluan.
Monta rautaa tulessa on turvallisempaa! Kunhan ei vaan polta
näppejään…
Matkalla valmistumiseen - olen jo valmis
Olen viime aikoina lukenut Sara K:n blogia ja saanut sieltä inspiraatiota.
Olen alkanut jo ajatella, miltä minusta tuntuisi nyt, jos tietäisin, että maailma olisi sellainen paikka, jossa kaikki olisi mahdollista. Tai miten olisin nyt ilman tätä ongelmaa? Miten kävelisin ilman hammaskipua? Miten katsoisin ilman gradustressiä?
Uusin kirjoitus vei minut taas uuden äärelle. Sara kehottaa arvostamaan itseään, kuin olisi jo uralla siinä kohdassa, johon tähtää. Niinpä minä nyt mietin, miltä minusta tuntuisi silloin, kun olen saanut gradun palautettua? Miten hengittäisin sitten, kun olen valmistunut? Miten arvostaisin itseäni sitten, kun olen saanut työpaikan? Ja päätän jo nyt ajatella itsestäni yhtä arvostavaan sävyyn, kuin aion tehdä sitten, kun saan gradun valmiiksi. Tuntuu helpottavalta, huojentavalta ja melko itsevarmalta! Vapaa-ajasta pystyy nauttimaan stressittömästi, koska juuri niin aion tehdä, sitten kun ei enää tarvitse opiskella.
Jos en arvosta itseäni jo nyt tavalla, jolla aion arvostaa sitten, kun olen valmistunut, ei sitä arvostusta ehkä tule koskaan. Kun saan gradun palautettua, en voi kuitenkaan vielä arvostaa itseäni, ennenkuin saan tietää arvosanan tai valmistun. Ja kun valmistun, en voi kuitenkaan vielä antaa itselleni arvostusta, koska eihän minulla ehkä ole vielä työtä. Tai kun saan työn, enhän vielä tiedä, tulenko pärjäämään siinä. En koskaan tulee saavuttamaan sitä itsearvostusta, jos en anna sitä itselleni jo nyt.
Ja myös, kun tiedän saavani gradun ja opinnot valmiiksi ja tiedän ainakin jollain aikataululla saavani ainakin jotakin töitä, niin mitä järkeä on nyt epäillä itseään. Tämän vääjämättömän matkan valmistumista kohti voi yhtä hyvin käyttää itseään luottaen, kuin toivottomia ajatuksia ajatellen.
Matkalla valmistumiseen - olen jo valmis.
Olen alkanut jo ajatella, miltä minusta tuntuisi nyt, jos tietäisin, että maailma olisi sellainen paikka, jossa kaikki olisi mahdollista. Tai miten olisin nyt ilman tätä ongelmaa? Miten kävelisin ilman hammaskipua? Miten katsoisin ilman gradustressiä?
Uusin kirjoitus vei minut taas uuden äärelle. Sara kehottaa arvostamaan itseään, kuin olisi jo uralla siinä kohdassa, johon tähtää. Niinpä minä nyt mietin, miltä minusta tuntuisi silloin, kun olen saanut gradun palautettua? Miten hengittäisin sitten, kun olen valmistunut? Miten arvostaisin itseäni sitten, kun olen saanut työpaikan? Ja päätän jo nyt ajatella itsestäni yhtä arvostavaan sävyyn, kuin aion tehdä sitten, kun saan gradun valmiiksi. Tuntuu helpottavalta, huojentavalta ja melko itsevarmalta! Vapaa-ajasta pystyy nauttimaan stressittömästi, koska juuri niin aion tehdä, sitten kun ei enää tarvitse opiskella.
Jos en arvosta itseäni jo nyt tavalla, jolla aion arvostaa sitten, kun olen valmistunut, ei sitä arvostusta ehkä tule koskaan. Kun saan gradun palautettua, en voi kuitenkaan vielä arvostaa itseäni, ennenkuin saan tietää arvosanan tai valmistun. Ja kun valmistun, en voi kuitenkaan vielä antaa itselleni arvostusta, koska eihän minulla ehkä ole vielä työtä. Tai kun saan työn, enhän vielä tiedä, tulenko pärjäämään siinä. En koskaan tulee saavuttamaan sitä itsearvostusta, jos en anna sitä itselleni jo nyt.
Ja myös, kun tiedän saavani gradun ja opinnot valmiiksi ja tiedän ainakin jollain aikataululla saavani ainakin jotakin töitä, niin mitä järkeä on nyt epäillä itseään. Tämän vääjämättömän matkan valmistumista kohti voi yhtä hyvin käyttää itseään luottaen, kuin toivottomia ajatuksia ajatellen.
Matkalla valmistumiseen - olen jo valmis.
torstai 24. tammikuuta 2013
Dam-di-dam
Viime päivinä olo on ollut kevyt.
Kevät.
Jos maailmassa kaikki olisi mahdollista, miten se vaikuttaisi minuun? Miten toimisin juuri nyt? Miten istuisin? Miten hengittäisin?
Kevyesti.
Gradu ei ole vieläkään merkittävästi edennyt viimeisimmän graduseminaarin jälkeen. Vuorostaan huomiota ovat saaneet työnhaku ja sivuaineopinnot. Tärkeitä asioita nekin. Ja aurinko, ilo, leikkisyys. Tärkeitä asioita nekin. Rauha, levollisuus.
Ehkä gradu vaatii vieläkin taustalla muhimista ja sulattelua? Olipa niin tai näin, energia tulee käyttöön joka tapauksessa hyödyllisesti. Enkä mitenkään jaksa olla nyt kovin huolestunut. Kaikki ajallaan.
Yona kiteyttää osuvasti viime päivien fiiliksen: "elämä on yllättävän sykähdyttävä setti".
http://www.youtube.com/watch?v=4gfNOnwBcpA
Kevät.
Jos maailmassa kaikki olisi mahdollista, miten se vaikuttaisi minuun? Miten toimisin juuri nyt? Miten istuisin? Miten hengittäisin?
Kevyesti.
Gradu ei ole vieläkään merkittävästi edennyt viimeisimmän graduseminaarin jälkeen. Vuorostaan huomiota ovat saaneet työnhaku ja sivuaineopinnot. Tärkeitä asioita nekin. Ja aurinko, ilo, leikkisyys. Tärkeitä asioita nekin. Rauha, levollisuus.
Ehkä gradu vaatii vieläkin taustalla muhimista ja sulattelua? Olipa niin tai näin, energia tulee käyttöön joka tapauksessa hyödyllisesti. Enkä mitenkään jaksa olla nyt kovin huolestunut. Kaikki ajallaan.
Yona kiteyttää osuvasti viime päivien fiiliksen: "elämä on yllättävän sykähdyttävä setti".
http://www.youtube.com/watch?v=4gfNOnwBcpA
tiistai 22. tammikuuta 2013
Graduntekijän ääni
Kiitos viesteistä ja palautteista, joita blogin "julkistaminen" facebook-seinälläni sai aikaan. Koen, että jo nyt tämä blogi on osaltaan täyttänyt tehtävänsä. Saanut ainakin yhden ihmisen tuntemaan, ettei ole näiden ajatusten kanssa yksin.
Yksi blogini tavoitteista harhapolkujen ja onnistumisten näkyväksi tekemisen lisäksi voisi olla juuri tämä: äänen antaminen sellaisille graduntekijän kokemuksille, joita uskon muidenkin opiskelijoiden kohtaavan ja kokevan. Puhumalla omalla äänelläni omista kokemuksistani tavoitan aina myös jotakin yhteistä. Kukaan ei ole lopulta ajatuksiensa kanssa yksin. Ei edes vaikeiden, häpeällisten tai yksinäisten ajatusten.
Olen huomannut tämän muuallakin. Kun yksi esimerkiksi uskaltaa sanoa ääneen oman vienon toiveensa tauon pitämisestä kesken pitkän luennon, muutkin ovat helpottuneita, että joku sanoi sen ääneen. Olen oppinut, että varsin omilta ja vähäpätöisiltäkin tuntuvat ajatukset kannattaa sanoa ääneen, koska usein ne tavoittavat muidenkin ääneensanomattoman kokemuksen. Ja vaikka ei tavoittaisi, olisiko se omakaan ajatus tai tarve silti niin vähäpätöinen, kuin se ensituntumalta tuntui?
Siis, kiitokset rohkaisevasta palautteesta. Kuulen jatkossakin mielelläni sinun ajatuksiasi ja kommenttejasi, niin luentosalissa kuin blogini kommenteissakin!
Yksi blogini tavoitteista harhapolkujen ja onnistumisten näkyväksi tekemisen lisäksi voisi olla juuri tämä: äänen antaminen sellaisille graduntekijän kokemuksille, joita uskon muidenkin opiskelijoiden kohtaavan ja kokevan. Puhumalla omalla äänelläni omista kokemuksistani tavoitan aina myös jotakin yhteistä. Kukaan ei ole lopulta ajatuksiensa kanssa yksin. Ei edes vaikeiden, häpeällisten tai yksinäisten ajatusten.
Olen huomannut tämän muuallakin. Kun yksi esimerkiksi uskaltaa sanoa ääneen oman vienon toiveensa tauon pitämisestä kesken pitkän luennon, muutkin ovat helpottuneita, että joku sanoi sen ääneen. Olen oppinut, että varsin omilta ja vähäpätöisiltäkin tuntuvat ajatukset kannattaa sanoa ääneen, koska usein ne tavoittavat muidenkin ääneensanomattoman kokemuksen. Ja vaikka ei tavoittaisi, olisiko se omakaan ajatus tai tarve silti niin vähäpätöinen, kuin se ensituntumalta tuntui?
Siis, kiitokset rohkaisevasta palautteesta. Kuulen jatkossakin mielelläni sinun ajatuksiasi ja kommenttejasi, niin luentosalissa kuin blogini kommenteissakin!
maanantai 21. tammikuuta 2013
Missä jumittaa?
Tiedän, että pitäisi alkaa opiskelemaan. On maanantai, rento viikonloppu on vietetty jo. Ja pari ylimääräistä vapaapäivää ennen sitä. Olisi mukavaa jatkaa viikonlopun letkeää meininkiä. Ulkona paistaa aurinko. Sisällä on mukavaa heräillä rauhassa.
Tämän kaiken mukavan rentouden takana on se tunne, tänään minun jo pitäisi tehdä jotain. Niskat ovat jännittyneet, toisten blogien selailu ei anna enää inspiraatiota, vaan on pakonomaista pakoilua siitä tosiasiasta, että opiskeluun pitäisi taas palata.
Missä jumittaa? Keskiviikkona esittelin työtäni graduseminaarissa. Päivä oli rankka. Torstain varasin hyvinvoinnille, liikunnalle ja nauttimiselle. Perjantaina sain muutaman tomaatin opiskeltua, mutta lähinnä aika meni jutellessa. Harvinaista herkkua yksin kotona opiskelevalle. Tuntui hyvältä. Viikonloppuna päätin keskittyä viikonlopun viettoon.
Nyt minulla olisi edelleen luettavana graduseminaarissa työhön saadut kommentit. Vilkaisin niitä jo perjantaina, ja tunsin itseni täysin idiootiksi. "En olisi tehnyt tällaista paperia, jos olisin tiennyt, että graduseminaarin on sellainen." "Nyt se ohjaaja on kommentoinut näin, kyllä minä sen tiesin. Miten tyhmänä se minua pitää?" "Nyt se ohjaaja on kommenotinut näin. Tuota en tullut aiemmin ajatelleeksikaan! Miten tyhmä minä voinkaan olla?"
Palaaminen nyt opiskeluun tarkoittaa palaamista ohjaajan kommentteihin ja graduseminaarin hämmentäviin tunnelmiin. Keskeneräisyyden ja typeryyden tunteisiin, itsesyytöksiin, sisäisen kriitikon lannistaviin totuuksiin.
Paperista kiinni, nyt! Tomaatti päälle, nyt!
Tämän kaiken mukavan rentouden takana on se tunne, tänään minun jo pitäisi tehdä jotain. Niskat ovat jännittyneet, toisten blogien selailu ei anna enää inspiraatiota, vaan on pakonomaista pakoilua siitä tosiasiasta, että opiskeluun pitäisi taas palata.
Missä jumittaa? Keskiviikkona esittelin työtäni graduseminaarissa. Päivä oli rankka. Torstain varasin hyvinvoinnille, liikunnalle ja nauttimiselle. Perjantaina sain muutaman tomaatin opiskeltua, mutta lähinnä aika meni jutellessa. Harvinaista herkkua yksin kotona opiskelevalle. Tuntui hyvältä. Viikonloppuna päätin keskittyä viikonlopun viettoon.
Nyt minulla olisi edelleen luettavana graduseminaarissa työhön saadut kommentit. Vilkaisin niitä jo perjantaina, ja tunsin itseni täysin idiootiksi. "En olisi tehnyt tällaista paperia, jos olisin tiennyt, että graduseminaarin on sellainen." "Nyt se ohjaaja on kommentoinut näin, kyllä minä sen tiesin. Miten tyhmänä se minua pitää?" "Nyt se ohjaaja on kommenotinut näin. Tuota en tullut aiemmin ajatelleeksikaan! Miten tyhmä minä voinkaan olla?"
Palaaminen nyt opiskeluun tarkoittaa palaamista ohjaajan kommentteihin ja graduseminaarin hämmentäviin tunnelmiin. Keskeneräisyyden ja typeryyden tunteisiin, itsesyytöksiin, sisäisen kriitikon lannistaviin totuuksiin.
Paperista kiinni, nyt! Tomaatti päälle, nyt!
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
Vuosi vaihtui, missä mennään?
Blogin aloittamisen jälkeen tulin toisiin ajatuksiin. Ehkä en osaa kirjoittaa blogia. Ehkä en osaa rajata, mitä kirjoittaa blogiin ja mitä ei. Entä jos en jatkossa ole samaa mieltä siitä, mitä nyt kirjoitan? Ehkä se vie liikaa aikaa ja keskittymistä opiskelulta? Ehkä, ehkä, ehkä, entä jos?
Nyt olen alkanut seuraamaan muutamaa blogia ja ajatukseni on kääntynyt takaisin jo osittain haudattuun oman blogin pitämiseen liittyen. Tekemällä oppii.
Entä missä vaiheessa opiskelut ovat syyskuun jälkeen? Olenko haudannut gradunkin? Entä jos en osaa kirjoittaa, entä jos en osaa rajata? Ehkä se viekin liikaa aikaa?
Syksyn saldo on kaksi suoritettua kurssia, pitkästä aikaa opintopisteitä tilille ja viimeisimmän graduseminaarin palautteen perusteella hyvin vauhdissa oleva gradu.
Entä se hyvä elämä ja hyvinvointi? Se on ehkä välillä ollut osittain horroksessa, kun kaikki keskittyminen on laitettu graduun. Toisaalta eihän se niinkään ole. Paljon hyvinvointiakin arkeen joka tapauksessa on kuulunut. Nyt se on kuitenkin saanut uuden heräämisen. Viikko sitten liityin voimisteluseuraan ja olen nauttinut suunnattoman paljon jumpista. Kevät myös tekee tuloaan, ainakin sydämessäni. Aurinko paistaa ja linnut jo laulavat hiihtolenkillä.
Nyt olen alkanut seuraamaan muutamaa blogia ja ajatukseni on kääntynyt takaisin jo osittain haudattuun oman blogin pitämiseen liittyen. Tekemällä oppii.
Entä missä vaiheessa opiskelut ovat syyskuun jälkeen? Olenko haudannut gradunkin? Entä jos en osaa kirjoittaa, entä jos en osaa rajata? Ehkä se viekin liikaa aikaa?
Syksyn saldo on kaksi suoritettua kurssia, pitkästä aikaa opintopisteitä tilille ja viimeisimmän graduseminaarin palautteen perusteella hyvin vauhdissa oleva gradu.
Entä se hyvä elämä ja hyvinvointi? Se on ehkä välillä ollut osittain horroksessa, kun kaikki keskittyminen on laitettu graduun. Toisaalta eihän se niinkään ole. Paljon hyvinvointiakin arkeen joka tapauksessa on kuulunut. Nyt se on kuitenkin saanut uuden heräämisen. Viikko sitten liityin voimisteluseuraan ja olen nauttinut suunnattoman paljon jumpista. Kevät myös tekee tuloaan, ainakin sydämessäni. Aurinko paistaa ja linnut jo laulavat hiihtolenkillä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)