Suorittamista suorituksen vuoksi vai opiskelua oppimisen vuoksi? Niin kuin edellisessä tekstissäni pohdin, oppiminen ja opiskelu takkuaa silloin, kun siihen suhtautuu kuin välineeseen. Tähän ajattelutapaan kuuluu se, että opiskelen, jotta saan opinnot valmiiksi ja paperit ulos. Siihen kuuluu myös ajatus opinnoista suoritteina ja suorituksina. Toisaalta yliopisto-opintojen alussa ajattelin opintoja vielä enemmän suorituksina. En siksi, että halusin tehdä ne nopeasti alta pois, vaan siksi, että olin koulussa ja lukiossa niin hyvin oppinut, että suorittamalla pääsee parhaiten tavoitteisiin. Se toimii!
Nyt ei muuten toimikaan. Edellisessä tekstissä kirjoitin siitä, että sisäinen motivaatio hyppää kehiin silloin, kun ulkoiset motivaattorit unohtaa. Ja silloin, kun unohtaa, että on pakko tai ainakin pitäisi.
Viime päivinä olen edelleen keskittynyt sivuaineopintoihin. Tai keskittynyt ja keskittynyt... Vaihtelevalla menestyksellä olen tälläkin viikolla tarttunut esseisiin. Välillä mieleen on hiipinyt sekä epätoivo että pelko. Lannistuminenkin. Nämä esseet vievätkin näin kauan aikaa, saankohan niitä ikinä valmiiksi. Menevätköhän edes läpi? Eihän minulla ole mitään tietoa, olenko oikealla polulla, tekemässä oikein.
Opiskelen sivuaineenani työ- ja organisaatiopsykologiaa. Aloitin sivuaineopinnot pian yliopistossa aloittamisen jälkeen. Olen useita näitä esseistä aloittanut tekemään jo vuosia aiemmin ja muutaman kerran aina uudestaan vuosien mittaan, kuitenkaan saamatta enää mitään valmiiksi asti. Toisinaan tämä turhauttaa. Huomaan, että olen voinut saada aikaan paljonkin hyvää tekstiä aikoinaan, mutta nyt joudun silti lukemaan lähdeteokset uudelleen ja tekemään päällekkäistä työtä, koska vaatii taas aikaa ja perehtymistä päästä kärryille mukaan.
Viimeisin palauttamani sivuaine-essee on vuodelta 2009. Hylätty. Ainoa ja ensimmäinen hylätty. Sen jälkeen en ole koskenut kyseiseen esseeseen pitkällä tikullakaan. Ja sen jälkeen on paljon vettä virrannut.
Pian tuon jälkeen aloitin ensimmäisessä kokopäivätyössäni ja työn merkeissä kuluivat seuraavat kolme vuotta. Työn ohessa olen opiskellut muita tärkeitä kursseja ja oppinut muita tärkeitä asioita.
Nyt olen tarttunut esseisiin uudelleen. Ei auta muu kuin tehdä ne nyt pois alta. Nyt olen varannut aikaa, koska enää en usko siihen, että kovinkaan laajamittainen opiskelu työn ohessa onnistuu. Varsinkaan, kun työt ovat uusia ja vaativia. Tai varsinkaan, jos haluaa pitää myös itsestään huolta.
Eilen kun olin päivän esseiden lähteitä etsien jo haahuillut ja valmis lopettamaan siltä päivältä, kuului sähköpostin merkkiääni. Avasin viestin, jossa luki, että olen saanut lauantaina palauttamalleni esseelle palautetta! Juuri sille, josta aiemmin sain hylätyn. Sydän pamppaillen avasin palautteen ja silmäilin läpi. Tuossa lukee jotain positiivista, mutta missä täällä lukee se, että valitettavasti tehtävä on kuitenkin hylätty. Missä!? Hei, tuollahan lukeekin hyväksytty! Ja palaute olikin melkoisin positiivista!
Palautteessa kehutaan, kuinka hyvin teoreettiset käsitteet ovat hyppysissäni ja kuinka sujuvasti niitä käytän. Omia työelämäkokemuksia kuitenkin toivottiin lisää, kun minulla niitä nyt kerran on.
Taas mieleeni hiipii ajatus: asiat tapahtuvat silloin, kun on niiden aika. On varmasti hyödyllisempää opiskella työpsykologiaa nyt, kun on työskennellyt itsekin useissa eri organisaatioissa, kuin silloin tuoreena ylioppilaana ja yliopistolaisena.
Palautteessa kerrotaan myös, että työstäni näkee, että olen perehtynyt lähteisiin ja todella oppinut niiden sisältöjä. Niin. Asia, jonka äärelle minun on täytynyt palata. Ei suorittaa suorituksen vuoksi, vaan opiskella oppimisen vuoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti