Hetki sitten tulin koneen ääreen ja ajattelin, että nyt voisin kirjoittaa blogia. Nyt olisi aikaa kirjoittaa blogiin. Nyt olisi hyvä saada jotain kirjoitettua, enhän eilenkään kirjoittanut mitään. Koitin kirjoittaa jotakin.
Ääh. Ei tästä tule mitään. Aiheita olisi, mutta yksikään ei nyt erityisesti sytytä.
Laitoin koneen kiinni. Kerroin, että meinasin kirjoittaa blogiin, mutta eihän siitä mitään tullut. "Ei ole pakko", kuului vastaus. Eikö! Helpotuin ja samassa inspiraario iski! Kone uudelleen päälle!
Olen viime aikoina pyörittänyt mielessäni ohjetta: tee sitä, mikä tuntuu kutsuvalta. Vanhana suorittajana tämä todellakin on jotakin uutta. Olen kysynyt itseltäni uudestaan ja uudestaan, mikä minusta tuntuu nyt kutsuvalta. Menenkö jumppaan vai jäänkö kotiin vielä vähän opiskelemaan? Hakisinko tätä työpaikkaa? Syönkö salaattia vai appelsiinin? Koen, että kutsuvan vaihtoehdon kuulostelu on jo nyt avannut minulle joitakin yllättäviä reittejä, joita en ehkä olisi muuten kohdannut.
Muutama päivä meni lähinnä lepoon, kun opiskelu ei tuntunut kutsuvalta. Nyt olen keskittynyt sivuaineopintojen tekoon gradun sijaan. Kalenteriini olin aikatauluttanut sivuaineopiskelut jo ennen joulua, mutta silloin gradu tuntui kutsuvammalta. Aikataulut eivät ole välttämättä kovin toimivia, jos ne eivät anna tilaa sille, minkä tekeminen tuntuu millonkin hyvältä. Uskon, että kaikki tulee tehtyä omalla ajallaan ja pakottamatta.
Tee sitä, mikä juuri tällä hetkellä tuntuu kutsuvimmalta -ohjetta saa kuitenkin soveltaa omalla vastuullaan. Ensi kuulemalta se ei nimittäin kuulosta kovin hyvältä gradunteko-ohjeelta. Jos elokuvan katselu, tietokoneella pelaaminen, kaverin kanssa kahville lähtö ja siivoaminen tuntuu opiskelua kutsuvammalta, tarkoittaako se sitä, että sen saa tehdä? Voi olla, että tarkoittaa.
Minustakin ajatus tuntuu vähän pelottavalta. Jos teen sitä, mikä millonkin kutsuu, jääkö opiskelut kokonaan tekemättä? Eikö niiden teko nimenomaan vaadi tiukkaa itsekuria ja itsen pakottamista kirjojen ja koneen ääreen? Oma tuntumani tällä hetkellä on, että ei. Onko järkeä pakottaa itsensä tekemään jotakin juuri sillä hetkellä, jos toisena hetkenä sama asia tulisi vaivatta ja kuin luonnostaan? Onko järkeä vastustaa sitä, mikä tuntuu kulloinkin hyvältä? Kuinka paljon energiaa itsen, omien tarpeiden ja inspiraation vastustaminen vie? Tietävätkö keho ja mieli kuitenkin paremmin, mitä kulloinkin tarvitsevat, jos niiltä uskaltaa kysyä?
Ehkä kutsuvuuden kuunteluun kuuluu myös se, että on rehellinen itselleen. Jos todella haluaa saada gradun tehtyä, on luultavaa, että se tuntuu, vastustuksesta huolimatta, kutsuvammalta vaihtoehdolta kuin elokuvan katselu. Kun tietää omat päämääränsä ja on rehellinen itselleen, uskon, että itsen kuuntelu vie oikeaan ratkaisuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti