tiistai 5. helmikuuta 2013

Tasan sata?

Gradutakuu.fi-sivustolla on hyviä vinkkejä graduntekoon, graduahdistukseen ja -jumituksiin. Viimeisin postaus oli mielenkiintoinen. Se käsitteli sitä, miksi gradut eivät tule valmiiksi. Erityisesti minuun kolahti kohta perfektionismista. Gradu ei jääkään valmistumatta laiskoilta ja tyhmiltä, vaan juuri niiltä (meiltä?) perfektionisteilta, jotka asettavat gradulleen liian suuret vaatimukset.

Postauksessa suositeltiin myös Annamari Heikkilän kirjoitusta Kollega.fi-sivustolta. Tämäkin teksti oli mielestäni loistava ja ajatuksia herättävä. Siinä jaotellan perfektionismi hyödylliseen (korkeat, mutta saavutettavissa olevat tavoitteet) ja haitalliseen (omat odotukset huomattavasti omaa toimintaa ja resursseja suuremmat, mutta silti koetaan, että paineet tulisivat itsen ulkopuolelta).

Jutussa viitataan naisten uralla etenemisen esteeseen, lasikattoon. Kirjoituksessa epäillään myös, josko tämä lasikatto sijaitsisi korvien välissä, ja sieltä sitten toteutuu todeksi. Ratkaisukeinoksi vihjataan sitä, että naiset antaisivat itsestään vähemmän, tekisivät vähemmän täydellistä ja perfektionistista jälkeä. Hyväksyisivät tuotokset, kun ne ovat riittävän hyviä.

Sanotaan, että naisten asemat olisivat nyt vaikka 80% miesten asemista. Tätä kompensoidakseen naiset antavat itsestään 120%, tai ainakin sen 100%. Paradoksaalisesti, jutussa viitataan siihen, että jos naiset antaisivatkin itsestään ja panostuksestaan 80%, voitaisiin ehkä saavuttaakin se mäkkärinkin mainostama tasan sata, jota miehet (ja karhut) jo nyt mättävät!

Luettuani huudahdin, että ainakin viimeisin palauttamani essee oli 95-prosenttinen suoritus, en panostanut siihen aivan täysillä, enkä jaksanut viilata enää viimeisiä pilkkuja. Tämä on hyvä alku! (Samalla mielessäni kävi, että jos essee ei mene läpi, eihän se voi ollakaan 95% panostuksella tehty, vaan olisiko ollutkin vaikkapa 20%.) Yleensä 80% voi antaa itsestään vain silloin, jos on kipeä (nyt olen), jos on viikonloppu (toissapäivänä oli) tai jos haaste on ylivoimaisen vaikea (silloinkin ehkä annan sen 100%, vaikka itse arvioin, ettei tuo nyt voinut yli 80% olla) tai silloin, jos resurssit (aika) loppuu ja deadline tulee väkisin päälle. (Jaksamista ei tässä yhteydessä ole perinteisesti mielletty resurssiksi.) Olenkin usein kerännyt niin paljon tekemistä yhtä aikaa ja niin vaativia haasteita, että vasta ne pakottavat antamaan itsestään vähemmän yhteen asiaan. Tämä on ollut hyödyllistä siinä mielessä, että olen oppinut jättämään hiukan keskeneräisiä tuotoksia käsistäni, kun aikaa ei kerta kaikkiaan ole muuhun. Jaksamisen kannalta tämä ei ole niinkään hyvä strategia. Voisiko 80% antaa itsestään silloinkin, kun aikaa ja mahdollisuuksia olisi enempään? Silloinkin, kun yöunille ja vapaa-ajalle jää vielä aikaa?

Mieleeni hiipi varovainen ajatus: mitä jos koettaisinkin tehdä 80 prosenttisen gradun? Jo ajatuksena tämä tuo minulle lisää liikkumatilaa, olipa toteutus sitten mikä tahansa!

P.S. Miltä kuulostaisi esim. 80% kroppa? Siihen mahtuisivat vallan mainiosti ne muutamat epävarmuuskohdat, joihin katse hakeutuu aina peilailleissa, tai joita koittaa salilla rääkätä itsestään pois. Näin on jo hyvä!

3 kommenttia:

  1. Minä ajattelen, että ihminen tekee aina parhaansa. Jos olosuhteet ovat hankalat, miksi ei voisi ajatella, että antoi kaikkensa, 100%, juuri niissä olosuhteissa. Toisessa tilanteessa, helpommassa, sama 100% voi olla erilainen lopputulos, mutta olosuhteetkin ovat erilaiset.

    On tavallaan ärsyttävää, kun tietää, että toisenlaisissa olosuhteissa voisi saada tehtyä enemmän. Jos esim. on kokopäivätyö, ei opiskeluaikaa ole yhtä paljoa, kuin sitä on päätoimisella opiskelijalla. Silti opiskelu voi olla äärimmäisen antoisaa ja hyvä vastapainoa - semmoisenaan täysi 100%:n juttu jos ei vertaa toisenlaiseen tilanteeseen.

    Joskus olen lukenut jaosta iloisiin suorittajiin ja pakkosuorittajiin. Iloiset suorittajat (jotka hakevat vastausta kysymykseen "kuka minä olen?") asettavat riman siihen, mihin se omien suoritusten perusteella on järkevä asettaa, ja nostavat sen mukaan, kun suorittajat paranevat. Iloisen suorittajan pohjalla on hyvä sisäinen itsetunto. Pakkosuorittajan, joka hakee vastausta kysymykseen "Mitä minä teen?", taustalla taas on hyvä ulkoinen, suorituksiin perustuva itsetunto, ja he asettavat riman aina todella korkealle riippumatta siitä, millaisia suorituksia ovat saaneet. Sitten kun tulee huonoja tuloksia, he pitävät vaatimuksia liian suurina jne. Voisiko olla, että naisten toiminnassa olisi usein jotain tämmöistä taustalla?

    VastaaPoista
  2. Siis piti kirjoittaa, että ihminen tekee aina *vaikeassa tilanteessa parhaansa.

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommentistasi Meri Maria! On hienoa, että osaat ajatella noin, että vaikeassa tilanteessa annettu on jo se 100%. Itse kerään välillä niin paljon haasteita, että koko ajan on jonkin asian, ellei sitten jopa kaikkien, suhteen vaikea tilanne. Silloin tietää, että antoi kaikkensa siihen nähden ja silloin juuri pystyy hyväksymään suorituksen, joka ei ole 100% siitä että kaikki maailman resurssit olisivat käytössä (jotka eivät tietenkään koskaan ole). Mutta kuten tuolla tekstissä kirjoitin, on sekin turhan kuormittavaa, jos on koko ajan monta projektia menossa siksi, että niissä riittäisi vähempikin suoriutuminen itselle. Siksi tuo 80% suoritus puhuttelee juuri itseäni kovasti. Voinko tehdä 80 prosenttisesti, vaikka olen kokopäiväisenä opiskelijana, eikä minulla ole mitään erityisen vaikeaa tilannetta minkään suhteen?

    Noita suorittamis- ja oppimistyyppijaotteluja löytyy tosiaan useampia. Voisiko tuo iloiset ja pakkosuorittajat tulla aika lähelle myös tuota hyödyllistä ja haitallista perfektionismia? Tuo kertomasi antaa hyvää lisätietoa ja pohdittavaa. Kuitenkin tuo iloisten suorittajien "kuka minä olen" -kysymys tuntuu tavallaan aika kuormittavalta. Jos opiskellessa pohtii jatkuvasti, kuka minä olen (tunnistan tämän kyllä itsestäni) ja jos opiskelun ajattelee vastaavan noinkin suureen kysymykseen sen sijaan, kuin ajattelisi, että opiskelu on vain tekemistä muiden joukossa. Voisiko tuota "kuka minä olen" -ajattelua olla sekä heikolla että vahvalla itsetunnolla varustetuilla ja vahvalla itsetunnolla se johtaa hyvään, iloiseen, syvään oppimiseen ja realistisiin vaatimuksiin ja heikolla itsetunnolla jatkuvaan etsivään identiteettiin, joka vie jatkuessaan voimavaroja?

    VastaaPoista