Eilen aamupäivällä oli erittäin kaunis aurinkoinen sää. Näin tielle piirretyn kalkkiviivan. Sanoin miehelleni, että olen niin kateellinen niille, jotka tänään juoksevat juoksutapahtumassa. Niin kateellinen. En ollut ilmoittautunut mukaan, koska tänä vuonna gradu on tavoitteeni, eivätkä mitkään juoksut. Mies kuitenkin sanoi, että miksi et mene, kun kerran mielesi tekee! Olin ajatellut käyttää päivän gradun tekemiseen (niin kuin olen käyttänyt jokaisen gradukuukauden päivän tähän asti). Toisaalta olen vaiheessa, jossa pitää priorisoida ja miettiä, mitä seuraavaksi. Ajattelin, että ehkä juoksu tekisi tässä välissä hyvää. Innostuin, pitikö lähteä, pitikö lähteä! Jälki-ilmoittautuminen päättyy puolentoista tunnin päästä, äkkiä kotiin vaihtamaan vaatteet, juomaan urheilujuomaa, haalimaan ilmoittautumismaksu käteisenä tasarahana.
Juoksu koitti. Olikohan älytöntä lähteä? Tämän kevään pisin lenkki on ollut 10 km, josta reilut 1/3 juoksua. Tämä matka olisi 17,4 km. Hmm. Edellisen kympin lenkin jälkeen vannoin, että tämä loppui tähän, pitäkää juoksunne. Aivan liian raskasta, en pysty.
Ensimmäiset kilometrit olivat kaikista vaikeimmat. Ensimmäisen seitsemän kilometrin aikana mietin paljon, jaksankohan loppuun asti, pitääköhän jossain vaiheessa kävellä. Tuleekohan eilen vaivannut lonkka taas kipeäksi, pitääköhän jopa keskeyttää? Yritin kuunnella omaa rytmiäni ja jouduin ohittelemaan paljon ihmisiä. Kostautuukohan se myöhemmin? Parasta kuitenkin juosta juuri nyt juuri sitä tahtia, joka tuntuu hyvältä. Seitsemän kilometrin kohdalla alkoi pyörryttää. Nytkö loppui kunto, oli ensimmäinen ajatus. Sen jälkeen en hirveästi enää ajatellut. Pyörrytys ja väsymys tuli kuin taivaan lahjana. Enää ei ollut energiaa ajatella, ihmetellä tai kyseenalaistaa. Sain armahduksen pään sisäiseltä pyöritykseltä ja keskityin vain olennaiseen, juoksemiseen. Älä ajattele, vaan tee.
Kymmenen kilometrin kohdalla voitonriemu tavoitti minut. Jäljellä enää seitsemän! Haha! Loppua kohti juoksuni vain piristyi sitä mukaa, kun alkoi näyttää yhä ilmeisemmältä, että selviän. Huomasin juoksevani huomattavasti kovakuntoisemmassa seurassa. Tiedän sen siitä, että muut jaksoivat juosta ylämäkeen selvästi kovempaa kuin minä olisin jaksanut. Miten sitten pysyin mukana? Helposti! Alamäissä annoin rullata vain, vapaalla vaihteella. Annoin fysiikan hoitaa työn puolestani. Ohitin paljon juoksijoita ja jalat saivat rentoutua ja toisaalta vertyä täysillä alamäkeen lasketellessa. Muille juoksijoille tuntuu iskostuneen korvien väliin jäykkä ajatusmalli tasaisesta tahdista. Samaa tasaista tahtiaan he jupittivat alamäkeen, niin että voima menee pääasiassa jarrutteluun. Sitten taas ylämäessä he jupittivat samaa tahtiaan minun ohi. Tietenkin ohi, eihän minulla ole niin hyvä kunto. Itse hölköttelin ylös päin hissun kissun, ennen kuin sain taas seuraavassa alamäessä päästellä vapaalla.
Vasta viimeisten kahden kilometrin kohdalla kovempikuntoiset alkoivat loitota. Huomasivat varmaan, että paukkuja on vielä käytettäväksi, kun olivat ilmeisesti säästelleet voimiaan. En minä vaan, käytin tasaisesti koko matkan ajalle kaiken kuntoni, ettei turhaan tarvitse maalissa huomata, että olisin voinut juosta kovempaa! Minä puolestaan jatkoin tasaista tahtiani ja vasta maaliviivan häämöttäessä juoksin aivan täysiä. Puristin kaikki viimeiset mehut, mitä ikinä irtoaa.
Jes! Tein sen! Pystyn ihan mihin vain! Siitäs saitte, kaikki!
Nyt minulla on tasan viikko aikaa deadlineen, jolloin "lähes valmis" gradu pitää lähettää. Olen edelleen ennemmin raakilevaiheessa. Ohjaaja ei ollut oikein varma, onko aikatauluni realistinen. Minäkään en oikein ole. Pelottaa. Niin pelotti eilenkin alkumatkasta.
Kun tänä aamuna kiitin miestäni kannustuksesta osallistua hetkellisen päähänpiston seurauksena juoksutapahtumaan, hän tunnusti, ettei ajatellutkaan, että osallistuisin pitkän matkan sarjaan. "Ajattelin, että menet tällä kertaa mukaan johonkin lyhyemmälle matkalle, kun olet tänä vuonna keskittynyt graduntekoon juoksuharjoittelun sijaan!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti