Tänään se sitten alkoi, Kansallinen Gradukuukausi. Ja tämä ei ole aprilli-pilaa, vaan totisinta totta lukuisille gradun kanssa painiskeleville. Gradukuukauden ideana on saada gradu valmiiksi huhtikuun loppuun mennessä. Minun tavoitteeni on saada valmiiksi jotakin lähetettävää gradun päättöseminaaria varten huhtikuun lopussa. Tämä on hyvin suuri tavoite.
Gradukuukauden alkuun olen valmistautunut opiskelemalla koko pääsiäisen ahkerasti. Olen käynyt läpi paljon graduun kertynyttä ahdistusta ja vapauttanut sitä menemään. Koen, että gradunteko on hyvin paljon juuri tunnetyötä. Kun mietin, miten gradun tunnepitoisuutta kuvailisin, minulle tulee mieleen se, mitä Big Brother -talon asukkaat toistuvasti sanovat. Talossa tunteet voimistuvat moninkertaisiksi. Samalta tuntuu gradun kanssa. Kun onnistuu, ilo on ylitsevuotavaa. Kun ahdistaa, ahdistuksella ei näytä olevan mitään rajoja tai ääriä. Gradusta maksettava tunnehinta on siis suuri.
Tunnelmat vaihtelevat jatkuvasti toivon ja epätoivon välillä. Jossakin vaiheessa syksyllä huomasin, että gradussa on kaiken kaikkiaan kyse hallinan tunteen ja hallitsemattomuuden tunteen vaihtelusta. Tämän vääjäämättömän aaltoliikkeen tiedostaminen on tehnyt urakkaani hieman helpommaksi. Tiedän, että huiput ja aallonpohjat kuuluvat molemmat asiaan. Tiedän myös, että epätoivon hetkinä hiipivä tunne siitä, että en koskaan tule saamaan mitään valmiiksi ei olekaan totuus, vaikka se niin kovasti siltä tuntuu. Tiedän, että toiveikkuutta seuraava epätoivo ei osoitakaan, että toiveikkuuden hetkellä olisin ollut väärässä.
Antaa siis tunteiden pauhata, se kuuluu asiaan. Silti en yritä jättää tunteitani huomiotta, sulkea työhuoneen ulkopuolelle. Päinvastoin, haluan ottaa ne avosylin vastaan ja toivottaa tervetulleeksi. Mukavampaahan gradua on tehdä seurassa kuin yksin. Me, minä ja kaikki monenkirjavat tunteeni teemme yhteistyötä. Tunteet ovat tärkeitä ja antavat minulle paljon informaatiota. Ne vaativat myös huomiota ja kun saavat sitä, tulevat tyytyväisiksi ja rauhoittuvat.
Olen huomannut myös, että graduntekoon kuuluu stressiä. Kokemani stressin voi jakaa kahteen osa-alueeseen: on tekemisen stressiä ja tekemättömyyden stressiä. Tekemättömyyden stressiin kuuluu huono omatunto ja ajatukset, "en ikinä ehdi saada valmiiksi, pitäisi olla jo tekemässä". Tekemisen stressiin kuuluu, no, aika pitkälle samat ajatukset: "vaikka olen tehnyt jo näin paljon, pitää vain jatkaa. En ikinä ehdi saada kaikkea valmiiksi. En varmaan ikinä enää saa levätä." Se, että stressi lähtee tekemällä, ei juurikaan pidä paikkaansa, koska tekeminen ei lopu tekemällä (ainakaan vielä tässä vaiheessa) ja tekeminen on kuitenkin raskasta, kuluttavaa ja stressaavaa toimintaa, toisin kuin esimerkiksi lepääminen tai palauttava puuhastelu.
Jos siis stressin määrä on vakio, käytän stressini mieluummin tekemisen stressiin kuin tekemättömyyden stressiin. Ja kaikista näistä ajatuksista ja tunteista huolimatta otan motokseni hiljattain lukemani lausahduksen: älä ajattele, vaan tee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti