Edellinen postaukseni neuvoi: keep calm and graduate. Aina ei kuitenkaan ole niin helppoa noudattaa tätä ohjetta ja pysyä rauhallisena. Gradunteko vaatii paineensietoa. Itse olen saanut hyötyä, iloa ja rauhaa tietoisuustaidoista, toisin sanoen hyväksyvästä tietoisesta läsnäolosta eli mindfulnessista. Harjoitteiden tarkoituksena on ihan vain olla läsnä kaikessa siinä, mitä juuri tällä hetkellä ilmenee. Ajatuksia, tunteita ja kehontuntemuksia voi tarkkailla, lempeällä ja hyväksyvällä otteella. Jos olo on ahdistunut ja tukala, voi sitä hetkeksi pysähtyä kuulostelemaan ja vetää muutaman hengenvedon syvään ilmaa. Jos olo on iloinen ja tyytyväinen, sitä suuremmalla syyllä siihen haluaa pysähtyä pieneksi hetkeksi.
Kokeile ja pysähdy kuulostelemaan hetkeksi, mitä sinussa on juuri nyt meneillään.
Alkuun pääsee esimerkiksi kuuntelemalla näitä psykologi ja mindfulness-ohjaaja Mari Rauhalan äänitteitä YouTubesta: http://www.youtube.com/channel/UCs-cQLAWxEi4DAun-r_cfnw
Jos luulee olevansa kiireinen, kuten minä usein luulen, on tästä helppo aloittaa: http://www.youtube.com/watch?v=SzYD_dnhpms
Eli ei muuta kuin, keep calm and graduate!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste stressi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste stressi. Näytä kaikki tekstit
tiistai 3. syyskuuta 2013
torstai 18. huhtikuuta 2013
Graduprosessin kulku aikajanalla
Graduntekijälle kysymykset siitä, missä vaiheessa olet menossa, voivat olla painostavia. Itselle tulee heti selittelyn makua. Olen kyllä tehnyt tätä syksystä asti, mutta eihän sitä tekstin perusteella uskoisi. Noo, kyllä ne kakkukahvit joskus vielä keitellään, mutta älä nyt vielä ala leipomaan. Katsotaan, katsotaan! Mistä sitä voi tietää, kun on ainutlaatuisella matkalla, joka kestää määräämättömän ajan ja jossa jokaisen mutkan takaa tulee uusia ennakoimattomia käänteitä ja yllätyksiä. Kyllä kai gradu sitten minulle ilmoittaa, kun kokee olevansa valmis?
Paras arvaukseni kuitenkin on, että olen puolessa välissä. Siis sisällöllisesti puolessa välissä, mutta ajallisesti saman pituista pätkää en enää aio tähän käyttää. Ajallisesti siis loppusuoralla. Toivottavasti. Luulisin. Olenhan? Miksi olisin, jos kerran työstä on vielä ainakin puolet, ellei peräti suurin osa tekemättä?
Aion olla jo loppusuoralla, vaikka mikään gradussani ei siihen viittaakaan. Allaoleva jana kuitenkin kiteyttää kaiken. Olen kyllä työskennellyt ajallisesti jo kauan, mutta varsinainen työ on vasta edessä. Kyllä, pystyn saamaan kaiken valmiiksi deadlineen mennessä, vaikkei siltä näytä. Ihmiselle on nimittäin annettu kaksi mahdollisuutta. Mahdollisuus tehdä suosiolla tai mahdollisuus itkeä ja tehdä. Ensimmäisen voi valita, toinen aktivoituu väistämättä deadlinen lähetessä.
Missä vaiheessa siis olet menossa gradusi kanssa? Suurin osa työstä on tekemättä, mutta kyllä tämä kohta on valmis. Olen siis vaiheessa panic.
Kahvinkeitin porisee, sormet näppäimillä, kyynelkanavat täynnä. Olen valmis etenemään seuraavaan vaiheeseen!
maanantai 1. huhtikuuta 2013
Tunnelmat Gradukuukauden lähtöviivalla
Tänään se sitten alkoi, Kansallinen Gradukuukausi. Ja tämä ei ole aprilli-pilaa, vaan totisinta totta lukuisille gradun kanssa painiskeleville. Gradukuukauden ideana on saada gradu valmiiksi huhtikuun loppuun mennessä. Minun tavoitteeni on saada valmiiksi jotakin lähetettävää gradun päättöseminaaria varten huhtikuun lopussa. Tämä on hyvin suuri tavoite.
Gradukuukauden alkuun olen valmistautunut opiskelemalla koko pääsiäisen ahkerasti. Olen käynyt läpi paljon graduun kertynyttä ahdistusta ja vapauttanut sitä menemään. Koen, että gradunteko on hyvin paljon juuri tunnetyötä. Kun mietin, miten gradun tunnepitoisuutta kuvailisin, minulle tulee mieleen se, mitä Big Brother -talon asukkaat toistuvasti sanovat. Talossa tunteet voimistuvat moninkertaisiksi. Samalta tuntuu gradun kanssa. Kun onnistuu, ilo on ylitsevuotavaa. Kun ahdistaa, ahdistuksella ei näytä olevan mitään rajoja tai ääriä. Gradusta maksettava tunnehinta on siis suuri.
Tunnelmat vaihtelevat jatkuvasti toivon ja epätoivon välillä. Jossakin vaiheessa syksyllä huomasin, että gradussa on kaiken kaikkiaan kyse hallinan tunteen ja hallitsemattomuuden tunteen vaihtelusta. Tämän vääjäämättömän aaltoliikkeen tiedostaminen on tehnyt urakkaani hieman helpommaksi. Tiedän, että huiput ja aallonpohjat kuuluvat molemmat asiaan. Tiedän myös, että epätoivon hetkinä hiipivä tunne siitä, että en koskaan tule saamaan mitään valmiiksi ei olekaan totuus, vaikka se niin kovasti siltä tuntuu. Tiedän, että toiveikkuutta seuraava epätoivo ei osoitakaan, että toiveikkuuden hetkellä olisin ollut väärässä.
Antaa siis tunteiden pauhata, se kuuluu asiaan. Silti en yritä jättää tunteitani huomiotta, sulkea työhuoneen ulkopuolelle. Päinvastoin, haluan ottaa ne avosylin vastaan ja toivottaa tervetulleeksi. Mukavampaahan gradua on tehdä seurassa kuin yksin. Me, minä ja kaikki monenkirjavat tunteeni teemme yhteistyötä. Tunteet ovat tärkeitä ja antavat minulle paljon informaatiota. Ne vaativat myös huomiota ja kun saavat sitä, tulevat tyytyväisiksi ja rauhoittuvat.
Olen huomannut myös, että graduntekoon kuuluu stressiä. Kokemani stressin voi jakaa kahteen osa-alueeseen: on tekemisen stressiä ja tekemättömyyden stressiä. Tekemättömyyden stressiin kuuluu huono omatunto ja ajatukset, "en ikinä ehdi saada valmiiksi, pitäisi olla jo tekemässä". Tekemisen stressiin kuuluu, no, aika pitkälle samat ajatukset: "vaikka olen tehnyt jo näin paljon, pitää vain jatkaa. En ikinä ehdi saada kaikkea valmiiksi. En varmaan ikinä enää saa levätä." Se, että stressi lähtee tekemällä, ei juurikaan pidä paikkaansa, koska tekeminen ei lopu tekemällä (ainakaan vielä tässä vaiheessa) ja tekeminen on kuitenkin raskasta, kuluttavaa ja stressaavaa toimintaa, toisin kuin esimerkiksi lepääminen tai palauttava puuhastelu.
Jos siis stressin määrä on vakio, käytän stressini mieluummin tekemisen stressiin kuin tekemättömyyden stressiin. Ja kaikista näistä ajatuksista ja tunteista huolimatta otan motokseni hiljattain lukemani lausahduksen: älä ajattele, vaan tee.
Gradukuukauden alkuun olen valmistautunut opiskelemalla koko pääsiäisen ahkerasti. Olen käynyt läpi paljon graduun kertynyttä ahdistusta ja vapauttanut sitä menemään. Koen, että gradunteko on hyvin paljon juuri tunnetyötä. Kun mietin, miten gradun tunnepitoisuutta kuvailisin, minulle tulee mieleen se, mitä Big Brother -talon asukkaat toistuvasti sanovat. Talossa tunteet voimistuvat moninkertaisiksi. Samalta tuntuu gradun kanssa. Kun onnistuu, ilo on ylitsevuotavaa. Kun ahdistaa, ahdistuksella ei näytä olevan mitään rajoja tai ääriä. Gradusta maksettava tunnehinta on siis suuri.
Tunnelmat vaihtelevat jatkuvasti toivon ja epätoivon välillä. Jossakin vaiheessa syksyllä huomasin, että gradussa on kaiken kaikkiaan kyse hallinan tunteen ja hallitsemattomuuden tunteen vaihtelusta. Tämän vääjäämättömän aaltoliikkeen tiedostaminen on tehnyt urakkaani hieman helpommaksi. Tiedän, että huiput ja aallonpohjat kuuluvat molemmat asiaan. Tiedän myös, että epätoivon hetkinä hiipivä tunne siitä, että en koskaan tule saamaan mitään valmiiksi ei olekaan totuus, vaikka se niin kovasti siltä tuntuu. Tiedän, että toiveikkuutta seuraava epätoivo ei osoitakaan, että toiveikkuuden hetkellä olisin ollut väärässä.
Antaa siis tunteiden pauhata, se kuuluu asiaan. Silti en yritä jättää tunteitani huomiotta, sulkea työhuoneen ulkopuolelle. Päinvastoin, haluan ottaa ne avosylin vastaan ja toivottaa tervetulleeksi. Mukavampaahan gradua on tehdä seurassa kuin yksin. Me, minä ja kaikki monenkirjavat tunteeni teemme yhteistyötä. Tunteet ovat tärkeitä ja antavat minulle paljon informaatiota. Ne vaativat myös huomiota ja kun saavat sitä, tulevat tyytyväisiksi ja rauhoittuvat.
Olen huomannut myös, että graduntekoon kuuluu stressiä. Kokemani stressin voi jakaa kahteen osa-alueeseen: on tekemisen stressiä ja tekemättömyyden stressiä. Tekemättömyyden stressiin kuuluu huono omatunto ja ajatukset, "en ikinä ehdi saada valmiiksi, pitäisi olla jo tekemässä". Tekemisen stressiin kuuluu, no, aika pitkälle samat ajatukset: "vaikka olen tehnyt jo näin paljon, pitää vain jatkaa. En ikinä ehdi saada kaikkea valmiiksi. En varmaan ikinä enää saa levätä." Se, että stressi lähtee tekemällä, ei juurikaan pidä paikkaansa, koska tekeminen ei lopu tekemällä (ainakaan vielä tässä vaiheessa) ja tekeminen on kuitenkin raskasta, kuluttavaa ja stressaavaa toimintaa, toisin kuin esimerkiksi lepääminen tai palauttava puuhastelu.
Jos siis stressin määrä on vakio, käytän stressini mieluummin tekemisen stressiin kuin tekemättömyyden stressiin. Ja kaikista näistä ajatuksista ja tunteista huolimatta otan motokseni hiljattain lukemani lausahduksen: älä ajattele, vaan tee.
tiistai 12. maaliskuuta 2013
Hampaat ne kirskuivat, valmistumiseen vie tie!
Nukkuessani narskuttelen hampaitani. Valveilla ollessani puren hampaitani yhteen. Tämä sai nyt varmistuksen, kun kävin purentaspesialistin vastaanotolla. Poskilihakseni ovat kuulemma hyvin bodatut, eikä niiden kuuluisi olla sitä. Hampaat ovat kuluneet ja kulumat mahdollistavat entistä laajemmat liikeradat haitalliselle narskuttelulle.
Mukaan saadun YTHS:n opaslehtisen mukaan narskuttelu on tiedostamaton tapa hioa hampaita vastakkain. Hampaiden yhteenpureminen taas on usein tiedostamaton tapa purra hampaita yhteen ilman liikettä. Tässä se ongelma piileekin. Kuinka tunnistaa jotakin, mitä tekee tiedostamatta?
Ehkä vuosi sitten heräsin siihen, kun hampaat suorastaan poksahtivat voimakkaasti toisaan vasten. Olen myös nähnyt unia siitä, että hampaat tippuvat pois. Tiedostamaton on viestinyt minulle unieni kautta. Mielestäni raju hampaiden yhteenpureminen nukkuessa tuntui pelottavalta ajatukselta. Vasta pikkuhlijaa sain kuulla kavereilta narskuttelusta. Sen jälkeen sain varatuksi ajan hammaslääkäriin. Tiedostamaton tapa alkaa pikkuhiljaa päästä tietoisuuteeni ja samalla muuttuu arkisemmaksi.
YTHS:llä minulle sanotaan narskuttelun olevan hyvin yleistä opiskelijoilla. Miksi sitten siellä ei ole koskaan aiemmin sanallakaan mainittu asiasta minulle? Miksi muutama kuukausi sitten tehdyssä hammaslääkärin tarkastuksessa ei ollut mitään puhetta kuluneista hampaista? Miksi ei ole mainittu, että narskuttelu on yleistä, ja kysytty, mahdatkohan sinä kuulua joukkoon? Miksi tiedostamattoman tiedostamista ei tueta, kun kerran tämä tapa vieläpä on niin yleinen opiskelijoiden keskuudessa?
Joka tapauksessa asia on nyt lähtenyt eteenpäin. Luvassa on hampaanpoistoa ja purentakiskoa. Seuraavia aikoja on kuulemma joskus syksyllä, jos satun vielä silloin olemaan opiskelija. Ensimmäistä konsultaatioaikaakin sain odottaa kolme kuukautta. Myös fysioterapiaa määrättiin, ja siihen pääsin heti. Vasta fysioterapeutin hieroessa päätäni ja ohimoitani tunnistin ensimmäistä kertaa, kuinka jäykät ja kipeät purentalihakseni ovat. Päänsäryt sitä vastoin ovat tuttu juttu, osa päivittäistä tai vähintään viikoittaista arkeani.
Fysioterapeutti näytti minulle myös kuvaa ergonomisesta työskentelyasennosta. Olen kyllä huomannut, ettei työskentelyasentoni tunnu hyvältä, mutta minkäs sille voi. En ole arvostanut ergonomiaa niin korkealle, että olisin jaksanut uhrata asialle kovinkaan monta ajatusta. Mutta tieto lisää tuskaa. Tai ehkä se on avain muutokseen ja sen myötä vähentää niska-, hartia- ja päätuskiani. Istun päivät kirjoittaen tietokoneella. Se on minun työni. Tämä alkaa kuulostaa siltä, että näyttöpäätetyöskentelyn ergonomiaan kannattaa sittenkin uhrata muutama ajatus lisää. Eikä vain valittaa kipeitä ranteita, päänsärkyä, reiden takaosien kireyttä.
Fysioterapeutti huomautti, että kyse on kokovartalo-ongelmasta, josta purenta on yksi osa. Vartalon lisäksi myös mieli on tässä sopassa mukana. Purentakiskoja ei kuulemma tarvitse pitää koko loppu ikää, mutta käytännössä opiskelijat käyttävät niitä niin kauan kuin ovat YTHS:n palveluiden piirissä. Tiedäthän, purentaspesialisti sanoi, kun tekevät viimeisiä kurssejaan ja gradua ja ovat hyvin stressaantuneita.
Stressaantuneita tosiaan. Nyt kun olen päivän ajan tarkkaillut hampaiden yhteenpuremista eri tilanteissa olen huomannut ainakin seuraavaa: purin hampaita yhteen, kun kaadoin itselleni teetä. Purin hampaita yhteen, kun harjasin hiuksiani. Purin hampaita yhteen, kun yritin säätää työtuolini asentoa paremmaksi. Olen aiemminkin tunnistanut purevani hampaita yhteen, kun olen vihainen, mutten löydä sille ilmaisua, tai kun työskentelen stressaantuneena. Tiedostaminen vie minut kuitenkin aivan uudelle tasolle. En ole pitänyt teen kaatamista aiemmin kovin stressaavana asiana. Puren hampaita yhteen paljon enemmän, kuin olisin koskaan aiemmin kuvitellutkaan. Samalla tiedän, että puren nyt paljon vähemmän, kuin olen aiemmin purrut.
Mikä on siis tarinan opetus? Hammasta purren eteenpäin! Gradu valmiiksi vaikka hampaat irvessä! Itkua ja hammasten kiristystä!
Vai rentoutumista, kehotietoisuuden lisäämistä, henigtysharjoituksia, ergonomian tarkistamista, lempeää jumppaa ja venytyksiä? Tunteiden ilmaisua ulospäin, eikä niiden juuttumista hampaisiin.
Mukaan saadun YTHS:n opaslehtisen mukaan narskuttelu on tiedostamaton tapa hioa hampaita vastakkain. Hampaiden yhteenpureminen taas on usein tiedostamaton tapa purra hampaita yhteen ilman liikettä. Tässä se ongelma piileekin. Kuinka tunnistaa jotakin, mitä tekee tiedostamatta?
Ehkä vuosi sitten heräsin siihen, kun hampaat suorastaan poksahtivat voimakkaasti toisaan vasten. Olen myös nähnyt unia siitä, että hampaat tippuvat pois. Tiedostamaton on viestinyt minulle unieni kautta. Mielestäni raju hampaiden yhteenpureminen nukkuessa tuntui pelottavalta ajatukselta. Vasta pikkuhlijaa sain kuulla kavereilta narskuttelusta. Sen jälkeen sain varatuksi ajan hammaslääkäriin. Tiedostamaton tapa alkaa pikkuhiljaa päästä tietoisuuteeni ja samalla muuttuu arkisemmaksi.
YTHS:llä minulle sanotaan narskuttelun olevan hyvin yleistä opiskelijoilla. Miksi sitten siellä ei ole koskaan aiemmin sanallakaan mainittu asiasta minulle? Miksi muutama kuukausi sitten tehdyssä hammaslääkärin tarkastuksessa ei ollut mitään puhetta kuluneista hampaista? Miksi ei ole mainittu, että narskuttelu on yleistä, ja kysytty, mahdatkohan sinä kuulua joukkoon? Miksi tiedostamattoman tiedostamista ei tueta, kun kerran tämä tapa vieläpä on niin yleinen opiskelijoiden keskuudessa?
Joka tapauksessa asia on nyt lähtenyt eteenpäin. Luvassa on hampaanpoistoa ja purentakiskoa. Seuraavia aikoja on kuulemma joskus syksyllä, jos satun vielä silloin olemaan opiskelija. Ensimmäistä konsultaatioaikaakin sain odottaa kolme kuukautta. Myös fysioterapiaa määrättiin, ja siihen pääsin heti. Vasta fysioterapeutin hieroessa päätäni ja ohimoitani tunnistin ensimmäistä kertaa, kuinka jäykät ja kipeät purentalihakseni ovat. Päänsäryt sitä vastoin ovat tuttu juttu, osa päivittäistä tai vähintään viikoittaista arkeani.
Fysioterapeutti näytti minulle myös kuvaa ergonomisesta työskentelyasennosta. Olen kyllä huomannut, ettei työskentelyasentoni tunnu hyvältä, mutta minkäs sille voi. En ole arvostanut ergonomiaa niin korkealle, että olisin jaksanut uhrata asialle kovinkaan monta ajatusta. Mutta tieto lisää tuskaa. Tai ehkä se on avain muutokseen ja sen myötä vähentää niska-, hartia- ja päätuskiani. Istun päivät kirjoittaen tietokoneella. Se on minun työni. Tämä alkaa kuulostaa siltä, että näyttöpäätetyöskentelyn ergonomiaan kannattaa sittenkin uhrata muutama ajatus lisää. Eikä vain valittaa kipeitä ranteita, päänsärkyä, reiden takaosien kireyttä.
Fysioterapeutti huomautti, että kyse on kokovartalo-ongelmasta, josta purenta on yksi osa. Vartalon lisäksi myös mieli on tässä sopassa mukana. Purentakiskoja ei kuulemma tarvitse pitää koko loppu ikää, mutta käytännössä opiskelijat käyttävät niitä niin kauan kuin ovat YTHS:n palveluiden piirissä. Tiedäthän, purentaspesialisti sanoi, kun tekevät viimeisiä kurssejaan ja gradua ja ovat hyvin stressaantuneita.
Stressaantuneita tosiaan. Nyt kun olen päivän ajan tarkkaillut hampaiden yhteenpuremista eri tilanteissa olen huomannut ainakin seuraavaa: purin hampaita yhteen, kun kaadoin itselleni teetä. Purin hampaita yhteen, kun harjasin hiuksiani. Purin hampaita yhteen, kun yritin säätää työtuolini asentoa paremmaksi. Olen aiemminkin tunnistanut purevani hampaita yhteen, kun olen vihainen, mutten löydä sille ilmaisua, tai kun työskentelen stressaantuneena. Tiedostaminen vie minut kuitenkin aivan uudelle tasolle. En ole pitänyt teen kaatamista aiemmin kovin stressaavana asiana. Puren hampaita yhteen paljon enemmän, kuin olisin koskaan aiemmin kuvitellutkaan. Samalla tiedän, että puren nyt paljon vähemmän, kuin olen aiemmin purrut.
Mikä on siis tarinan opetus? Hammasta purren eteenpäin! Gradu valmiiksi vaikka hampaat irvessä! Itkua ja hammasten kiristystä!
Vai rentoutumista, kehotietoisuuden lisäämistä, henigtysharjoituksia, ergonomian tarkistamista, lempeää jumppaa ja venytyksiä? Tunteiden ilmaisua ulospäin, eikä niiden juuttumista hampaisiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)