perjantai 15. helmikuuta 2013

Tarinoita kellosta

Minä olen niitä ihmisiä, jotka käyttävät säännöllisesti rannekelloa. Isäni opetti minulle alle kouluikäisenä kellon, että osaan lähteä oikeaan aikaan harrastuksiini. Silloin sain ensimmäisen ikioman rannekellon ja siitä lähtien olen sellaista päivittäin käyttänyt, mitä nyt joskus unohdin kelloni barbie-leikkeihin seinäkelloksi ystävän luo.

Töissä varsinkin kello on välttämättön. Muuallakin olen tottunut olemaan aina ajan tasalla. Nyt, kun olen jäänyt uudelleen opiskelemaan, on kellon ja kellottomuuden kanssa tapahtunut useita kommelluksia.

Syksyllä rannekellostani loppui patteri. Kotona opiskellessa tuolla ei olekaan niin väliä, mihin aikaan mitäkin tekee. Sitten tuli reissu opiskelupaikkakunnalle, juna-aikataluineen ja täyteen ahdettuine päivineen: ensin kurssille klo 9-12, sitten parin kanssa käydään syömässä ja tehdään ryhmätyötä klo 12-13.30, klo 13.30 gradunohjaus ja klo 15 ryhmätyön palautetilaisuus. Sen jälkeen vielä parityön raportin tekoa ja juna takaisin lähtee klo 18.15. Ok. Hyvin kellotettu päivä. Mutta mitäs teen, kun kellosta on patteri loppu? Otin lainaan mieheni juhlakellon. Vähän isolta näytti ranteessa, mutta kello kuin kello, kunhan ajan näyttää!

Matkustin opiskelupaikkakunnalleni ja hoidin siellä tehokkaasti asioita ja kuljin tapaamisesta toiseen. Jossain vaiheessa hetkeksi hämmennyin. Katsoin kelloa ja kysyin ääneen, että joko minun pitäisikin olla gradunohjauksessa. Ei, kun tehdään nyt tätä parityötä, pari vastasi. Loppupäivä meni myös hyvin aikataulussa. Vielä iltapäivän päätteeksi jatkoimme parityön raportin kirjoittamista, kunnes minulle tuli kiire. Nythän pitääkin jo lähteä, että ehdin junaan! Huikkasin parille nopeasti heipat ja lähdin kiitämään junalle päin. Etten nyt vain myöhästyisi! Rautatieasemalle tullessa huomasin, ettei juna olekaan vielä tullut, vaikka muutaman minuutin päästä sen pitäisi lähteä. Huomasin myös, että aseman kellot näyttivät 17.10, ja junani lähtöaika oli 18.15. Ajattelin, että ahaa, täällä onkin kellot vielä kesäajassa! Silloin oli juuri muutama päivä (tai viikko?) sitten siirrytty talviaikaan.

Tovin odottelin junaa, kunnes ymmärsin, että tulinkin ihan oikeasti tunnin etuajassa kiireellä junalle. Laitoin parille viestiä, että sori kun niin kiireellä lähdin, keksin jostain, että olisi ollut jo tunnin myöhempi! Pari vastasi, että olikin ihmetellyt, mihin minulla äkkiä tuli kiire, kun olimme yhdessä keskustelleet lopettavamme 17.30 mennessä.

Viimein pääsin junaan. Katsoin rannekelloani. 19.15. Hetkinen...? Silloin hoksasin! Minulla oli koko kiireisen päivän ollut mukanani kesäaikaa näyttävä kello, joka onkin tunnin edellä, eikä tunnin jäljessä, niin kuin aseman kelloja epäilin. Hienosti meni silti!

Jonkin aikaa sen jälkeen vein oman rannekelloni kelloliikkeeseen, jotta siihen vaihdettaisiin patteri. Että voisin elää taas ajassa kiinni. Kello seikkaili patterinvaihdossa reilut kaksi kuukautta. Silloin tällöin soitin kelloliikkeeseen ja kyselin kellostani. Sieltä sain aina saman vastauksen. Siis mikä kello? Ei löydy mistään. Ei sellaista kelloa ole olemassakaan! Ja sitten, ahaa, se kello. Kyllä, asia hoidetaan. Seuraavan kerran soittaessa sama rumba. Siis mikä kello? Ei löydy! Ahaa, löytyi. Mitäs sille tehdään? Vaihdetaan paristo, kiitos, aivan kuten viimeksi jo tämän asian keskustelimme. Kerroin myös, etten ole tyytyväinen saamaani palveluun. Vielä tämän jälkeen tapahtui muutamia sekasotkuisia käänteitä. Kuitenkin tiistaina sain tekstiviestin, että kello on noudettavissa. Hyvä. Vihdoin! En tosin ehtinyt sitä käydä vielä hakemassa. Eilen, torstaina minulle sitten soitettiin, että voit tulla hakemaan kellon huomenna. Mitä?!

Etsin käsiini liikkeen toimitusjohtajan tiedot ja soitin suoraan hänelle. Kerroin koko pitkän, reilun kahden kuukauden pituisen tarinan rannekellon pariston vaihdosta ja huonosta palvelusta.

Nyt kirjoitan tätä, rannekello kädessäni. Se näyttää oudolta ranteessa. Ehdin elää uutta ihanaa, aikatauluista ja pakoista vapaata opiskelijaelämääni jo niin kauan. Tämä kelloton ajanjakso kuvastaa hyvin sitä antia, mitä omaan tahtiin tehtävät opiskelut ovat minulle hektisten työssäolovuosien jälkeen antaneet. Vapauden elää oman rytmin mukaan. Paras kello ja aikataulutus on löytynyt itseä kuuntelemalla.

Soitto toimitusjohtajalle puolestaan kuvaa hyvin sitä työtä, mitä olen tunteideni parissa tehnyt. Ihmiset ovat helposti kilttejä ja kääntävät aggression itseensä päin, sen sijaan, että käyttäisivät sitä käyttövoimana. Tunteen takana on aina jokin tarve. Nyt suuttumukseni takana oli tarve puolustaa oikeuksiani ja saada kello vihdoin takaisin kotiin! Toimitusjohtajalta sain pahoittelut ja kiitokset palautteesta. Kun kävin kelloni hakemassa, minua kohdeltiin yhtäkkiä ja aiemmasta poiketen kuin silkkihansikkain! Tässä tämä kello, ei tarvitse maksaa mitään. Pahoittelut. Viesti oli toimitusjohtajalta kiirinyt jo liikkeeseen asti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti