Tiedän, että pitäisi alkaa opiskelemaan. On maanantai, rento viikonloppu on vietetty jo. Ja pari ylimääräistä vapaapäivää ennen sitä. Olisi mukavaa jatkaa viikonlopun letkeää meininkiä. Ulkona paistaa aurinko. Sisällä on mukavaa heräillä rauhassa.
Tämän kaiken mukavan rentouden takana on se tunne, tänään minun jo pitäisi tehdä jotain. Niskat ovat jännittyneet, toisten blogien selailu ei anna enää inspiraatiota, vaan on pakonomaista pakoilua siitä tosiasiasta, että opiskeluun pitäisi taas palata.
Missä jumittaa? Keskiviikkona esittelin työtäni graduseminaarissa. Päivä oli rankka. Torstain varasin hyvinvoinnille, liikunnalle ja nauttimiselle. Perjantaina sain muutaman tomaatin opiskeltua, mutta lähinnä aika meni jutellessa. Harvinaista herkkua yksin kotona opiskelevalle. Tuntui hyvältä. Viikonloppuna päätin keskittyä viikonlopun viettoon.
Nyt minulla olisi edelleen luettavana graduseminaarissa työhön saadut kommentit. Vilkaisin niitä jo perjantaina, ja tunsin itseni täysin idiootiksi. "En olisi tehnyt tällaista paperia, jos olisin tiennyt, että graduseminaarin on sellainen." "Nyt se ohjaaja on kommentoinut näin, kyllä minä sen tiesin. Miten tyhmänä se minua pitää?" "Nyt se ohjaaja on kommenotinut näin. Tuota en tullut aiemmin ajatelleeksikaan! Miten tyhmä minä voinkaan olla?"
Palaaminen nyt opiskeluun tarkoittaa palaamista ohjaajan kommentteihin ja graduseminaarin hämmentäviin tunnelmiin. Keskeneräisyyden ja typeryyden tunteisiin, itsesyytöksiin, sisäisen kriitikon lannistaviin totuuksiin.
Paperista kiinni, nyt! Tomaatti päälle, nyt!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti